Luonnoksia sairaalasta

Joudun nyt harmikseni ilmoittamaan, että olen jälleen kerran sairaalassa pakkohoidossa psykoottisen masennuksen takia. Sen tarkemmin perimmäistä syytä sairaalaan joutumiselle en halua avata.  Olen ollut täällä jo useita viikkoja eikä pois pääseminen ole ihan vielä näköpiirissä. Voin vain todeta, että asiat ovat menneet pieleen jo pitkän aikaa, enkä ole saanut kontrollia jatkuviin ahdistus- ja masennusoireisiin. 

En ole päässyt yli siitä ajatuksesta, että tulevaisuuteni on täysin tyhjä ja ettei minulla ole paikkaa missään. Mitä ikinä ajattelenkaan, tulee vastaan vain ajatus, että en sovi tänne tai tuonne. Minulla on ajatus siitä, että olen jotenkin muita huonompi, tyhmä, epäsosiaalinen ja kaikin puolin vastenmielinen. Tunnen vain, että en ole kykeneväinen mihinkään. Myös se, että minusta tuntuu, ettei mikään kiinnosta, luo tulevaisuudesta mustan vaikutelman.  Koska tulevaisuus on niin synkkä, se tavallaan tuhoaa pohjan siltä ajatukselta, että pitäisi jaksaa taistella ja jatkaa vain eteenpäin - ei ole paljoa syitä jatkaa.

Oloni on ollut sen verran heikko, ettei minulla ole ollut voimia pitää yhteyttä ystäviini, jolloin olen huomannut jääväni hyvin yksin, mikä ei paranna oloani sitten yhtään. Uskalsin kuitenkin melkein heti sairaalaan joutumisen jälkeen kertoa perheelleni tilanteesta rehellisesti ja he ovatkin pitäneet minua pystyssä hetki kerrallaan.

Näiden ajatusten lisäksi kärsin jatkuvista fyysisistä oireista ja paniikkihäiriöistä. Jatkuva tuskainen olo tekee pelkästä olemisesta hyvin raskasta. Usein hankala olo purkautuu ahdistuskohtauksina, jolloin sydän tykyttää kovaa, tuntuu painava tunne rinnassa, kädet hikoavat ja vapisevat, tunnen tulevani hulluksi ja maha tuntuu olevan sekaisin. 

Ahdistuskohtausten yhteydessä tulee usein halu viiltää, sillä psyykkinen kipu on helpompi kestää fyysisenä, viiltojäljen näkeminen konkreettisesti helpottaa ahdistusta ja viha itseäni kohtaan helpottuu itseäni vahingoittamalla. Tiedän, etteivät kaikki ymmärrä viiltämistä, eikä tarvitsekaan. Enkä missään nimessä kannusta ketään viiltämään ja usein kärsin myös itse huonosta omastatunnosta viiltämisen jälkeen ja totean sen jälkeenpäin olevan todella tyhmää. Suosittelen siis kokeilemaan vaikka jääkylmään suihkuun menemistä tai käsien valelua jääpaloilla. Itselleni kumilenkillä räpsyttäminen on toiminut hyvin, mutta sitäkään ei suositella ahdistuksen hallintakeinona, sillä sekin jättää käteen fyysisiä jälkiä.

Päiväni ennen sairaalaa kuluivat pääasiassa sängyssä, sillä ylitsevuotava väsymys latisti toimintakykyni nolliin. En jaksanut huolehtia jokapäiväisistä asioista ja jo pelkästään sukkien vaihtaminen tuntui ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Kaiken muun lisäksi kärsin vielä voimakkaasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, joka esti minua poistumasta asunnosta ja pelkäsin jatkuvasti muita ihmisiä ja että he tekevät minulle jotain pahaa. Lääkäri on todennut osan oireistani psykoottisiksi, vaikka jotkin harhat ovatkin lääkityksen myötä kadonneet. Oireiden ja ajatusten vaivattua minua kuukausitolkulla, lopputulos oli hyvin pelottava ja päädyin sairaalaan pakkohoitoon.

