Jouluista kevennystä

Ajattelin jakaa tähän kohtaan vähän jouluista kevennystä varsinaisten taidekuvien sijaan. Monet tosin luokittelevat videotaiteen taiteeksi, joten ehkä tämä on sitten sitä. Videolla on muutama kirjoitusvirhe, joita en jaksanut korjata, koska ne eivät niin erityisesti häirinneet minua.

Ostimme kissan muutettuamme kaksioon syksyllä ja siitä karvapallosta onkin ollut ns. riesaa siitä saakka. Mussu on mieletön persoona, enkä usko ikinä tavanneeni yhtä eriskummallista ja räiskyväluonteista kissaa, vaikka olen ollut tekemisissä kissojen kanssa koko ikäni.

Mussu, Mytty, Möttiäinen, Mussupussu, Pässi, Purupässi, Möttö, Mursu, Vatipää, Vaaveli, Katti, Kisunen, Kisse... Lista jatkuu varmasti loputtomiin ja monet eläimen omistajat tietävät lauseen ”rakkaalla lapsella on monta nimeä” olevan totisinta totta. Mussun pahoihin tapoihin kuuluu pureminen ja yletön riehuminen, jossa huonekalut ja käsivarret saavat kunnolla kyytiä. Toruilla ei ole mitään vaikutusta ja suihkupullo ei aina ole käden ulottuvilla juuri sillä hetkellä, kun sitä tarvittaisiin. Pari minuuttia huonon käytöksen jälkeen tapahtunut rankaisu ei saa kissaaa yhdistämään sitä kiellettyyn toimintaan – se kokee sen enemmän riidan haastamisena kuin opetuksena. 

Nuoret kissat ovat villejä ja usein kaipaavat ikätovereita leikkimiseen ja ylimääräisen energian purkamiseen. Alunperin ehdotin kahden kissan hankkimista, mutta ideani ei saanut kannatusta. Nyt Mussu siis hakee luontaista leikkitoveriaan minusta ja Teemusta, jolloin se ei mitenkään voi saada tarpeeksi huomiota koulutöiden ja muiden kiireiden lomassa.

Kierrätystä

Tämä on jo aika vanha maalaus ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin tästä ei edes pitänyt tulla mitään. Maalasin tämän viime keväänä, kun päätin käyttää harjoitteluun vanhoja vesiliukoisia Miranoleja ja heikompilaatuisia akryylivärejä. Maalauspohjana käytin vanhasta tv- tasosta otettua vaneria. Pyrin siis kierrättämään vanhoja materiaaleja, sen sijaan, että ostaisin uusia. Tietysti sillä, että olin köyhä kuin kirkonrotta, saattoi olla jotain tekemistä tämän kierrätysvimman kanssa.

Vaneri oli erittäin haasteellinen maalausalusta, sillä se ei imenyt maalia ollenkaan, jolloin päällekkäiset maalikerrokset eivät tahtoneet millään pysyä siellä missä piti. Maalini olivat myös osittain erittäin kehnossa kunnossa, jolloin en saanut oikein kontrollia tiettyihin osiin kuvaa. 

Joitain alueita työstin ihan liikaa, jolloin lopputulos jäi omasta mielestäni aika suttuiseksi. Erityisesti minua häiritsee isoin kuusi vasemmalla, sillä se olisi näyttänyt hyvältä, jos olisin älynnyt lopettaa maalaamisen ajoissa. Kuitenkin tämä on harjoitustyönä ihan hyvä ja teknistä kehittymistä tämän työn jälkeen onkin tapahtunut ihan mukavasti. Eikä tämä maalaus suinkaan ollut turhaa työtä, sillä se päätyi lahjaksi isotädilleni.

Kiiltävää

Olen harmitellut aikaisemminkin sitä, miten lyijykynäjälki kiiltää valokuvissa ja miten paljon paremmilta piirustukset näyttäisivät livenä. Varsinkin paksut mustat alueet mielellään heijastelevat valon suunnasta huolimatta. Kuitenkin näihin piirustuksiin itsessään olen tyytyväinen ja voisin jopa väittää, että ylempi kuva on tähän mennessä tekemistäni paripotreteista parhain. Alempi on myös hyvä, mutta koska se on ylempään nähden kooltaan puolet pienempi (A4), siihen oli vaikea saada yhtä hyvin yksityiskohtia ja pehmeyttä.

Aika usein piirtelen yhden työn valmiiksi suht nopealla tahdilla ja siirryn sitten seuraavaan työhön. Näiden piirustusten kanssa kului kuitenkin aikaa mielettömästi enemmän kuin aikaisemmissa tilaustöissä ja vekslasin jatkuvasti piirrosten välillä saamatta oikein mitään valmiiksi kerralla. Tästä saan syyttää ainoastaan omaa jaksamattomuuttani. Harmittaa aina suuresti, jos tilaaja joutuu odottamaan kuviaan todella kauan. Hutiloiden tulee kuitenkin huonoa jälkeä, joten tietysti on aina parempi kuunnella itseään ja edetä rauhassa. Yleensä hyvä neuvo tämän kaltaisissa asioissa on se, että jatkaa niiden tekemistä niin kauan kuin ne tuntuvat mielekkäiltä.

Näissä töissä lähes ainut minua häiritsevä asia on vaatteet. Kasvot näyttävät ihan hyvälle ja suht luonnolliselle, mutta vaatetus kaipaa hurjasti parannettavaa. Aloitan yleensä työt kasvoista, joten kiinnostus ja motivaatio on yleensä vielä siinä vaiheessa korkea. Lopuksi jatkan vaatteisiin ja väitän, että väsymys näkyy niiden ulkomuodossa aika selkeästi. Jos jatkaisin piirustusten tekemistä niin kauan kunnes olisin sata prosenttisesti niihin tyytyväinen, saisin ne valmiiksi ehkä viiden vuoden päästä. Jossain kohtaa pitää siis osata lopettaa ja hyväksyä oma keskeneräisyytensä. Piirustukseni saivat positiivisen vastaanoton tilaajan taholta, joten voin hyvällä omallatunnolla sanoa onnistuneeni.

Takapakkia

On  hassua, miten vielä muutama vuosi sitten pyörittelin silmiäni lausahduksille kuten ”itse on itsensä pahin vihollinen”, ”kuuntele sydäntäsi” ja ”elät elämääsi itseäsi etkä muita varten”.  Parhaansa yrittäminenhän pitäisi riittää, eikä sillä ole väliä, mitä muut ajattelevat. Kaikki järjestyy.  Jep kyllä nämä tiedetään.

Vasta kuitenkin nyt ymmärrän, miten nuo pinnalliselta höpölöpinältä kuulostaneet tyhjät lauseet ovatkin niin mielenkiintoisia ja täynnä tätä elämää mitä nyt elän. Ne ovat niin paljon enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten. Ja siitäkin huolimatta, vaikka tiedän niiden  olevan yksinkertaisia pikkuohjeita, ne tuntuvat ennemminkin ohjelmointikoodin kaltaisilta arvoituksilta, joiden purkamiseen kuluu veren, hien ja kyyneleiden lisäksi muun muassa aivan liikaa suklaakarkkeja.

Äänet päässä kutsuvat tyhmäksi, noloksi ja epäonnistuneeksi. En sovi oikein sinne enkä tänne, jolloin seuraava umpikuja tulee vastaan jo ennen kuin ehdin kunnolla ympäri kääntyä. Ja tehdessäni päätöksiä itseäni varten huomaan pohtivani kerta toisensa jälkeen aina ensimmäiseksi, että mitäköhän ne sukulaiset tai naapurin Pirkko-Liisa mahtavat ajatella tästä valinnasta. Äly hoi. Muiden ajatteleminen on tietysti fiksua ja huomaavaista, mutta oman itsensä jatkuva laiminlyönti johtaa lopulta dramaattisten vaiheitten seurauksena suljetulle osastolle, jossa viimeiset rippeet omanarvontunnostani sinkoutuvat kaaressa Saturnukseen.

Déjà vu ... tämä tilannehan muistuttaa ihan vanhaa Tomb Raider 4 - peliä, jossa onnistuin pelin loppupuolella tallentamaan pelin kielekkeelle, josta ei päässyt suuntaan eikä toiseen. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi: Pudottaudu kielekkeeltä alas kuolemaasi ja paina playstationin virtanappula raivonpuuskassa sekä pleikkarin että sen alla olevan pöydän läpi tai aloita koko peli alusta. Tietysti olisin voinut myös heittä pleikkarin lampeen, sulattaa sen uunissa, käyttää sitä ilmakiväärin maalitauluna, antaa kissojeni tuhota cd:n, tehdä pleikkarista tilataideteoksen yhdessä vanupuikkojen ja maapähkinävoin kanssa, porata siihen reikiä, lähettää silvotun pleikkarin valmistajalle mukanaan pelikoneen kirjoittama sydäntä särkevä itsemurhakirje... Eli saattoi niitä vaihtoehtoja olla pari enemmänkin. 

