Takkiin tuli

Valintakurssi meni tänä vuonna omasta mielestäni hyvin, vaikka oma hitauteni ja huono jännityksen hallinta vaikuttivatkin edelleen töiden lopputuloksiin. Kaikkeni annoin, siitä ei ole epäilystäkään, mutta muut olivat parempia – ei siinä sen kummempaa. Ehkä minä vielä joskus ymmärrän, miten tuota paremmuutta mitataan. Tämän hetkisen pettymyksen ja riittämättömyyden tunteiden keskellä tekisi toki mieli purkaa negatiivisia fiiliksiä, mutta uskon järkevintä olevan lähinnä miettiä omia kehittämisen kohteita ja pyrkiä oppimaan tästä jotain. 

Tässä kohtaa voin postata valintakurssilla tehtyjä tehtäviä ja näyttää millaisilla töillä sisälle ei pääse. Toivon näistä olevan hyötyä joillekin, jotka ovat ajatelleet hakea taidekouluun. 

Minulle elävän mallin piirtämisessä eniten päänvaivaa on aina tuottanut piirustuksen mahtuminen kokonaisuudessaan paperille. En tiedä miksi se on niin vaikeaa, mutta kerta toisensa jälkeen tässä käy näin. Yleensähän sanotaan sen olevan suora hylsy, jos malli ei mahdu kokonaan paperille. Ainoastaan toinen jalka pakeni ulos paperista ja elävän mallin opettajan mukaan sillä ei ole tässä kohtaa mitään merkitystä, sillä asento ja pituus olivat sen verran hyvät. Aika loppui tässä myös kesken ja en ehtinyt korjata vasemman jalkaterän pituutta oikeaksi ja lisätä haluamiani hahmotelmia joistain lihaksista. Myös pää jäi muodoltaan huonoksi. Oikea jalka jäi melkein kokonaan ilman yksityiskohtia ja vasen käsi on inauksen liian pitkä. Asennossa onnistuin mielestäni suht hyvin, sillä mallin painopiste oli aika tarkkaan keskellä, joskin hän nojasi vasempaan jalkaan vähän enemmän. 

Tässä meidän piti muovailla teos aiheesta vastuu. En muistanut ottaa kuvaa valmiista työstä, mutta nämä kuvat ovat jo aika lähellä veistokseni lopullista muotoa. Silmän peittäminen kädellä kuvastaa savihahmoni haluttomuutta nähdä omaa vastuutaan kokonaisuudessaan ja osittaista piiloutumista tilanteelta. Hahmon kantikkaalla ja pelkistetyllä olemuksella halusin kuvata tietynlaista naamaria, jonka takaa identiteettiä on hankala havaita. 

Saven kanssa työskentely on minulle edelleen varsin vierasta, mikä näkyy ehkä erityisesti hitaana ja epävarmana muotoiluna. Lähtökohtaisesti uskon idean välittymisen olleen tässä tehtävässä merkityksellisintä ja myös uskoin onnistuneeni omassa työssäni – arvostelulautakuntaan ideani ei harmikseni purrut tarpeeksi hyvin.

Iltatehtävänä oli videoassosiaatio, jossa meille näytettiin parin minuutin mittainen videopätkä, jonka pohjalta oli vapaasti sallittua muuntaa aihetta. Rauhallinen vedenpintaa kuvaava video sai ajatukseni kulkeutumaan pakoon stressaavasta ympäristöstä – paikkaan jossa voisin rentoutua. Päähäni muodostui jälleen aika tarkka maisema, jota minun oli helppo seurata samalla kun maalasin. Maalauksen taakse kirjoitin vielä tekstin: ”Silloin minä annoin mieleni ajelehtia sinne, missä sen on hyvä olla." 

Tässä työssä tunteet olivat eniten mukana ja voimakas motivaatio itselleni merkityksellisen maalauksen parissa sai minut ajautumaan virtauksen kaltaiseen olotilaan, jossa ulkomaailmalla ei ollut mahdollisuuttakaan häiritä visioitani ja uskoa omiin kykyihini. Ainoa hankaluus koski sitä, että tätä työtä ei ollut sallittua tehdä öljyväreillä ja vesiliukoisten maalien käyttö nosti vaikeusastetta kertaheitolla pelottavan korkealle. Lopputulokseen olin tyytyväinen, mutta pisteitä en tästäkään työstä saanut riittävästi.

Asetelmamaalausta jännitin erittäin paljon, sillä niin kuin olen sanonut, akryylivärien käyttöä minun on hankala hallita. Maali kuivuu erittäin nopeasti ja värisävyt näyttävät märkänä erilaiselta kuin kuivana. Toinen ahdistava asia on työn suuri koko (noin A1) ja tiesin ajan loppuvan auttamatta kesken. Suurin osa ajasta tuntui itselläni kuluvan vain valkoisen alueen peittämiseen ja esineiden yksityiskohdat jäivät vähemmälle huomiolle. Tässä on niin paljon mitä olisin halunnut tehdä lisää, mutta silti koin saaneeni eniten positiivista palautetta juuri tästä työstä. 

Viides työni oli performanssiesitys, jossa käytin taustanauhaa luomaan illuusiota pääni sisällä olevista ajatuksista ja sanalappuja luomaan rakennetta ja draamankaarta. Sanallisesti on hankala tyhjentävästi selittää, mistä performanssissani oli kyse, mutta yhdellä sanalla ilmaistuna sen voi sanoa olleen kasvutarina. Voin olla ylpeä siitä, että uskalsin tehdä kuvan sijaan esityksen mielettömästä esiintymiskammosta huolimatta. Itse esitys sujui hyvin ilman mitään sen suurempia mokia ja en olisi pystynyt niin lyhyessä ajassa kokoamaan sen parempaa performanssia.

Yleisesti ottaen ajankäyttö ja stressin hallinta vaativat edelleen kehittämistä. Muuta sen ihmeellisempää syytä epäonnistumiseeni en osaa ainakaan tässä vaiheessa sanoa. Motivaationi tätä alaa kohtaan on tietysti vieläkin tallella ja luottamus opiskelupaikan aukeamiseen taiteen saralla elää edelleen. Väylää tämän unelman toteuttamiseen on kuitenkin tässä kohtaa syytä pohtia uudelleen. Koen, että minulla olisi niin mielettömästi annettavaa, että tämä tarina ei voi päättyä tähän.