Sairaalassa ollessani olen kuitenkin yrittänyt patistaa itseäni piirtämään, että minulla olisi päivän aikana edes vähän jotain toimintaa. Nämä ovat nopeita luonnosmaisia piirustuksia, joihin olen käyttänyt maksimissaan kaksi tuntia aikaa. Useimmat olen piirtänyt vajaassa tunnissa. Usein piirrän sellaisia ihmisiä, joista pidän, mutta tällä kertaa olen piirtänyt myös ihmisiä joista en oikeastaan pidä ollenkaan.  Uskon näiden kaikkien olevan ihan tunnistettavissa, sillä näistä useimmat onnistuivat ihan hyvin. Useimmat näistä on piirretty tavallisella HB lyijykynällä kopiopapereille, koska minulla ei ole ollut muita materiaaleja sairaalassa käytössäni. Tämä on vaikeuttanut piirustusjäljen pehmentämistä ja sulauttamista sekä hyvin mustien alueiden piirtämistä. Kuitenkin nämä onnistuivat yllättävän hyvin ja olen näihin kaikkiin ihan tyytyväinen.

Suosikkityöni

Piirtämisestä

Tämä on yksi niistä töistä, joita piirtelin sairaalassa ollessani. Niin kuin olen aikaisemminkin sanonut, omia kasvoja on helpoin piirtää, koska ne tuntee parhaiten. Vaikka vaikeimpina hetkinä piirtäminen on ollut kokonaan katkolla , toisinaan jaksoin ottaa kynän käteen ja piirtää. Vaikka en mitään muuta pystynyt tekemään, piirtäminen oli niitä ensimmäisiä asioita, joita jaksoin alkaa tekemään.

Olo on suurimman osan ajasta hyvin tuskainen ja levoton. On vaikea tehdä mitään, mutta tekemättömyys nostaa stressin pintaan. Pitäisi jaksaa. Typerä ääni päässä moittii taukoamatta, miten minä olen epäonnistunut, ruma, lihava ja kaikin puolin tyhmä. Itsesääliin ei saa jäädä rypemään ja tuleen ei saisi jäädä makaamaan. Mieli tekisi tehdä itselle jotain pahaa. Joskus teenkin. Koko kroppa tuntuu lamaantuneen ja kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Kaikista näistä ajatuksista ja olotiloista huolimatta on ollut hetkiä, jolloin jaksoin piirtää, sillä se sai minut tuntemaan, että olin elossa  –  oikeasti. Tunne siitä, että osaan edes jotain, löi kiilaa päässäni kuuluvien moitteiden väliin. Olen purkanut olotilojani kuvataiteeseen jo monen monta kertaa ja lähes kaikki maalaukseni kumpuavat jostain pahan olon purkamisesta. Postauksessa Hiljaisuus käsittelin paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja masennusta hyvin suoraan. Taide on siis minulle kaikin puolin kanava puhua omasta olotilasta ja siksi se on minulle yksi tärkeimmistä asioista. Ilman sitä en varmasti enää olisi täällä.

Kurkistus luonnoskirjaan

Minions

Collie

Kiiltävää

Olen harmitellut aikaisemminkin sitä, miten lyijykynäjälki kiiltää valokuvissa ja miten paljon paremmilta piirustukset näyttäisivät livenä. Varsinkin paksut mustat alueet mielellään heijastelevat valon suunnasta huolimatta. Kuitenkin näihin piirustuksiin itsessään olen tyytyväinen ja voisin jopa väittää, että ylempi kuva on tähän mennessä tekemistäni paripotreteista parhain. Alempi on myös hyvä, mutta koska se on ylempään nähden kooltaan puolet pienempi (A4), siihen oli vaikea saada yhtä hyvin yksityiskohtia ja pehmeyttä.