Tuossa tilanteessa kuitenkin päätin aloittaa pelin alusta ja suoritin kaikki tasot kunnialla loppuun toisella yrityksellä. Eli mitä tästä opimme? Umpikujatilanteessa kannattaa aloittaa alusta, jos tahtoo päästä eteenpäin. Eli aloitan koko elämäni alusta? Äiti(kään) ei välttämättä arvosta yli suurta vauvaa muutamaksi vuodeksi eivätkä legot ja lastensadut oikein nappaa enää. Tällä kertaa olisin kuitenkin ainakin ala-asteella luokkani pisin, eikä tarvitsisi hävetä heikkoa englanninkielen taitoa. Tässä kohtaa isken jarrut pohjaan ajatusleikkini suhteen, koska tiedän pystyväni jatkamaan sitä mauttomuuteen asti.

Eniten minun käy sääliksi äidin selkää, joten ehkä alusta aloittaminen ei vie minua ihan kehtoon saakka. Lähinnä minun on otettava oman pääkoppani kanssa takapakkia ja tietyllä tasolla tehtävä joitain asioita uudelleen, jotta pääsisin eteenpäin. Ja aloitin sen maalaamalla, koska se on minulle varmasti kaikkein rakkain harrastus ja sen kautta ajatus kulkee parhaiten.  Maalasin itselleni ympäristön, johon minunlaiseni otus sopii etu- ja takaperin aivan yhtä hyvin, eikä kukaan tuomitse tai määrää sen maailman asioista. Monet eivät varmasti ymmärrä asioita, joita tulen tekemään ja uskovat selviytyvänsä niistä itse paremmin. Fakta on kuitenkin se, että minun elämäni on uniikki, eikä kukaan voi täysin asettua asemaani. Teen mitä minun täytyy, enkä kysy keneltäkään siihen lupaa tai ymmärrystä. Ja siinä vaiheessa kun huomaan pyöritteleväni silmiäni tälle tekstille tiedän, että asiat ovat jälleen hyvin.

Gishwhes 2016

Oheisessa videossa on esitetty oma panokseni tämän vuoden Gishwhesiin. Tehtävänä oli kopioida Bob Rossin maalaus mahdollisimman hyvin ja tiivistää maalausprosessi 30 sekunnin mittaiseksi videoksi. Aikaa maalauksen ja videon tekemiseen oli vain muutama päivä, joten kaiken piti mielellään onnistua ensiyrittämällä.

Kaikki sujui muuten suht mutkattomasti, mutta taulupohja oli aivan liian märkä monen päällekkäisen öljyvärikerroksen tekemiseen. Värit sulautuivat monin paikoin liikaa toisiinsa ja taulu ei vain yksinkertaisesti imenyt enempää väriä. Kuivumisen odotteluun ei ollut aikaa, joten lopputulos ei ole täysin sellainen kuin sen piti olla.

30 sekunnin mittainen nopeutettu video on jokseenkin levotonta katseltavaa, mutta toteutuksen täytyi olla tehtävänannon mukainen. Ja tietysti verrattaessa maalauksia keskenään, on helppo huomata niissä eroavaisuuksia. Kuitenkin annettuun aikaan nähden tehtävä onnistui hyvin ja maalaus on tunnistettavissa jäljitelmäksi Bob Rossin työstä.

Kuulumisia

Tämä kutsukortti tuli väsättyä äitini 50-vuotisjuhlia varten. Kortissa on luonnollisesti äitini lapsuuden kuvasta piirretty potretti. Haastavaa tässä oli lähinnä se, että mallikuva oli hyvin pienikokoinen ja aikaa kortin tekemiseen oli äärimmäisen vähän. En siis ehtinyt piirtää ihan niin tarkasti kuin olisin halunnut ja taisin kuluttaa vain noin viisi tuntia tämän kuvan tekemiseen normaalin 8 –10 tunnin sijaan. Hyvin se kuitenkin asiansa ajoi ja kaiken kiireen keskellä en edes kehtaa olla lopputulokseen tyytymätön.

Nyt kuitenkin yliopisto-opiskelu on polkaistu käyntiin sekavissa fiiliksissä. Varmasti monet koulunsa aloittaneet jakavat samoja tuntemuksia kanssani ajatellen samalla sisimmässään, että kukaan muu ei mitenkään voisi tuntea näin. Itsensä epäilyä, pelkoja, epäselviä asioita, ahdistavia tilanteita, ruokahaluttomuutta, unettomuutta... Lista jatkuisi varmasti loputtomiin. Muiden samantapaiset ajatukset eivät tietenkään varsinaisesti helpota omaa olotilaa sen yksilöllisyyden vuoksi, mutta sen ymmärtäminen voi auttaa jaksamaan niinä hetkinä, kun tahtoisi lopullisesti luovuttaa. Tämä henkinen kidutuskammio ei ole kuolemantuomio, vaan pikemminkin välietappi, josta minun on itse raivattava tieni eteenpäin. Tämä on väliaikaista ja sellaista tilannetta ei olekaan, mihin ei ratkaisua löytyisi.

Kukaan ei oletakaan minun olevan valmis opettaja sillä hetkellä, kun astuin yliopiston ovista sisään. Minä olen tullut tänne oppimaan ja tekemään itsestäni valmiimman siihen työhön, johon motivaationi on edelleen tallella ja korkealla, vaikka monet eivät minuun uskoisikaan. Omat ominaisuuteni ja luonteen piirteeni vaativat suuren remontin ja sen tekemiseen on edessä pitkä ja kivinen tie. Jopa  niin kivinen, että koen suurta pelkoa astua sinne. 

Tässä kohtaa on hyvä tiedostaa, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla hyvä opettaja tai yhtä ainutta väylää toteuttaa opiskelu. Siksi se, että poikkean suuresti oman luokkani ihmistyypeistä ei saa ajaa minua alas nyt - sille ei ole mitään syytä.  Erilaisuus ei ole väärin vaan pikemminkin lähde jonkin uuden ja hienon ammentamiseen. Olen kesken, enkä koskaan valmiiksi tule, joten virheistä ja kokemattomuudesta on turha lannistua. Kaiken voi oppia, mutta se tosiaankin vaatii työtä ja voimakasta tahtotilaa tehdä niin.

Näiden ajatusten johdattamana nousen reippaasti joka aamu sängystä ylös, vaikka mieli tekisi jäädä lämpimän peiton suojiin piiloon koko loppupäiväksi.  Ennen kouluun lähtöä kävelen peilin eteen ja etsin peilikuvastani sen sisäisen tiikerini,  viidakon kuninkaallisen. Silloin uskon paremmin pystyväni tähän ja olevani valmis kehittymään joka päivä vähän lisää. Periksi ei anneta.

Tekniikan vaihtoa

Lähestulkoon kaikki maisemakuvat, jotka olen tähän mennessä tehnyt, on maalattu öljyväreillä. Tuo tekniikka on minulle ehdottomasti tutuin ja koen sen soveltuvan maalaustyyliini parhaiten. Kuitenkin uskon, että ajoittainen mukavuusalueelta irrottautuminen on virkistävä ja opettavainen tapahtuma. Näiden ajatusten pohjalta päätin vaihtaa öljyvärit akvarelleihin ja katsoa minkälainen lopputulos niiden kanssa syntyisi.

Akvarelleissa hankalinta varmasti on se, että maalausjälkeä on hyvin vaikea korjata, sillä edellinen väri näkyy sen päälle vedetyn kerroksen alta saaden helposti aikaan tukkoisen vaikutelman. Lisäksi maalattavan kuvan elementeistä pitäisi olla alusta alkaen aika selvillä, sillä radikaaleja mielen muutoksia on hyvin hankala toteuttaa enää työn loppuvaiheessa. 

Olen tottunut öljyväreillä maalatessa siihen, että huippuvalot voi lisätä työhön lopuksi, mutta akvarelleilla maalatessa ne pitäisi pitää hengissä jo kuvan alkumetreiltä saakka. Valkoisimmat alueet ovat paperin oma valkoinen, joten niiden päälle ei saa mennä maalaamaan mitään tai muuten niitä on lähes mahdotonta saada enää valkoisiksi.

Tällainen tästä tuli ja olen iloinen, että tuli maalattua. Mukavampi on tietysti maalailla öljyväreillä ja sitä tulen varmasti tekemään jatkossakin enemmän. Kannustan kuitenkin muitakin rohkeasti kokeilemaan itselleen vieraita tekniikoita ja ylittämään omia rajojaan. Siitä kun voi saada irti yllättävän paljon.

Maalaustarinoita osa 4

Nyt kun olen saanut tämän videosarjan päätökseen, voinen avata niiden syntytarinaa vähäsen. Olen aikaisemmin maininnut, että sain ollessani töissä vanhainkodissa maalata reaaliajassa öljyväritauluja vanhainkodin asukkaille. Näistä maalauksista olen jo kertonut postauksessa Vanhusten iloksi. Tietysti minua kiiteltiin tuon maalaushetken pitämisestä enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella, mutta maalaamisen pitkäveteisyys ja vuorovaikutuksen puute jäivät minua silloin kaivelemaan. On vaikea keskittyä keskustelemaan vanhusten kanssa ja samalla maalata teknisesti mielenkiintoista jälkeä mahdollisimman nopeassa tahdissa. En ollut suoritukseeni tyytyväinen ja halusin saada aikaan jotain parempaa.

