maanantai 16. huhtikuuta 2018

Luonnoksia sairaalasta







Joudun nyt harmikseni ilmoittamaan, että olen jälleen kerran sairaalassa pakkohoidossa psykoottisen masennuksen takia. Sen tarkemmin perimmäistä syytä sairaalaan joutumiselle en halua avata.  Olen ollut täällä jo useita viikkoja eikä pois pääseminen ole ihan vielä näköpiirissä. Voin vain todeta, että asiat ovat menneet pieleen jo pitkän aikaa, enkä ole saanut kontrollia jatkuviin ahdistus- ja masennusoireisiin. 

En ole päässyt yli siitä ajatuksesta, että tulevaisuuteni on täysin tyhjä ja ettei minulla ole paikkaa missään. Mitä ikinä ajattelenkaan, tulee vastaan vain ajatus, että en sovi tänne tai tuonne. Minulla on ajatus siitä, että olen jotenkin muita huonompi, tyhmä, epäsosiaalinen ja kaikin puolin vastenmielinen. Tunnen vain, että en ole kykeneväinen mihinkään. Myös se, että minusta tuntuu, ettei mikään kiinnosta, luo tulevaisuudesta mustan vaikutelman.  Koska tulevaisuus on niin synkkä, se tavallaan tuhoaa pohjan siltä ajatukselta, että pitäisi jaksaa taistella ja jatkaa vain eteenpäin - ei ole paljoa syitä jatkaa.

Oloni on ollut sen verran heikko, ettei minulla ole ollut voimia pitää yhteyttä ystäviini, jolloin olen huomannut jääväni hyvin yksin, mikä ei paranna oloani sitten yhtään. Uskalsin kuitenkin melkein heti sairaalaan joutumisen jälkeen kertoa perheelleni tilanteesta rehellisesti ja he ovatkin pitäneet minua pystyssä hetki kerrallaan.

Näiden ajatusten lisäksi kärsin jatkuvista fyysisistä oireista ja paniikkihäiriöistä. Jatkuva tuskainen olo tekee pelkästä olemisesta hyvin raskasta. Usein hankala olo purkautuu ahdistuskohtauksina, jolloin sydän tykyttää kovaa, tuntuu painava tunne rinnassa, kädet hikoavat ja vapisevat, tunnen tulevani hulluksi ja maha tuntuu olevan sekaisin. 

Ahdistuskohtausten yhteydessä tulee usein halu viiltää, sillä psyykkinen kipu on helpompi kestää fyysisenä, viiltojäljen näkeminen konkreettisesti helpottaa ahdistusta ja viha itseäni kohtaan helpottuu itseäni vahingoittamalla. Tiedän, etteivät kaikki ymmärrä viiltämistä, eikä tarvitsekaan. Enkä missään nimessä kannusta ketään viiltämään ja usein kärsin myös itse huonosta omastatunnosta viiltämisen jälkeen ja totean sen jälkeenpäin olevan todella tyhmää. Suosittelen siis kokeilemaan vaikka jääkylmään suihkuun menemistä tai käsien valelua jääpaloilla. Itselleni kumilenkillä räpsyttäminen on toiminut hyvin, mutta sitäkään ei suositella ahdistuksen hallintakeinona, sillä sekin jättää käteen fyysisiä jälkiä.

Päiväni ennen sairaalaa kuluivat pääasiassa sängyssä, sillä ylitsevuotava väsymys latisti toimintakykyni nolliin. En jaksanut huolehtia jokapäiväisistä asioista ja jo pelkästään sukkien vaihtaminen tuntui ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Kaiken muun lisäksi kärsin vielä voimakkaasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, joka esti minua poistumasta asunnosta ja pelkäsin jatkuvasti muita ihmisiä ja että he tekevät minulle jotain pahaa. Lääkäri on todennut osan oireistani psykoottisiksi, vaikka jotkin harhat ovatkin lääkityksen myötä kadonneet. Oireiden ja ajatusten vaivattua minua kuukausitolkulla, lopputulos oli hyvin pelottava ja päädyin sairaalaan pakkohoitoon.

Sairaalassa ollessani olen kuitenkin yrittänyt patistaa itseäni piirtämään, että minulla olisi päivän aikana edes vähän jotain toimintaa. Nämä ovat nopeita luonnosmaisia piirustuksia, joihin olen käyttänyt maksimissaan kaksi tuntia aikaa. Useimmat olen piirtänyt vajaassa tunnissa. Usein piirrän sellaisia ihmisiä, joista pidän, mutta tällä kertaa olen piirtänyt myös ihmisiä joista en oikeastaan pidä ollenkaan.  Uskon näiden kaikkien olevan ihan tunnistettavissa, sillä näistä useimmat onnistuivat ihan hyvin. Useimmat näistä on piirretty tavallisella HB lyijykynällä kopiopapereille, koska minulla ei ole ollut muita materiaaleja sairaalassa käytössäni. Tämä on vaikeuttanut piirustusjäljen pehmentämistä ja sulauttamista sekä hyvin mustien alueiden piirtämistä. Kuitenkin nämä onnistuivat yllättävän hyvin ja olen näihin kaikkiin ihan tyytyväinen.

lauantai 16. joulukuuta 2017

Piirtämisestä


Tämä on yksi niistä töistä, joita piirtelin sairaalassa ollessani. Niin kuin olen aikaisemminkin sanonut, omia kasvoja on helpoin piirtää, koska ne tuntee parhaiten. Vaikka vaikeimpina hetkinä piirtäminen on ollut kokonaan katkolla , toisinaan jaksoin ottaa kynän käteen ja piirtää. Vaikka en mitään muuta pystynyt tekemään, piirtäminen oli niitä ensimmäisiä asioita, joita jaksoin alkaa tekemään.