Aika usein piirtelen yhden työn valmiiksi suht nopealla tahdilla ja siirryn sitten seuraavaan työhön. Näiden piirustusten kanssa kului kuitenkin aikaa mielettömästi enemmän kuin aikaisemmissa tilaustöissä ja vekslasin jatkuvasti piirrosten välillä saamatta oikein mitään valmiiksi kerralla. Tästä saan syyttää ainoastaan omaa jaksamattomuuttani. Harmittaa aina suuresti, jos tilaaja joutuu odottamaan kuviaan todella kauan. Hutiloiden tulee kuitenkin huonoa jälkeä, joten tietysti on aina parempi kuunnella itseään ja edetä rauhassa. Yleensä hyvä neuvo tämän kaltaisissa asioissa on se, että jatkaa niiden tekemistä niin kauan kuin ne tuntuvat mielekkäiltä.

Näissä töissä lähes ainut minua häiritsevä asia on vaatteet. Kasvot näyttävät ihan hyvälle ja suht luonnolliselle, mutta vaatetus kaipaa hurjasti parannettavaa. Aloitan yleensä työt kasvoista, joten kiinnostus ja motivaatio on yleensä vielä siinä vaiheessa korkea. Lopuksi jatkan vaatteisiin ja väitän, että väsymys näkyy niiden ulkomuodossa aika selkeästi. Jos jatkaisin piirustusten tekemistä niin kauan kunnes olisin sata prosenttisesti niihin tyytyväinen, saisin ne valmiiksi ehkä viiden vuoden päästä. Jossain kohtaa pitää siis osata lopettaa ja hyväksyä oma keskeneräisyytensä. Piirustukseni saivat positiivisen vastaanoton tilaajan taholta, joten voin hyvällä omallatunnolla sanoa onnistuneeni.

Kuulumisia

Tämä kutsukortti tuli väsättyä äitini 50-vuotisjuhlia varten. Kortissa on luonnollisesti äitini lapsuuden kuvasta piirretty potretti. Haastavaa tässä oli lähinnä se, että mallikuva oli hyvin pienikokoinen ja aikaa kortin tekemiseen oli äärimmäisen vähän. En siis ehtinyt piirtää ihan niin tarkasti kuin olisin halunnut ja taisin kuluttaa vain noin viisi tuntia tämän kuvan tekemiseen normaalin 8 –10 tunnin sijaan. Hyvin se kuitenkin asiansa ajoi ja kaiken kiireen keskellä en edes kehtaa olla lopputulokseen tyytymätön.

Nyt kuitenkin yliopisto-opiskelu on polkaistu käyntiin sekavissa fiiliksissä. Varmasti monet koulunsa aloittaneet jakavat samoja tuntemuksia kanssani ajatellen samalla sisimmässään, että kukaan muu ei mitenkään voisi tuntea näin. Itsensä epäilyä, pelkoja, epäselviä asioita, ahdistavia tilanteita, ruokahaluttomuutta, unettomuutta... Lista jatkuisi varmasti loputtomiin. Muiden samantapaiset ajatukset eivät tietenkään varsinaisesti helpota omaa olotilaa sen yksilöllisyyden vuoksi, mutta sen ymmärtäminen voi auttaa jaksamaan niinä hetkinä, kun tahtoisi lopullisesti luovuttaa. Tämä henkinen kidutuskammio ei ole kuolemantuomio, vaan pikemminkin välietappi, josta minun on itse raivattava tieni eteenpäin. Tämä on väliaikaista ja sellaista tilannetta ei olekaan, mihin ei ratkaisua löytyisi.

Kukaan ei oletakaan minun olevan valmis opettaja sillä hetkellä, kun astuin yliopiston ovista sisään. Minä olen tullut tänne oppimaan ja tekemään itsestäni valmiimman siihen työhön, johon motivaationi on edelleen tallella ja korkealla, vaikka monet eivät minuun uskoisikaan. Omat ominaisuuteni ja luonteen piirteeni vaativat suuren remontin ja sen tekemiseen on edessä pitkä ja kivinen tie. Jopa  niin kivinen, että koen suurta pelkoa astua sinne. 