Vuosi Limingassa antoi minulle aikaa kehitellä maalaushetkeäni ajatuksen tasolla paremmaksi ja heti kun kuulin pääseväni kesäksi töihin samaiseen vanhainkotiin, aloitin konkreettiset suunnittelut. Alkuperäinen ideani oli maalata jälleen reaaliajassa, mutta tällä kertaa halusin elävöittää maalaamista taustalta kuuluvalla etukäteen nauhoitetulla taustatarinalla. Minun oli kuitenkin ensin esitettävä tämä pelkkänä ideana töissä ja pyydettävä lupa sen toteuttamiseen. Silloin syntyi taivaan tarina. 

Luokanopettajakoulutuksen pääsykokeisiin lukeminen, pitkät koulupäivät Limingan taidekoulussa, tilaustyöt ja itselleni asettamani liikuntatavoitteet karsivat päivistäni pois oikeastaan kaiken vapaa-ajan, enkä millään jaksanut kirjoittaa kolme varttia kestävää taustatarinaa kokonaisuudessaan. Päätin tehdä lyhyen version tarinastani ja editoida pätkän videota sen rinnalle. Tekemäni lyhyt videopätkä riittäisi hyvin ideani esittelemiseen töissä ja pääsykokeiden jälkeen voisin keskittyä täysipäiväisesti pidemmän tarinan kirjoittamiseen. 

Kun esimies oli nähnyt videoni, hän kannusti minua tekemään videosta DVD:n. Sehän oli loistava idea. Mietin hetken, että miksi en keksinyt sitä itse. Videota voi toistaa uudelleen vielä vuosienkin päästä ja lyhyt kertomus ja nopealta tuntuva maalaaminen pitävät otteessaan ihan eri tavoin kuin livemaalaaminen. 

On kuitenkin myönnettävä, että noinkin lyhyen videon tekeminen oli älyttömän työlästä puuhaa. Ensinnäkin itse maalaaminen kesti monta tuntia ja sellaisen videon leikkaaminen on loppuviimeksi valtava työmaa varsinkin sellaiselle, jolta kokemus videoiden tekemiseen puuttuu. Sitten minun piti kirjoittaa tekstit ja äänittää ne. Sain lukea tarinan moneen kertaan uudelleen, sillä oma ääneni ei soveltunut kertojaääneksi ihan kivuttomasti. Äänityksen toteuttaminen piti tehdä kännykän mikrofonilla, joten rasahduksia ja äänenlaadun vaihteluita oli hankala kontrolloida. Äänen ja videon yhdistäminen oli kaiketi hankalin vaihe, sillä halusin niiden sulautuvan yhteen mahdollisimman luontevasti ilman silmiinpistäviä ongelmia. Video piti katsoa uudelleen ja uudelleen, jotta saatoin korjata muutaman sekunnin virheet videoista ja saavuttaa haluamani lopputuloksen. 

Kiireinen kevät vaati veronsa väkisinkin – ihminenhän minäkin olen. Tarinoissa on korjattavaa, maalaamisessa parannettavaa ja editoinnissa harjoiteltavaa. Tämän parempaan en olisi pystynyt ja tein 110-prosenttisesti parhaani. En usko, että kukaan vanhainkodissa vaatisi minulta sen enempää ja etteikö videoista olisi siellä iloa moneksi kerraksi. Vain sillä on loppujen lopuksi merkitystä. Sen lisäksi, että saatoin jättää jälkeeni tällaiset videot, opin taas paljon uudenlaisia toimintatapoja ja rikastutin ideapankkiani entistä enemmän. Kaikesta kiireestä, epävarmuudesta ja takaiskuista huolimatta en vaihtaisi hetkeäkään pois.

Maalaustarinoita osa 3

Maalaustarinoita osa 2

Tässä kohtaa voin ilokseni kertoa, että minut on hyväksytty opiskelemaan kasvatustieteitä Oulun yliopistoon. Minusta tulee siis luokanopettaja ja voin valita opintoni taito- ja taidepainotteiseksi. Blogiani pidempään lukeneet varmasti tietävätkin, että suurin unelmani olisi päästä opettamaan taidetta muille, joten uskon luokanopettajaksi opiskelemisen vievän haavettani jopa paremmin eteenpäin kuin opiskelu kuvataiteilijaksi varsinaisessa taidekoulussa. Tämänhetkisten onnellisuuden ja kiitollisuuden tuntemuksieni kuvailemiseen eivät sanat riitä ja uskon, että kovalla työllä minusta voi tulla hyvä luokanopettaja.

Maalaustarinoita osa 1

Hyvää juhannusta!

Takkiin tuli

Valintakurssi meni tänä vuonna omasta mielestäni hyvin, vaikka oma hitauteni ja huono jännityksen hallinta vaikuttivatkin edelleen töiden lopputuloksiin. Kaikkeni annoin, siitä ei ole epäilystäkään, mutta muut olivat parempia – ei siinä sen kummempaa. Ehkä minä vielä joskus ymmärrän, miten tuota paremmuutta mitataan. Tämän hetkisen pettymyksen ja riittämättömyyden tunteiden keskellä tekisi toki mieli purkaa negatiivisia fiiliksiä, mutta uskon järkevintä olevan lähinnä miettiä omia kehittämisen kohteita ja pyrkiä oppimaan tästä jotain. 

Tässä kohtaa voin postata valintakurssilla tehtyjä tehtäviä ja näyttää millaisilla töillä sisälle ei pääse. Toivon näistä olevan hyötyä joillekin, jotka ovat ajatelleet hakea taidekouluun. 

Minulle elävän mallin piirtämisessä eniten päänvaivaa on aina tuottanut piirustuksen mahtuminen kokonaisuudessaan paperille. En tiedä miksi se on niin vaikeaa, mutta kerta toisensa jälkeen tässä käy näin. Yleensähän sanotaan sen olevan suora hylsy, jos malli ei mahdu kokonaan paperille. Ainoastaan toinen jalka pakeni ulos paperista ja elävän mallin opettajan mukaan sillä ei ole tässä kohtaa mitään merkitystä, sillä asento ja pituus olivat sen verran hyvät. Aika loppui tässä myös kesken ja en ehtinyt korjata vasemman jalkaterän pituutta oikeaksi ja lisätä haluamiani hahmotelmia joistain lihaksista. Myös pää jäi muodoltaan huonoksi. Oikea jalka jäi melkein kokonaan ilman yksityiskohtia ja vasen käsi on inauksen liian pitkä. Asennossa onnistuin mielestäni suht hyvin, sillä mallin painopiste oli aika tarkkaan keskellä, joskin hän nojasi vasempaan jalkaan vähän enemmän. 

Tässä meidän piti muovailla teos aiheesta vastuu. En muistanut ottaa kuvaa valmiista työstä, mutta nämä kuvat ovat jo aika lähellä veistokseni lopullista muotoa. Silmän peittäminen kädellä kuvastaa savihahmoni haluttomuutta nähdä omaa vastuutaan kokonaisuudessaan ja osittaista piiloutumista tilanteelta. Hahmon kantikkaalla ja pelkistetyllä olemuksella halusin kuvata tietynlaista naamaria, jonka takaa identiteettiä on hankala havaita. 

Saven kanssa työskentely on minulle edelleen varsin vierasta, mikä näkyy ehkä erityisesti hitaana ja epävarmana muotoiluna. Lähtökohtaisesti uskon idean välittymisen olleen tässä tehtävässä merkityksellisintä ja myös uskoin onnistuneeni omassa työssäni – arvostelulautakuntaan ideani ei harmikseni purrut tarpeeksi hyvin.

Iltatehtävänä oli videoassosiaatio, jossa meille näytettiin parin minuutin mittainen videopätkä, jonka pohjalta oli vapaasti sallittua muuntaa aihetta. Rauhallinen vedenpintaa kuvaava video sai ajatukseni kulkeutumaan pakoon stressaavasta ympäristöstä – paikkaan jossa voisin rentoutua. Päähäni muodostui jälleen aika tarkka maisema, jota minun oli helppo seurata samalla kun maalasin. Maalauksen taakse kirjoitin vielä tekstin: ”Silloin minä annoin mieleni ajelehtia sinne, missä sen on hyvä olla." 

Tässä työssä tunteet olivat eniten mukana ja voimakas motivaatio itselleni merkityksellisen maalauksen parissa sai minut ajautumaan virtauksen kaltaiseen olotilaan, jossa ulkomaailmalla ei ollut mahdollisuuttakaan häiritä visioitani ja uskoa omiin kykyihini. Ainoa hankaluus koski sitä, että tätä työtä ei ollut sallittua tehdä öljyväreillä ja vesiliukoisten maalien käyttö nosti vaikeusastetta kertaheitolla pelottavan korkealle. Lopputulokseen olin tyytyväinen, mutta pisteitä en tästäkään työstä saanut riittävästi.