Olo on suurimman osan ajasta hyvin tuskainen ja levoton. On vaikea tehdä mitään, mutta tekemättömyys nostaa stressin pintaan. Pitäisi jaksaa. Typerä ääni päässä moittii taukoamatta, miten minä olen epäonnistunut, ruma, lihava ja kaikin puolin tyhmä. Itsesääliin ei saa jäädä rypemään ja tuleen ei saisi jäädä makaamaan. Mieli tekisi tehdä itselle jotain pahaa. Joskus teenkin. Koko kroppa tuntuu lamaantuneen ja kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Kaikista näistä ajatuksista ja olotiloista huolimatta on ollut hetkiä, jolloin jaksoin piirtää, sillä se sai minut tuntemaan, että olin elossa  –  oikeasti. Tunne siitä, että osaan edes jotain, löi kiilaa päässäni kuuluvien moitteiden väliin. Olen purkanut olotilojani kuvataiteeseen jo monen monta kertaa ja lähes kaikki maalaukseni kumpuavat jostain pahan olon purkamisesta. Postauksessa Hiljaisuus käsittelin paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja masennusta hyvin suoraan. Taide on siis minulle kaikin puolin kanava puhua omasta olotilasta ja siksi se on minulle yksi tärkeimmistä asioista. Ilman sitä en varmasti enää olisi täällä.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Mitä minulle kuuluu?

Maalaaminen ei ole tuntunut pitkään aikaan kovin hyvältä ja siksi olenkin vältellyt sitä aika kauan. Nyt kuitenkin sain jonkinlaisen innostuspuuskan maalaamista kohtaan ja maalasinkin pitkän tovin ja yhdellä syötöllä valmiiksi koko taulun. Tämä on mukaelma Bob Rossin samankaltaisesta taulusta, enkä siis voi sanoa maalanneeni tätä omasta päästäni, niin kuin yleensä teen. Kuitenkin tätä oli hauska tehdä ja olen lopputulokseen tyytyväinen.

En ole pitkään aikaan myöskään kirjoitellut kuulumisiani blogiin, joten nyt olisi varmasti aika sille. Kävin luokanopettajakoulutusta riittävän kauan huomatakseni, ettei se koulu ole todellakaan minua varten. Tajusin, että en ole riittävän sosiaalinen ja sanavalmis opettajan rooliin, ja tekeväni asioita, joista en pitänyt sitten ollenkaan. Vaikka rakastankin kuvataidetta, sisältyy opettajan työhön niin paljon minulle sopimattomia asioita, että tajusin repiväni itseni kappaleiksi jo pelkästään opiskelun kautta.  En vain ymmärtänyt sitä riittävän ajoissa ja puskin itseni äärirajoille ja lopulta poltin itseni loppuun. 

Viime vuosi on ollut raskasta aikaa ja olen ollut hyvin eristyksissä ja jopa hävennyt sitä, mitä minulle on tapahtunut. Yritin pitkään salata olotilaani läheisimmiltä ihmisiltäni ja välttelin kertomasta totuutta asioista. Minulle diagnosoitiin vaikea psykoottistasoinen masennustila, syömishäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Päivisin kärsin erilaisista itsesyytöksistä, jatkuvasta tuskaisesta olosta ja myrkytyspeloista, kun taas öisin heräilin jatkuviin painajaisiin ja näin pelottavia ihmishahmoja sänkyni vieressä.  Syömishäiriö kuihdutti minut 36 kiloiseksi ja kaiken tapahtuneen summana päädyin lopulta sairaalaan. En edelleenkään tahdo kertoa kaikkia yksityiskohtia sairastusvaiheista ja kaikkein synkimmistä hetkistä. 

Viimeisen vuoden aikana olen ollut kolme kertaa sairaalajaksolla. Viimeisin oli viime kesänä, jolloin puolestaan lääkkeiden ja liikkumattomuuden yhteisvaikutuksesta lihoin erittäin paljon. Kärsin lihomisesta edelleen, vaikka syön hyvin minimaalisesti.

Tällä hetkellä elämäni on kaventunut aika pitkälti neljän seinän sisään ja pääasiallinen tavoitteeni on vain selvitä päivistä. En ole osastolla, mutta jatkuva tuskainen olo ja ajoittaiset paniikkihäiriöoireet tekevät elämästäni hyvin raskasta. Harhat ovat pysyneet kurissa lääkityksen avulla. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta tällä hetkellä ja saan olla tyytyväinen päivän saavutuksiin, jos olen jaksanut vaihtaa lakanat tai tehdä ruokaa. Tämä on vähän tällaista uudelleen opettelemista monessa suhteessa. Tämän kaiken keskellä on vaikea uskoa valoisaan tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki järjestyy. Olen edelleen itsekin vähän ymmälläni siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty ja minne kaikki energia on kadonnut. Toivotan kuitenkin itse kullekin voimia pimeneviin iltoihin.