Tässä kohtaa on hyvä tiedostaa, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla hyvä opettaja tai yhtä ainutta väylää toteuttaa opiskelu. Siksi se, että poikkean suuresti oman luokkani ihmistyypeistä ei saa ajaa minua alas nyt - sille ei ole mitään syytä.  Erilaisuus ei ole väärin vaan pikemminkin lähde jonkin uuden ja hienon ammentamiseen. Olen kesken, enkä koskaan valmiiksi tule, joten virheistä ja kokemattomuudesta on turha lannistua. Kaiken voi oppia, mutta se tosiaankin vaatii työtä ja voimakasta tahtotilaa tehdä niin.

Näiden ajatusten johdattamana nousen reippaasti joka aamu sängystä ylös, vaikka mieli tekisi jäädä lämpimän peiton suojiin piiloon koko loppupäiväksi.  Ennen kouluun lähtöä kävelen peilin eteen ja etsin peilikuvastani sen sisäisen tiikerini,  viidakon kuninkaallisen. Silloin uskon paremmin pystyväni tähän ja olevani valmis kehittymään joka päivä vähän lisää. Periksi ei anneta.

Lyijykynätyö muistoksi

Olen aikaisemmin jo todennut, että parikuvissa itselleni suurta hankaluutta tuottaa molempien piirrettävien ihmisten onnistuminen yhtäaikaisesti. Ensimmäiset kasvot onnistuvat hyvin, mutta toiset menevät pieleen lähes aina ja silloin voikin suosiolla aloittaa koko homman alusta. Kai siinä on kyse paineiden kasaantumisesta, kun tietää, että epäonnistuminen jälkimmäisessä osassa vetäisee monen tunnin työn kertaheitolla viemäristä alas. Tässä tilaustyössä piirtäminen sujui kuitenkin yllättävän kivuttomasti, eikä minun tarvinnut tehdä tätä kahteen kertaan tai edes suorittaa mitään sen suurempia mittauskorjauksia alkuvaiheessa. Olen siis ehkä kehittynyt tai sitten minulla kävi tuuri. Minulle jäi kokonaisuudessaankin vain hyvä mieli tästä piirroksesta ja mielestäni minulla on aihetta olla siihen tyytyväinen.

Teknisesti tässä on ongelmia varsinkin naisen molemmissa käsissä. Yleensä neuvotaan, että kämmenet kannattaa piirtää mieluummin vähän liian suuriksi kuin pieniksi. Liioittelin kuitenkin kättä vähän liikaa, minkä vuoksi se näyttää kömpelöltä. Toinen käsivarsi on jokseenkin häiritsevän näköinen, sillä se ei taitu ihan luonnolliseen asentoon. Tämä mahdollisesti johtuu siitä, että jouduin tiivistämään alkuperäisen valokuvan asettelua, jolloin en myöskään voinut tehdä tarkkoja mittauksia kaikista kuvan osista.

Vaatetuksessa yritin saada kravatin kuvioinnin levittämisellä aikaan kolmiulotteista vaikutelmaa, mutta venytin piirustusjälkeä pikkuisen liikaa. Pitsivaatteeseen en osannut piirtää jokaista kuviota erikseen, joten jouduin jättämään vaatteen materiaalin viitteelliseksi. Se toimii osittain, mutta parantamisen varaa on siinä huimasti. Positiiviset huomiot koskevat lähinnä kasvoja, vaikkakin en voi mennä vannomaan yhden mallikuvan perusteella, että olen tavoittanut kyseisten ihmisten näköisyyden.

Alun perin minulle annettiin ohjeeksi jättää kukat kuvasta pois, mutta minun oli hankala kuvitella vaatetuksen rypytystä kukkakimpun takaa ja lisäksi kukat tuntuivat kuuluvan muotokuvaan. Halusin myös kokeilla, millaista olisi piirtää kyseistä elementtiä, joten kukkakimpun piirtäminen toimi myös hyvänä harjoituksena – haastetta siinä kyllä riitti. Lopputulos on ihan kiva, mutta se voisi olla vielä tarkempi. Keskittymällä ja harjoittelemalla piirustusjälki paranee vielä varmasti. Parhaani tein tällä taitotasolla ja toivon vain, että tämä potretti on riittävän arvokas täyttämään tehtävänsä.