Asetelmamaalausta jännitin erittäin paljon, sillä niin kuin olen sanonut, akryylivärien käyttöä minun on hankala hallita. Maali kuivuu erittäin nopeasti ja värisävyt näyttävät märkänä erilaiselta kuin kuivana. Toinen ahdistava asia on työn suuri koko (noin A1) ja tiesin ajan loppuvan auttamatta kesken. Suurin osa ajasta tuntui itselläni kuluvan vain valkoisen alueen peittämiseen ja esineiden yksityiskohdat jäivät vähemmälle huomiolle. Tässä on niin paljon mitä olisin halunnut tehdä lisää, mutta silti koin saaneeni eniten positiivista palautetta juuri tästä työstä. 

Viides työni oli performanssiesitys, jossa käytin taustanauhaa luomaan illuusiota pääni sisällä olevista ajatuksista ja sanalappuja luomaan rakennetta ja draamankaarta. Sanallisesti on hankala tyhjentävästi selittää, mistä performanssissani oli kyse, mutta yhdellä sanalla ilmaistuna sen voi sanoa olleen kasvutarina. Voin olla ylpeä siitä, että uskalsin tehdä kuvan sijaan esityksen mielettömästä esiintymiskammosta huolimatta. Itse esitys sujui hyvin ilman mitään sen suurempia mokia ja en olisi pystynyt niin lyhyessä ajassa kokoamaan sen parempaa performanssia.

Yleisesti ottaen ajankäyttö ja stressin hallinta vaativat edelleen kehittämistä. Muuta sen ihmeellisempää syytä epäonnistumiseeni en osaa ainakaan tässä vaiheessa sanoa. Motivaationi tätä alaa kohtaan on tietysti vieläkin tallella ja luottamus opiskelupaikan aukeamiseen taiteen saralla elää edelleen. Väylää tämän unelman toteuttamiseen on kuitenkin tässä kohtaa syytä pohtia uudelleen. Koen, että minulla olisi niin mielettömästi annettavaa, että tämä tarina ei voi päättyä tähän.

Seinämaalausta

Viimeinen jakso Limingan taidekoulussa oli työpajajakso, jossa jokaisen oli mahdollista valita erilaisista vaihtoehdoista itselleen mieluisin työpaja. Syanotypia ja valokuva-akvarellikurssi sekä vapaamuotoiselta väsäilyltä kuulostanut ympäristötyöpaja kiinnostivat minua, mutta päädyin kuitenkin lopulta valitsemaan seinämaalauksen, koska koin sen itselleni omimmaksi. 

Tehtävänanto oli kaikessa yksinkertaisuudessaan toteuttaa mikä tahansa kuva suurille levyille, jotka lopulta sijoitettaisiin ulos rakennusten seiniin. Minulle oli alusta saakka selvää, että halusin maalata maiseman, mutta mitään tarkkaa suunnitelmaa työstäni en koskaan tehnyt. Annoin ajatusteni kulkea estoitta jo piirustusvaiheessa ja työn edetessä karsin ja lisäilin siihen vapaasti kaikkea oman fiilikseni mukaan. Tärkeää oli, että en kopioinut mitään ja tuotin jättilevyille ainoastaan ajatusteni ja käsieni välisen vuorovaikutuksen.

Epävakaasta säästä ja viileästä ilmasta johtuen jouduin maalaamaan työni alusta loppuun saakka lattialla vaakatasossa sisällä, minkä vuoksi oli hankala täysin hahmottaa mittasuhteita. Minua jännitti vähän, miltä työ näyttäisi lopullisessa ympäristössään, mutta sain kuitenkin huomata murehtineeni turhaan. Virheitä ja parannettavaa löytyy tietysti aina, mutta tällä hetkellä pystyn tuntemaan lähinnä vain suurta onnistumisen tunnetta – ehkä se on sallittua tässä kohtaa.

Tämä jakso oli varmasti paras koko vuonna, sillä se jätti jälkeensä aivan erityisen tunnekokemuksen. Olen ennenkin sanonut maisemamaalauksen olevan minulle kokonaisvaltaisesti jopa pysäyttävä kokemus, mutta tämä seinämaalaus oli tasoltaan jotain uutta. Unohdin välillä pitkäksikin aikaa olevani edelleen Limingassa, sillä mielikuvitukseni onnistui piilottamaan kaikki vihjeet maalaukseni ulkopuolisesta maailmasta.  Aivan kuin olisin oikeasti ollut osa maalausta ja kuinka minulla olisi ollut täysi valta rakentaa ympärilleni juuri sellainen todellisuus kuin halusin.

Vuosi taidekoulussa on hyvä päättää tähän ja uskon pystyväni lähtemään valintakokeisiin asteen rennommalla fiiliksellä. Jos opiskelupaikka ei aukea tänäkään syksynä, niin aion jatkaa yrittämistä jälleen seuraavana vuonna. Tiedän kuitenkin varmasti taiteen olevan se minun juttuni enkä varmasti päästä siitä irti, olivat muut sitten mitä mieltä tahansa.

Mietin vain

Tämä oli taas tällainen hetkellinen päähänpisto, joka syntyi jonkin asteisen pohdinnan tuloksena silloin kun oli vielä aivan liian aikainen aamu. Lähdin miettimään, että miksi jotkut ihmiset kokevat oikeutetuksi tuomita muita kanssaeläjiä pelkän ulkonäön perusteella. Tämä on varmasti ikuinen kysymys, jota on mahdoton täysin ymmärtää ja nähdä sitä jokaiselta kantilta miljoonien tilannesidonnaisten asioiden takia, mutta koska ajattelen, siis olen. Joten ajatellaan nyt sitten.

Ulkoinen kauneus on toki suhteellinen käsite, mutta silti monet ihmiset tulevat kerta toisensa jälkeen vaihtuvissa ympäristöissä luokitelluiksi ulkopuolisiksi ja saavat kokea muiden kohtelun perusteella olevansa rumia ja syrjittyjä. Päähäni ei vain mahdu se ajatus, että miksi koko ihminen pitää leimata vain sen perusteella millaiset geenit hän on sattunut saamaan. Haukkumasanoja ei tarvitse käyttää, sillä jo pelkät huomaamattomat ryhmästä ulos sulkemiset ja sanaton viestintä ilmaisevat kaiken tarpeellisen omasta asemasta ja ulkonäöstä. Siisteys ja huoliteltu ulkonäkö kertovat tietysti terveydestä ja siitä, että ihminen on kiinnostunut pitämään huolta itsestään, mutta ei pelkällä meikillä, terveellisillä elämäntavoilla ja henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimisella jokaisesta tule sitä Jennifer Lopezia tai Brad Pittiä. 

On hankala ymmärtää, mikä oikeuttaa arvostelemaan ketään ulkonäön tai minkään ominaisuuden perusteella, sillä kenelläkään ei ole velvollisuutta miellyttää muita niin esteettisesti kuin sisäistenkään ominaisuuksiensa puolesta. Kaikkein tärkein asia on aina se, että jokainen voi olla juuri omanlaisensa ja kokea itsensä hyväksi ja onnelliseksi sitä kautta. Tuomitsemista voi oikeutetusti kohdistaa oikeastaan vain haitalliseen ja vahinkoa tuottavaan käyttäytymiseen. Olisi hienoa kun jokainen voisi jättää omaan kauneuskäsitykseensä sopimattomat ihmiset leimaamatta ja arvostelematta, sillä oikeaa tapaa olla kaunis ei ole.

Sitä itse joskus vähän virheellisestikin ajattelee, että ne ihmiset jotka eivät ole 24/7 keskittyneitä omaan ulkonäköönsä tai kuluta aikaansa postailemalla alituiseen selfieitä somessa, kiinnittäisivät kenties enemmän huomiota sisäisiin asioihin kuten luonteeseen ja älykkyyteen ja he ehkä osaisivat kohdella myös muita paremmin. Tämä on hyvin kärjistetty esimerkki, joka tulee mieleen lähinnä siinä kohtaa kun alkaa ajatella saatavuuden ja tarvitsevuuden lakia. Monet ihmiset ovat kuitenkin sekä kauniita että älykkäitä, joten leimaamista myöskään tuohon suuntaan ei tulisi tehdä. Sitä voi oikeastaan vain toivoa, että ihmiset jaksaisivat arvioida muita kokonaisuutena pelkän ulkokuoren sijaan ja osaisivat jättää muut rauhaan, jos kokonaisuuskaan ei miellytä. Kaikkien kanssa on mahdotonta olla kaveri, mutta syrjimättä jättäminen ei pitäisi olla iso ponnistus kellekään.

Evoluutio ei ole vielä toistaiseksi antanut ihmiselle kykyä nähdä automaattisesti toistemme sisimpään, joten halukkuus tehdä tuttavuutta muiden kanssa helposti perustuu vain silmillä aistittaviin ulkoisiin ominaisuuksiin. Varmasti osittain siksi monet kokevat yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta ilman, että kyse tarvitsee olla varsinaisesta kiusaamisesta. Monet ovat varmasti kuitenkin huomanneet sen, että alun perin merkityksettömältä vaikuttava ja luotaantyöntävän näköinen ihminen on osoittautunut sisäisesti mitä mahtavimmaksi tyypiksi. Kuoren alle on siis vähintäänkin suositeltavaa katsoa. Tietenkään meillä ei ole mahdollista tutustua jokaiseen vastaantulevaan  ihmiseen henkilökohtaisesti ja väkisinkin teemme tietynlaista selektiota ulkonäön perusteella, mutta syrjintää ja kiusaamista en siedä enkä hyväksy. Toivoisin itse kullekin avoimuutta ja hyviä käytöstapoja. Ystävällinen käyttäytyminen kun ei yleensä maksa mitään. 

Monet hyväksyvät ajatusmaailmaansa sisäisen kauneuden ensisijaisuuden, mutta tosielämän tilanteissa he tulevat kuitenkin valinneeksi ulkoisia arvoja. Tunnustan itsekin tehneeni joskus niin. Kuitenkin huomaan haluavani säilyttää elämässäni nimenomaan niitä ihmisiä, joilla  on minun mielestäni kaunis sisin. Se on minusta vain niin surullista, että monet valitsevat muita vain fyysisen kauneuden perusteella. Oikeastaan sitä ei tarvitse olla niin erityisen rumakaan, sillä jo pelkkä arkinen ulkonäkö riittää kiinnostuksen lopahtamiseen; tavallisen näköisessä ihmisessä kun tuskin on mitään mielenkiintoista. Kaikki ulkoisesti vähemmän viehättävät tai ”tavalliset” eivät tietenkään ole aina poikkeuksetta sisältä puhdasta kultaa, mutta sitä kuitenkin jää helposti niin paljosta paitsi, jos automaattisesti uskoo pelkkää ulkokuorta.

Tällaisen pohdinnan tuloksena aamupalani syöminen tyssäsi ennen kuin se ehti alkaakaan, koska minun oli pakko maalata ruokani. Painotan kuitenkin, että tässä ei ole kyse ruualla leikkimisestä vaan omenan saattamisesta sen ansaitsemaan arvoon. Kohtelin sitä rakkaudella. Kädessäni oleva omena kehotti minua monien kummallisten asioiden lisäksi tarttumaan akryyliväreihin ja maalaamaan päässäni olevan ajatussolmun sen kylkeen. Lopputulos kuvaa mielestäni mietteitäni erittäin hyvin, sillä kukapa olisi uskonut, että tavallisen ompun sisällä olikin vuoristomaisema – ihmeellistä vai mitä?

Stressin lievitystä

Pääsykokeiden painaessa päälle taas tänäkin vuonna, olen pyrkinyt piirtelemään kuvia rentoutusmielessä omaksi ilokseni. Olen yrittänyt haudata kaiken itsekritiikin ja kiireessä piirtämisen, jotta voisin pitkästä aikaa muistaa, miten hyvältä kuvan tekeminen tuntuu. Arvostelujen ristitulessa ja suorituspaineessa joskus unohdan, minkä vuoksi minä tätä teen. Taide kun on puhtaimmillaan juuri se minun juttuni, jota myös tahtoisin muille opettaa, eikä niinkään oman taitavuuteni osoittamisen väline. En halua hukata sisäistä motivaatioitani vain sen takia, että ulkopuoliset asettavat rimaa kokoajan ylemmäs ja odottavat minulta jatkuvaa tulosta. 

Toivon tämän piirroksen olevan tunnistettava ainakin niille, jotka kuvailevat itseään kyseisen artistin faneiksi. Valitsin nämä kasvot piirrettäväksi sen takia, että kuvan henkilö on mielestäni ihmisenä miellyttävä ja lisäksi hänellä sattuu olemaan kivan näköinen naama. Musiikissakaan ei ole mitään vikaa. Värikynillä tulee tehtyä niin vähän mitään, että oli perusteltua valita vaihteeksi  piirtäminen maalaamisen sijaan. Hyvä musiikki ja muutama pala suklaata toimivat lisukkeena piirtämisprosessissa ja en kyllä muista, milloin olisin viimeksi saavuttanut tällaisen flown.  Nyt jaksan taas keskittyä loppukiriin pääsykokeisiin valmistautumisessa.

Tänään minä siis piirsin vain koska halusin piirtää. Suosittelen tällaista tekemistä lämpimästi myös teille kaikille. En voi sanoa, että olisin piirustukseeni täysin tyytyväinen, mutta analyysit sikseen – ihan hyvä siitä tuli.

Pään tutkielma

Viimeisellä kuvanveistokurssilla meidän annettiin vapaasti valita, mitä halusimme tehdä. Koska saven muovailu on minulle vaikeaa ja vielä toistaiseksi aika vierastakin, päätin keskittyä perusteellisesti mallin tutkimiseen. Lisäksi tiesin, että valintakurssilla tarvitsisin tuota taitoa. Valitsin siis kuvanveistoluokasta kipsipään, jota aloin kopioida. Mallini oli karkea tutkielma päästä, jossa kallon muodot oli esitetty tahkomaisina terävinä rakenteina. 

Yleensä tällaiset työt tehdään vähän isompaan kokoon ja saven sisällä on jonkinlainen teräs- tai metallirunko siksi, että savi on raskasta ainetta ja se helposti painuu kasaan oman painonsa alla. Työ säilyy myös paremmin ehjänä ja oikeassa muodossa muotintekovaiheessa, jos sisällä on tukirakenteita. 

Itse siis skippasin rungon tekemisen, koska tiesin, että minulla ei olisi aikaa tehdä muottia kyseiselle työlle, eikä siis myöskään valaa tai avata muottia - keskityin vain muovailuun. Työni varmasti näyttää kohtalaisen yksinkertaiselta, mutta itselleni tuon lopputuloksen aikaansaaminen oli erittäin haasteellista. Pyöristin helposti muotoja liikaa, enkä meinannut millään saada teräviä rakenteita oikean muotoisiksi ja kokoisiksi. Tekemistä tietysti hankaloitti vähän työni pieni koko. 

Lopputulos on ihan kiva, vaikka peilin kautta tarkasteltuna työssä huomaa reippaasti toispuoleisuutta. Mittasuhteetkaan eivät menneet ihan yksiin, mutta opin muovailusta paljon ja tiedän, että seuraava savityö sujuu jo paremmin. Harmilloista sinällään oli, että jouduin heittämään työn pois muovailun jälkeen, koska en ehtinyt muotteja tekemään. On aina sääli tuhota jokin työ, jonka parissa on työskennellyt pitemmän aikaa. Uskoakseni pääsen yli savipään kuolemasta (tai murhasta).

Kuvanveistoluokasta oli vaikea löytää tarpeeksi siistiä kuvaamisympäristöä, joten päätin käyttää ainutta puhdasta löytämääni seinää taustana. Tämä tietenkin vaati raskaan savimöykyn nostamisen toisella kädellä yläviistoon seinän eteen ja kuvan ottamisen samanaikaisesti toisella kädellä. Lihakseton olemukseni vaikeutti kuvauskohteen vakaana pitämistä sen verran, että kokonaisvaltainen edestakaisin vaappuminen jätti jälkeensä revähtäneen olkapään. Koin itseni onnekkaaksi siitä, että kukaan ei ollut todistamassa tuota tapahtumaa ja saatoin vähin äänin pyöriskellä luokassa pöljän näköisenä ja päästää ilmoille muutaman sopimattoman lausahduksen tulematta leimatuksi sekopääksi. Taas yhden kokemuksen rikkaampana kiitän ja kuittaan.

Suulas tunturi

Tämä on neljäs kritiikkityöni, jossa meidän piti kahdesta sanoja sisältävästä lasipurkista ottaa sattumanvaraisesti kaksi sanaa. Näistä sanoista muodostui tehtävänannoksi sanapari, joka minun tapauksessani oli ”suulas tunturi”. Tekniikka oli luonnollisesti vapaa, joten päätin lopulta käyttää itselleni mieluisinta tekotapaa, öljyvärimaalausta.

Ensimmäiseksi minulle kuitenkin tuli kyseisestä sanaparista mieleen räppärin taiteilijanimi. En osaa sanoa miksi, mutta jostain syystä ensimmäinen visioni aiheesta oli tehdä video itsestäni maalaamassa jossain alikulkutunnelissa graffitteja räppi-biisin säestämänä. Tuosta ideasta piti tietysti luopua ihan jo lainsäädännöllisistä syistä. Kuitenkin suurin syy idean hylkäämiseen oli se, että mielikuvani tuosta videosta aiheuttivat minulle tarpeen kuristaa itseni kaulahuiviini.

Seuraava ajatukseni kritiikkityöstäni oli maalata omaan naamaani kasvomaaleilla tunturimaiseman, jossa tunturi olisi sijoitettuna suuni kohdalle ja sitten voisin kritiikkipäivänä esitellä työni lurittelemalla jonkun kivan kaskun koko koulun edessä. Tässä kohtaa aloin pohtia, että mahtaako se kaulahuiviin kuristautuminen olla tarpeeksi nopea keino. 