Enkelipoika

Tämän kaltaisiin kuviin kiteytyy varmasti melko tarkkaan se, miksi minä potretteja haluan piirtää. Aina olisi hienoa, jos kuvan takana olisi jokin erityisen tärkeä merkitys tai tarina, jolloin piirtämisellä tuntuu olevan selkeä tarkoitus ja päämäärä. Joskus tarina voi olla raaka tai surullinen. Se voi saada minut tuntemaan itseni pieneksi, surulliseksi tai vihaiseksi, vaikka minulla ei olisi koskaan ollut roolia siinä tarinassa, enkä voisi koskaan täysin tietää millaista siinä olisi olla – olla läsnä ihan oikeasti. 

Tällaisten fiilisten vuoksi tiedän, että on kyse asiasta, joka on siirtynyt merkityksellisten asioiden joukossa jonkin tason ylöspäin ja  silloin lyijykynätyö muuttuu jo tekovaiheessa joksikin muuksi kuin vain kivaksi piirustukseksi. Se tuntuu kaikin puolin olevan hengissä täysin eri tavalla kuin hyvän päivän vesiväriluonnokset tai fanipiirrokset suosikkisarjan päähenkilöstä. Sitä kokee siinä hetkessä saavansa otteen jostain harvinaisesta, sellaisesta joka on olemassa vain juuri nyt ja joka voisi kadota millä hetkellä hyvänsä väärään aikaan suoritetun silmänräpäytyksen seurauksena. Eikä sitä pysty mitenkään ympäristön vihjeiden perusteella päättelemään, uskaltaako siinä tilanteessa edes hengittää. Olen etuoikeutettu, vaikka en edes ymmärrä olevani.

Toisaalta joihinkin asioihin on pelottava koskea ja sitä väkisinkin miettii, pystynkö ilmaisemaan oman tarkoitukseni aiheuttamatta vääränlaista reaktiota tai isoa vahinkoa. Ja kun mietin joitain asioita omasta elämästäni, niin en tiedä, onko kenenkään mahdollista reagoida niihin satuttamatta ja murskaamatta minua, vaikka tarkoitusperät olisivat miten hyväntahtoiset. Siksi minä en kysy tai vaadi vastausta, koska omalla mielenkiinnollani ei saa olla mitään merkitystä. Ja siksi minä tahdon olla nyt hiljaa ja jättää tämän työn arvostelemisen kokoaan pois. Se on omalla taidetietämykselläni ja taiteilijan arvovaltuudella julistettu taideteokseksi, minkä seurauksena minä kiitän, kuittaan ja hiljenen.

Potretteja

Nämä ovat tilaustöinä tehtyjä muotokuvia, jotka valmistuivat muutama viikko sitten. Omasta mielestäni nämä näyttävät livenä paremmilta, sillä kamera jotenkin onnistuu tekemään lyijykynäjäljestä karkean näköistä.

Teknisesti nämä kuvat kaipaisivat pehmennystä reunoihin ja vähemmän viivan käyttöä muotojen rajaamiseen, mutta en vielä toistaiseksi osaa tätä virhettä korjata. Kuitenkin nämä ovat mielestäni hyvin onnistuneita ja olen pystynyt kuvaamaan mallini tunnistettavasti. Tosin niin kuin olen aikaisemminkin maininnut niin valokuvista tehdessä ainut tapa säilyttää mallikuvan henkilön omimmat kasvonpiirteet on mitata virheettömästi kaikkien osien suhteet ja ikään kuin kopioida valokuva. Jos minulla olisi enemmän kuvia tai piirtäisin elävää mallia, voisin kikkailla selkeästi enemmän. Lyijykynäpiirrokset ovat kuitenkin kivan näköisiä ja ne tuovat muotokuvaan tietynlaista juhlavuutta, minkä vuoksi ne ovat ehdottomasti piirtämisen arvoisia.