Ääni pääni sisällä käski rauhoittumaan ja lähestymään tätä tehtävää ihan terveellä järjellä. Se myös käski olemaan uskomatta siihen toiseen ääneen pääni sisällä, joka väitti ettei minulla ollut tervettä järkeä. Joka tapauksessa ajatuksiini alkoi muodostua maisema, jossa tunturin muodot vastasivat kasvojen sivuprofiilia. Lopullisesta työstä sen huomaa aika selvästi kun osaa katsoa, mutta kuvan kiertäminen yhden pykälän myötäpäivään voi helpottaa hahmottamista.

Palautteet tästä työstä olivat enimmäkseen positiiviset, mutta teknisyyden puolesta sain jonkin verran parantamisehdotuksia. Suurimmat virheet koskivat vettä, sillä en onnistunut saamaan siihen riittävästi pintavaikutelmaa. Kokonaisuudessa oli myös liikaa yksityiskohtia ja maalauksen etuala olisi voinut olla avarampi. Minun ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä kaikista mielipiteistä, mutta laitoin nämä ehdotukset kuitenkin korvan taakse.

Arvatkaa auttoiko

Eilen teki hirveästi mieli suklaata, jota en lihomispelon ja tämänhetkisen heikon taloustilanteen vuoksi viitsisi hirveästi mussuttaa. Päätin siis olla itseni herra ja piirtää kolmiulotteisen suklaakasan ja sitä kautta sammuttaa mielihaluni. Että sellainen älynväläys...

Koiruuksia

Sain ohjeen tehdä maalauksen erään tilaajan koirasta, enkä uskonut sen tuottavan minulle juurikaan mitään ongelmia. Olen taistellut monien töiden kanssa paljon ja olisi hyvin mahtipontista sanoa tämän olleen tähän mennessä tekemistäni töistä haasteellisin. No se kuitenkin sattuu kirkkaasti olemaan sitä.

Jouduin maalaustilojen ja materiaalien puutteen vuoksi lykkäämään tämän työn tekemistä todella pitkään, mutta luonnostelun aloitin lähes saman tien kun sain mallikuvat käsiini. Ymmärsin tilaajan halunneen maisemakuvan, joka olisi kuitenkin samalla muotokuva koirasta. Ensin suunnittelin mallikuvan kaltaisen ympäristön koiralle, mutta huomasin kuitenkin pian sen olevan minulle liian haasteellinen tehtävä. Ympäristön yksityiskohtaisuus ja vaikea perspektiivi olivat minulle liikaa. Luonnokset päätyivät kerta toisensa jälkeen roskikseni täytteeksi ja työ alkoi tuntumaan yhä raskaammalta ja raskaammalta. En tiennyt yhtään mitä olin tekemässä.

Muut tilaustyöt kevittivät urakkaa saaden minut hetkeksi unohtamaan tämän tehtävän, johon oli jo kulunut mielettömästi aikaa ja joka ei siitä huolimatta ollut edennyt lähtöruutua pidemmälle. Eniten minua harmitti se, että jouduin lykkäämään maalauksen valmistumista yhä pidemmälle ja pidemmälle, jolloin tilaaja joutui odottamaan pelkästään oman sekoiluni vuoksi. Periksi en raaskinut antaa, vaikka minusta jo tuntui monen kuukauden mallikuvan tuijottelun jälkeen, että tuo valokuvan koira kepposteli kanssani ja imi päästäni kaikki ideat. 

Jossain vaiheessa ymmärsin, että minähän voisin maalata koiran taustalle enemmän oman tyyliseni mielikuvituksellisen maiseman ilman kahlitsevia malleja. Siinähän olen vahvimmillani. Sain hyvän vision ja aloin luonnostella. Maalasin useita tunteja monena päivänä, kunnes tajusin, että se ei ollut hyvä. Ei ollenkaan. Mietin miten voisin korjata virheeni, mutta päädyin lopulta hylkäämään sen version kokonaan ja aloittamaan alusta. Alusta aloittaminen tuntuu aina kurjalta, mutta parhaassa tapauksessa se myös motivoi ja sisuunnuttaa onnistumaan seuraavalla yrittämällä.

Uusi maisema eteni hyvää vauhtia ja reilun viikon maalaamisen jälkeen työ oli melkein koiraa vaille valmis. Tässä kohtaa kuitenkin tajusin, että perspektiivin ja sommittelun vuoksi jouduin maalaamaan koiran todella pieneen kokoon, jolloin sen kasvonpiirteistä tai ylipäänsä muodoista ei saisi oikein mitään selvää. Työ olisi siis ennen kaikkea maisema, ei  muotokuva.  Maisema ei ehkä edes olisi ollenkaan tilaajan mieleen. Tässä kohtaa aika alkoi myös auttamatta loppumaan kesken. Otsaan mätkiminen ja itsensä solvaaminen mitä moninaisimmilla haukkumasanoilla eivät helpottaneet oloani toivomallani tavalla, joten päädyin käpertymään omaan sänkyyni katsomaan elokuvaa netistä ja syömään suklaata; lihominen ja finninaama kun selkeästi nostavat tunnelmaa. Tietysti olisin voinut vielä säveltää surullisen laulun, kirjoittaa itsesäälissä piehtaroinnin seurauksena pitkän tekstin siitä, miten epäonnistunut olen ihmisenä  tai polttaa maalauksen dramaattisen rummutuksen säestämänä. Kaikki tuo kävi silloin mielessä ja jokainen niistä ideoista tuntui siinä hetkessä oikein varteen otettavalta toimintasuunnitelmalta. Luojan kiitos kerkesin nukahtamaan ennen varsinaista toimeen ryhtymistä.

Seuraavana päivänä olin löytänyt taas sen ”lippu korkealle ja kohti uusia pettymyksiä” asenteen ja päätin käyttää jäljellä olevat muutamat päivät uuden version maalaamiseen. Meillä oli koulusta talviloma, joten minulla olisi käytössä enemmän tunteja kuin normaalisti. Lähestyin maalausta nyt ennen kaikkea koiran kannalta ja jätin taustan melkein kokonaan huomioimatta. Maalasin, maalasin ja maalasin, sillä en halunnut tuottaa pettymystä enkä halunnut antaa mielikuvissani kapuloita rattaisiin viskovan maalikoiran voittaa. Toivoin vain erittäin paljon, että väsymys ei näkyisi valmiissa työssä. 

Loppujen lopuksi sain maalauksen valmiiksi ajallaan, mutta pelkäsin sen olevan huono veto. En osannut sanoa, oliko tämäkään työ tilaajan mieleen, sillä tässä korostui mahdollisesti koira liikaa ja maisema puolestaan unohtui. Minulla oli kuitenkin kaksi versioita näytettävänä, joista toivoin toisen kelpaavan. Olin viimeiset viikot tuijottanut noita maalauksia melkein 24/7 ja löytänyt niistä kaikki mahdolliset virheet ja kritisoinut itseäni aivan kaikesta. Oikeastaan näin pelkkiä virheitä, vaikka yritin todistella itselleni muuta. Pelkäsin monen kuukauden sata lasissa panostamisen olevan pelkkä floppi. Niskassa painoi jostain syystä epäonnistunut fiilis ja pelkäsin näiden kuvien toimittamista enemmän kuin minkään muun työn koskaan aikaisemmin.

Tilaaja kuitenkin halusi minulta molemmat taulut ja kehui useampaan otteeseen niiden olevan upeita. En havainnut minkäänlaista pettymystä töihin ja uskoin hänen aidosti pitävän niistä. Mieletön paino katosi harteilta ja helpottunut hymy pyrki kasvoille. Niissä ei ole mitään vikaa. Ei mitään vikaa. Hengittäminenkin tuntui nyt puolet kevyemmältä.

Lepää rauhassa

Tämä työ on tähän mennessä maalaamistani kivikissoista henkilökohtainen suosikkini teknisen toteutuksensa puolesta. Tietysti myös se, että tiedän tämän olevan paljon muuta kuin pelkkä koriste, antaa tekemiselle tarinallisesti syvemmän merkityksen. Tällöin minun on mahdollista saada maalaamisesta myös itse irti pikkuisen enemmän. Työ on siis tehty tilaajan edesmenneelle kissalle.

Itse olen mielettömän eläinrakas ihminen ja koen omat kissani aidosti perheenjäsenikseni, enkä vain lemmikeiksi joilla olisi pelkkä viihdearvo minulle tai että ne eläisivät vain minua varten. Olen myös useamman kerran joutunut kokemaan eläimestä luopumisen surun hyvin moninaisilla tavoilla ja yllättynyt joka kerta siitä, miten lujaa voikaan iskeä kaipaus edesmenneeseen lemmikkiin. Kykenen siis samaistumaan tilaajan tarinaan ja tahtoisin myös jossain vaiheessa kunnioittaa omia kissojani muistokivillä. Enhän voi ikinä sanoa kellekään, joka on joutunut saattamaan pörröisen ystävänsä hautaan, että tietäisin miltä hänestä tuntuu. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan.

Tämä teos valmistui nopeasti ilman sen suurempia ongelmia ja lopputulos on mielestäni näköinen ja hyvä. Minulla on aikaisemmin ollut kivikissojen tekoprosessien kanssa pienimuotoisia ongelmia niin kuin joku saattaa edellisestä postauksestani Hiiri se kissalle takkia ompeli muistaakin. Olen niissä lähinnä käynyt sotaa itseni kanssa ja vuoroin kompastellut huonoihin materiaaleihin ja oman pääkoppani sisältöön. Auttamaton totuus on kuitenkin, että saan kiittää niitä töitä kasvukipujen lisäksi tärkeiden asioiden oppimisesta ja kehittävästä tekemisestä. Hetkeäkään en vaihtaisi pois. Erityisen hauskaa on se, että kykenen vielä tässä hetkessäkin tuota edellistä kivikissapostaustani lukiessa aistimaan hyvin yksityiskohtaisesti oman hysteerisen hermoromahdukseni ja sen tilanteen kun melkein hävisin parille kivilohkareelle. Voi niitä aikoja.

Lyijykynätyö muistoksi

Olen aikaisemmin jo todennut, että parikuvissa itselleni suurta hankaluutta tuottaa molempien piirrettävien ihmisten onnistuminen yhtäaikaisesti. Ensimmäiset kasvot onnistuvat hyvin, mutta toiset menevät pieleen lähes aina ja silloin voikin suosiolla aloittaa koko homman alusta. Kai siinä on kyse paineiden kasaantumisesta, kun tietää, että epäonnistuminen jälkimmäisessä osassa vetäisee monen tunnin työn kertaheitolla viemäristä alas. Tässä tilaustyössä piirtäminen sujui kuitenkin yllättävän kivuttomasti, eikä minun tarvinnut tehdä tätä kahteen kertaan tai edes suorittaa mitään sen suurempia mittauskorjauksia alkuvaiheessa. Olen siis ehkä kehittynyt tai sitten minulla kävi tuuri. Minulle jäi kokonaisuudessaankin vain hyvä mieli tästä piirroksesta ja mielestäni minulla on aihetta olla siihen tyytyväinen.

Teknisesti tässä on ongelmia varsinkin naisen molemmissa käsissä. Yleensä neuvotaan, että kämmenet kannattaa piirtää mieluummin vähän liian suuriksi kuin pieniksi. Liioittelin kuitenkin kättä vähän liikaa, minkä vuoksi se näyttää kömpelöltä. Toinen käsivarsi on jokseenkin häiritsevän näköinen, sillä se ei taitu ihan luonnolliseen asentoon. Tämä mahdollisesti johtuu siitä, että jouduin tiivistämään alkuperäisen valokuvan asettelua, jolloin en myöskään voinut tehdä tarkkoja mittauksia kaikista kuvan osista.

Vaatetuksessa yritin saada kravatin kuvioinnin levittämisellä aikaan kolmiulotteista vaikutelmaa, mutta venytin piirustusjälkeä pikkuisen liikaa. Pitsivaatteeseen en osannut piirtää jokaista kuviota erikseen, joten jouduin jättämään vaatteen materiaalin viitteelliseksi. Se toimii osittain, mutta parantamisen varaa on siinä huimasti. Positiiviset huomiot koskevat lähinnä kasvoja, vaikkakin en voi mennä vannomaan yhden mallikuvan perusteella, että olen tavoittanut kyseisten ihmisten näköisyyden.

Alun perin minulle annettiin ohjeeksi jättää kukat kuvasta pois, mutta minun oli hankala kuvitella vaatetuksen rypytystä kukkakimpun takaa ja lisäksi kukat tuntuivat kuuluvan muotokuvaan. Halusin myös kokeilla, millaista olisi piirtää kyseistä elementtiä, joten kukkakimpun piirtäminen toimi myös hyvänä harjoituksena – haastetta siinä kyllä riitti. Lopputulos on ihan kiva, mutta se voisi olla vielä tarkempi. Keskittymällä ja harjoittelemalla piirustusjälki paranee vielä varmasti. Parhaani tein tällä taitotasolla ja toivon vain, että tämä potretti on riittävän arvokas täyttämään tehtävänsä.

Öljyväripotretti

Koulussa teimme maalauskurssilla valitsemastamme kurssikaverista öljyväreillä valtavan muotokuvan. Haasteelliseksi tämän työn teki paitsi taulupohjan ylisuuri koko, myös se että tekemiseen varattu aika oli jälleen kerran niin minimaalinen. Lisäksi en ole maalannut ihmisistä potretteja oikeastaan ollenkaan, joten myös tekniset asiat olivat enemmän tai vähemmän hakusessa.

Aluksi työ piirrettiin hiilellä akryylivärillä värjätylle taulupohjalle, johon sitten alettiin maalata päälle siirtyen vaaleista väreistä tummiin. Jaoimme parini kanssa ajan puolentunnin jaksoihin, jolloin vuorotellen työstimme omia kuviamme ja istuimme mallina. Puoli tuntia ei varmasti kuulosta kovin pitkältä ajalta, mutta istuminen samassa asennossa koko sen ajan sai minut kyllä arvostamaan mallin työtä mielettömän paljon – niskani ja selkäni ainakin kiroilivat kohtalaisen kovaan ääneen. 

Tärkeää tässä tehtävässä oli tietysti mallin näköisyyden saavuttaminen, missä minä en omasta mielestäni onnistunut riittävän hyvin. Levitin ainakin kasvoja tarpeettoman paljon. Myös värien käytössä oli minulla ongelmia, sillä en onnistunut saamaan iholle luonnollisia sävyjä, eivätkä valon ja varjon värit osuneet ihan oikein. 

Olisin halunnut keskittyä vaatteiden rypytykseen vähän enemmän, mutta opettaja käski säilyttää raikkauden kuvassa ja jättää sen osan työstä luonnosmaiseksi. Sain positiivista palautetta työn tunnelmasta ja silmistä. Itsekin pidin niistä eniten. Kehitettävää on vielä paljon havainnoinnissa ja värien sekoittamisessa, mutta tästä on hyvä jatkaa seuraaviin maalauksiin.

Hiljaisuus

Tämä on toinen kritiikkityöni, joka koostuu maalauksesta (n. 90 x 110 cm) ja äänitevideosta. Tehtävänanto on liian suuntaa antava ja haluan, että tätä tarkastellaan itsenäisenä teoksena ilman alkuperäistä määritelmää – jätän siis tehtävänannon kokonaan kertomatta.

Taustaksi voin kertoa, että olen halunnut tehdä tämän vertaistueksi sellaisille ihmisille, jotka parhaillaan käyvät läpi tai ovat jossain elämänsä vaiheessa kokeneet  äänitteessä esiin tulevia asioita. Vertaistukea ja samaistumispintaa voi saada niin monista yhteyksistä ja loppupeleissä ei ole väliä, onko samaistuttava tarina edes totta vai ei. Joku voi saada tukea vaikka Harry Potterin henkilöhahmoista. On tärkeää huomata, että laaja tunneskaala tietyissä asioissa on täysin sallittua, eikä omasta olotilasta tarvitsisi missään nimessä tuntea häpeää. Helpottavalta tuntuu myös ymmärtää, että se omassa elämässä haasteelliseksi koettu asia ei rajaudu pelkästään vain itseen.

Äänite on hyvin monikerroksinen ja sieltä toivottavasti löytyy mahdollisimman monelle jotain tartuntapintaa, vaikka kokemukset eivät osuisikaan täysin yksi yhteen. Itse ajattelen joskus aika lapsenmielisesti, että olisi se vaan todella hienoa, kun voisi poistaa maailmasta kaiken pahan ja kellään ei koskaan olisi paha olla. Eihän se tietenkään ole mahdollista ja elämä ei varmastikaan olisi enää kunnollista elämää, jos siihen ei liittyisi myös alamäkiä. Mutta jos onnistuin tämän teoksen avulla aiheuttamaan edes yhdelle ihmiselle tunteen siitä, että hän ei ole yksin ajatustensa kanssa tai vakuuttamaan jonkun siitä, että hän ei omasta kuvitelmastaan huolimatta olekaan täysi sekopää tai tulossa hulluksi, olen saavuttanut tavoitteeni.

Puupiirros

Tällaista työtä en ole aikaisemmin päässyt tekemään ja voin sanoa, että tämä oli ehdottomasti kokeilemisen arvoinen tekniikka. Aluksi piti piirtää haluamansa kuva paperille, josta se sitten käännettiin valopöydän avulla peilikuvaksi - mikäli siis tahtoi. Itse tein niin, koska en luottanut oman piirrosjälkeni tekniseen toimivuuteen, jos se olisi vedostettu peilikuvana. Piirroksen kääntämisen jälkeen alkuperäisen piirroksen rajat väritettiin punaliidulla, jotta kuva voitaisiin siirtää koivuvanerilaattaan. 

Koivuvaneri itsessään käsiteltiin ennen piirroksen siirtämistä tummalla lakalla lähinnä sen vuoksi, että kaivertaessa on helpompi hahmottaa, mitkä alueet jäävät kuvassa valkoisiksi. Saatoin kuitenkin epähuomiossa lakata itseäni enemmän kuin varsinaista laattaa, mutta onnekseni kyseinen litku oli vesiliukoista. Käsiteltyyn koivuvaneriin siirrettiin piirretty kuva käymällä kaikki ääriviivat jollain kynällä läpi peilikuvaksi käännetyltä puolelta, jolloin toisella puolella oleva punaliitu siirtyi laattaan.