Tarkempaa työtä

Nämä ovat tilaustöinä tehtyjä piirustuksia ja ne ovat ajallisesti vaatineet minulta lähemmäs kymmenen tuntia per kuva. Tällaisia tarkkoja töitä tehdessä käytän viivotinta mittaamiseen ja tarkistelen mittausteni mahdollisia virheitä useaan otteeseen. On äärimmäisen tärkeää, että näinkin pienissä (A4) kuvissa kaikki osat ovat millilleen oikeassa paikassa, muuten piirroksesta katoaa välittömästi mallin tunnistettavuus.

Minulle oli annettu malliksi valokuvia, joita pyrin mahdollisimman perusteellisesti noudattamaan. En voi lähteä kauheasti kikkailemaan asennon tai ilmeen kanssa, koska minulla on siitä kyseisestä ihmisestä ainoastaan yksi kuva – en ole nähnyt mallejani ikinä livenä. En siis osaa kuvitella, miltä tuo kyseinen ihminen mahtaisi näyttää eri kuvakulmista, sillä valokuva vangitsee ihmisestä vain sekunnin murto-osan kestäneen olemuksen.

Keskeneräisenä työt näyttävät yleensä aika järkyttäviltä ja siinä tulee helposti sellainen uskonpuute ja epäluottamus omia kykyjään kohtaan, kun vahingossa päätyy arvostelemaan vielä vaiheessa olevaa potrettia. Osaanko? Pystynkö? Kannattaako jatkaa? Inhoittavinta on tietysti se, kun huomaa valmiista työstä, että se ei olekaan tarpeeksi hyvä ja koko kymmentuntinen rupeama on hajotettava alkutekijöihinsä ja yritettävä uudestaan. Näin onneksi tapahtuu enää melko harvoin ja useimmiten lopputulos on hyvä ja se valaa minuun taas lisää itseluottamusta seuraavia töitä ajatellen. Tottakai kehitettävää on vielä hurjasti, mutta ei minulla ole syytä sättiä omaa jälkeäni, koska se muuttuu paremmaksi koko ajan. 

Omasta mielestäni parhaiten onnistui alimmaisin kuva, sillä siinä sain mitattua kaikki osat paikoilleen kaikista parhaiten. Keskimmäisessä kuvassa silmät jäivät ihan pikkuisen liian kauas toisistaan ja pää jäi vähäsen leveäksi. Ylimmäisessä kuvassa haastetta lisäsi se, että kuvan tytön saparot kutistivat kasvojen osaa piirroksesta niin pieneksi, että pienimpiä yksityiskohtia oli vaikea tehdä. Näitä oli kuitenkin kiva piirtää ja lopputulokseen olen tyytyväinen.

Pikaharjoittelua

Löysin todella hyvältä vaikuttavan piirtämisoppaan ja olen jotenkin hämmentynyt siitä, että en ole kyseisen kirjan olemassaoloa aikaisemmin rekisteröinyt. Tuo kirja on siis Betty Edwardsin Luovan piirtämisen opas ja siinä pyritään osoittamaan, että kuka tahansa voi oppia piirtämään – olipa siihen erityislahjakkuutta tai ei. Siinä korostetaan, että piirtäminen on taito muiden joukossa ja täysin opittavissa mikäli niin itse haluaa. Jo pelkästään kirjan esipuhe luo voimakasta uskoa siihen, että dramaattiisia tuloksia on mahdollista saavuttaa jo muutaman päivän harjoittelun jälkeen, vaikka omat piirtämistaidot rajoittuisivatkin tikku-ukkoon.

Kyse ei niinkään ole käden taidoista, vaan kyvystä nähdä oikein. Kirjan alussa näytetään uskomattomia tuloksia kuukauden kestäneeltä kurssilta ja niitä katsellessa ensimmäinen reaktio on aika pitkälti hyvin epäuskoinen. Erityisen radikaali on Ken Darnelin kehityskaari, jossa vuoden piirtämisen aloittamisesta hän kykeni piirtämään mustavalkoista valokuvaa muistuttavan muotokuvan. Hänen ensimmäinen työnsä kurssilla oli lähinnä lapsen piirtämän näköinen, eikä sen taidonnäytteen perusteella ihan jokainen uskoisi, että ennen ja jälkeen kuvat on piirtänyt sama henkilö.