Itse halusin tässä työssä ääriviivojen jäävän värillisiksi alueiksi, mikä tiesi enemmän pikkutarkkaa kaivertamista. Haluamaani lopputulokseen olisi myös päässyt kaivertamalla vain ääriviivat ja vedostamalla sitten valkoisella värillä mustille/ tummille papereille. Tajusin tämän asian pikkuisen liian myöhään. Olenhan ennenkin sanonut, että minulla on tapana mennä aidan yli melko kunnianhimoiselta korkeudelta, jolloin sieltä saatetaan tulla pää edellä alas. Kai se on olevinaan jotenkin kivaa.

Työni oli hyvin pikkutarkka ja jostain kyllästymisestä tai mielikuvituksen liiallisesta vaeltelusta johtuen en aina ollut ihan skarppina, jolloin vetäisin taltalla sieltä mistä ei missään nimessä olisi saanut kaivertaa ja jouduin paikkailemaan tuhoamiani alueita pakkelilla. Paikkaukset näkyvät aina enemmän tai vähemmän, joten täysin sileää lopputulosta on pakkelilla vaikea saada.

Ensimmäiset vedokset olivat erittäin huonoja johtuen varovaisesta värinkäytöstä ja siitä, että laatta ei ollut vielä imenyt väriä tarpeeksi. Paperina käytimme japaninpaperia. Useamman vedoksen jälkeen lopputulos parani ja työt näyttivät mielestäni kivoilta ollakseen peräisin ensimmäisestä puupiirroksestani. Aluksi minua häiritsivät taivaalle ja kuvan alaosaan jääneet viirut ja meinasin poistaa ne kaivertamalla laattaa syvemmältä, mutta huomasinkin jostain syystä pitäväni kyseisistä ”virheistä”. Viirut toivat linnoitukseen lisää rakennetta ja kuva näytti olevan peräisin vuosisatojen takaa.

Käytin enimmäkseen tummia sävyjä ja suurimman osan kuvista vedostin prässillä. Siinä piti vain muistaa suojata prässin pedit hyvin, jotta ei sitten epähuomiossa mokaisi ja siirtäisi puupiirrostaan prässin kankaisiin. Siitä kun takuuvarmasti jäisi vielä nolosti kiinni. Meille opetettiin myös useamman laatan käyttämistä vedostaessa, mutta itselläni ei aika ihan riittänyt siihen. Kokeilin käsin vedostamista myös vähäsen, mutta huomasin melko nopeasti, että kärsivällisyyteni ei riittänyt tarpeeksi tasaisen lopputuloksen saavuttamiseen.

Kuitenkin olen tyytyväinen lopullisiin vedoksiin, vaikkakin niissä on parantamisen varaa ihan reippaasti. Kaiken kaikkiaan minulle jäi positiivinen kuva puupiirroksen tekemisestä, mutta haluan vielä varoittaa ihmisiä siitä, että värien ja telojen siivoaminen käytön jälkeen on erittäin hermoja raastavaa ja pirullista puuhaa.

Melonirypäle

Monet olisivat varmasti syöneet ostamansa viinirypäleet, mutta itse en oikein ymmärrä, mitä kivaa sellaisessa muka on. 

Hyvää maanantaita!

Ensimmäinen kritiikki

Koulussa meille annetaan aina jokaisessa jaksossa uusi tehtävä, joka tulee suorittaa omalla ajalla ja joka sitten arvostellaan muiden kurssilaisten läsnäollessa. Tämän työn tehtävänantona oli tehdä teos aiheesta minäkuva. En halua tässä avata sen enempää tarinaa tämän tauluryhmän taustalla.

Sain osittain ihan hyvän palautteen tälle työlle, vaikka en ehkä ole samaa mieltä arvioijien kanssa ihan kaikesta. Kritiikkiä sain eniten varmasti alimmaisista tauluista, joihin olen maalannut kädet ja perhosia. Kädet näyttävät utuisilta ja ovat teknisesti katsottuna selkeästi huonompia kuin ylemmät kuvat. Tasoero on valtava. Tämä lähinnä johtuu siitä, että jouduin tekemään ne kovassa kiireessä juuri ennen kritiikkipäivää. Kiireellä ei saisi ikinä perustella mitään, mutta aikatauluni oli vain niin kertakaikkisen täyteen ahdettu, että kiireelle en mahtanut mitään. Olisin periaatteessa voinut jättää nuo kuvat kokonaan pois teoksesta, mutta niillä oli minulle tarinallisesti sen verran iso merkitys, että koin tarpeelliseksi lisätä ne siihen.

Toinen kritisoinnin aihe oli se, että olin tehnyt teknisesti niin hyvää jälkeä. Tarina jäi kuulemma etäiseksi ja arvostelijat kokivat, että tavoitteenani oli vain omien teknisten taitojeni osoittaminen. Ikään kuin olisin halunnut tulla kaikkien ihmisten eteen kattokaa kun mä osaan -asenteella.  Siitä puuttui tunne ja raikkaus ja kädet tekivät siitä keskeneräisen näköisen. Teknisesti kaunis maalausjälki ei muutenkaan heidän mielestään ole tavoitteena järkevä, vaikka valtaosa yleisöstä ehkä pitäisikin siitä, sillä se ei anna katsojalle vapautta kuvitella ja se tekee maalausten tarinat jo etukäteen valmiiksi.

Omasta mielestäni tämä on kuitenkin hyvä työ ja itselleni tärkeä, enkä siksi välitä siitä, vaikka muut eivät siitä pitäisi. Siihen on käytetty kaikki omat tähän astiset taitoni ja tolkuttomasti aikaa. Sen tarina on tässä tärkein ja onnistuin vangitsemaan tauluihin juuri ne elementit, jotka tekevät tästä omanlaiseni. Tekoprosessi oli pysäyttävä ja pääsin virtauksen mukana hetkeksi eroon välittömästä todellisuudesta. Ja kun katson tuota taulusarjaa, se tuo minulle itselleni juuri sellaisen tunteen kuin toivoinkin. Selkeä visio päässäni toteutui miltein sellaisenaan, enkä muuttaisi tai lisäisi teokseen mitään muuta, kuin vähän tarkkuutta käsiin.

Kontraposto

Varoitus: tämän postauksen kuvat sisältävät alastomuutta.

Tällaisen asennon piirtäminen on yksi perinteisimpiä tehtäviä taidekoulujen valintakokeissa ja siksi siis syytä hallita. Mallin paino on jakautunut kevyesti toiselle jalalle ja piirtäjän on ymmärrettävä mihin kulmaan kehon eri osat tästä painon jakautumisesta johtuen kallistuvat. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että olkapäät ja lantio ovat kallistuneet vastakkaisiin suuntiin. Polvet luonnollisesti myötäilevät lantion asentoa. Itselläni olkapäiden asento jäi turhan tasaiseksi ja oikean puoleista olkapäätä olisi pitänyt siis nostaa vähäsen. 

Valintakokeissa harvoin on kuitenkaan aikaa piirtää tätä asentoa isoille paperille käyttäen apuna tätä tekniikkaa, jota me tässä tehtävässä harjoittelimme, sillä me väritimme koko paperin ensin mustaksi hiilellä ja aloimme hahmotella mallin asentoa pyyhkimällä paperia valkoiseksi säämiskällä ja hiilikumilla. Yleensä on tapana piirtää malli valkoiselle paperille ja värittää varjokohdat – eli siis päin vastoin kuin tässä.

On vielä syytä mainita, että minä olisin saanut hylätyn tästä työstä valintakokeessa. Se johtuu siitä, että en saanut mallia kokonaisuudessaan mahtumaan paperille. Se on ratkaiseva virhe, eikä siinä kohtaa ole mitään väliä, kuinka hyvin malli muuten on piirretty tai miten täydellinen asento on. Siitä tulee hylsy eikä siinä sitten itku auta. Se kannattaa muistaa.

Vaikka opettaja kehui työni olevan upea, näen siinä paljon parantamisen varaa. Eniten minua varmasti häiritsee oikeanpuoleinen polvi, sillä se näyttää painuvan sisään päin, eikä polvilumpion muoto ole ollenkaan realistisen näköinen. Toinen korjaamista vaativa kohta on oikean puoleinen käsi, sillä sen asento ei ole täysin luonnollinen ja kyynärtaipeen alue on vaikeasti hahmotettavissa. Ranteen alue on tukkoinen ja sormet kömpelön näköiset. 

Erittäin paljon minua ärsyttää oma hitauteni, sillä en saanut työhön käytetyissä kahdessa päivässä tämän parempaa jälkeä aikaan. Tekniikka on tietysti hidas, mutta olisi minun pitänyt pystyä siitä huolimatta parempaan lopputulokseen. Joululoman odotus ja kiireestä johtuva väsymys tosin rajoittivat vähän kaikkien jaksamista ja siksi minun on annettava itselleni pikkuisen anteeksi piirustuksen keskinkertaisuutta.