Kurssi on suunnattu ensisijaisesti huonon piirustustaidon omaaville ihmisille, mutta myös enemmän harjoitelleet saavat siitä varmasti irti paljonkin. Ajattelin nyt laittaa tuon kirjan testiin ja katsoa, onko se niin tajunnanräjäyttävä, kuin sen väitetään olevan. Minulla on tällä hetkellä tosin elämä vähän sekaisin ja tilaustyöt lisäävät kiirettä arkeen, joten tuskin ehdin tätä kurssia tekemään mitään hirveän ripeää tahtia. Haluan kuitenkin kehittyä paremmaksi piirtäjäksi, minkä vuoksi pyrin kokeilemaan mahdollisimman paljon kaikkea. Ehkä joku muukin saa kipinän piirtämisen harjoitteluun tästä.

Tekoaika: 40 min

"Ilme on pelottava.Voisin kuvitella tuollaisen hahmon kävelevän yöllä sänkyni viereen ja pyytävän minua tulemaan kanssaan etsimään ametisteja 500 vuotta vanhasta sokkeloisesta kaivoksesta. Se vakuuttaisi, että se on täysin turvallista ja kivaa..."

Tekoaika: 30 min

"Tässä olikin tärkeää huomata piirtämistyylin muutos, kun apuna ei ole fyysistä mallia. Muistista piirrettäessä työskentelyssä käytetään apuna tuttuja symboleja ja jotain kaavamaista mallia esimerkiksi siitä miltä nenä yleensä näyttää."

Tekoaika: 20 min

"Erityisen positiivisesti yllättynyt olen käteen. Vihaan käsien piirtämistä, koska se on niin älyttömän vaikeaa ja tiedän, että monet voivat samaistua siihen tunteeseen."

Tässä on kirjan ensimmäinen harjoitus, jossa oli tarkoitus saada aikaan kolme eri piirustusta tavallisille kopiopapereille 2B lyijykynällä. Ensimmäiseksi piti piirtää omat kasvot peiliä apuna käyttäen, sitten joku itselle tuttu henkilö pelkkien muistikuvien nojalla ja lopuksi käsi vapaavalintaisesta asennosta. Alustavaksi aika-arvioksi oli asetettu tunti, mutta oli mahdollista jatkaa niin kauan kuin halusi. Minä yritin pitäytyä siinä tunnissa, mutta jouduin venyttämään työskentelyä puoli tuntia yli alkuperäisen suunnitelman. Tässä tärkeää oli lähinnä mittasuhteiden realistisuus, eikä niinkään yksityiskohdat ja varjostus. Minähän olisin mittaillut, varjostanut ja korjaillut piirtojälkeä varmasti vielä huomennakin, mutta se ei ollut olennaista tässä tehtävässä. En siis tehnyt tarkkoja mittauksia, niin kuin aina tilaustöitä tehdessäni teen. Yritin piirtää sen mitä näin, koska juuri sellaista haastavaa harjoittelua kaipaan.

Pystyn piirtämään hyvin, mikäli saan tehdä tarkat mittaukset ja käyttää aikaa juuri niin paljon kuin haluan. Eli nämä kuvat ovat täysin viimestelemättömiä ja hirveän karkeita, luonnoksia oikeastaan. Niissä on korjattavaa vaikka ja kuinka. Älkää siis kivittäkö minua siitä. Kuitenkin kun mietin nopeaa työskentelyä ja katson kohtalaisen hyvää lopputulosta, voin olla näihin töihin ihan tyytyväinen. Erityisen positiivisesti yllättynyt olen käteen. Vihaan käsien piirtämistä, koska se on niin älyttömän vaikeaa ja tiedän, että monet voivat samaistua siihen tunteeseen.

Omakuva ei näytä minulta oikeastaan ollenkaan, mutta monet osat ovat kuitenkin oikeilla paikoillaan. Lähinnä pienet silmät ja liian kapea leuka tekevät siitä oudon näköisen. Näytän ehkä nuoremmalta kuin olenkaan. En myöskään nostanut päätäni tarpeeksi katsoessani mallia peilistä, jolloin piirsin korvat liian ylös. Ilme on pelottava.Voisin kuvitella tuollaisen hahmon kävelevän yöllä sänkyni viereen ja pyytävän minua tulemaan kanssaan etsimään ametisteja 500 vuotta vanhasta sokkeloisesta kaivoksesta. Se vakuuttaisi, että se on täysin turvallista ja kivaa... 

Pahoittelen nyt erittäin paljon tuota toista kuvaa, sillä enhän minä osaa muistin varassa piirtää oikein ollenkaan. Tässä olikin tärkeää huomata piirtämistyylin muutos, kun apuna ei ole fyysistä mallia. Muistista piirrettäessä työskentelyssä käytetään apuna tuttuja symboleja ja jotain kaavamaista mallia esimerkiksi siitä miltä nenä yleensä näyttää.  Silloin nenän piirtää lähes aina samanlaiseksi ja siitä puuttuu luonnollisuus kokonaan. Huomaankin selvästi, että peilistä piirtämäni kuva, jossa olen katsonut mallia, on selkeästi erilainen ja parempi kuin muistikuvista piirtämäni ihminen. Näen kyllä käyttäväni ”symbolijärjestelmää” myös mallista piirrettäessä, mutta tämän kurssin tarkoituksena onkin päästä siitä eroon. Ei siis mitään hätää - ainakaan vielä. Nämä harjoitukset ovat pohja, johon voin kehitystäni verrata, kun olen saanut kurssin tehtyä loppuun ja toivon, että opin näkemään asiat eri tavalla niin kuin kirja lupasi. Olisi hienoa viedä kehitykseni jälleen uudelle tasolle.

Tarina siitä, kuinka minä opin piirtämään

Minä olen aina ollut koulussa kuvataiteen suhteen hyvin aktiivinen silloinkin, kun kyse ei ollut kuvataidetunneista. Oikeastaan varsinkin silloin. Ala-asteella, yläasteella ja vielä suurimman osan lukiostakin olin lähinnä kiinnostunut piirtämään sarjakuvahahmoja ja  muuta ei niin valokuvatarkkaa. Kätteni jälkeä ala-asteelta esittelinkin jo aikaisemmin postauksessa Lurppa ja Lörppä: Tappelu. Maisemamaalauksen löysin vasta lukion viimeisellä vuodella ja siitä saakka olen kehittänyt kyseistä taitoa. Sittemmin realismi on sivuuttanut muut tyylit sujuvalla kyynerpäätaktiikalla.

Ala-asteella olin niin kertakaikkisen tunnollinen ja kiltti, että en pahemmin oppituntien aikana uskaltanut vihkojani kuvittaa, mutta yläasteella siitä oli tullut jo paha tapa. Jotkut opettajat tosin vetivät herneen nenään siitä niin helposti, että oli parasta pitää kukkiva luovuus kurissa. Joitain opettajia ei sitten taas liiemmin kiinnostanut, mitä minä siellä hiljaa yksinäisyydessä tein. Tärkeintä oli, että en ollut harmiksi kenellekään. Yläasteen pitkän matematiikan opettaja jopa vähän hymyillen kehaisi katsottuaan vihkoani, että ne kuvat olivat ihan kivaa piristystä muuten tylsään numeromassaan. Hän oli sen asian kanssa täysin ok. Ja minähän piirsin aina kun voin, koska se teki oloni paremmaksi – minulla oli syyni!

Lukiossa ei varmasti ollut montaa sellaista tuntia, jolloin en olisi piirtänyt ja kehitys alkoi näkyä aina selvemmin. Matematiikan tunnit olivat selkeästi hedelmällisimpiä. Jossain kohtaa tuli vastaan kettu-kausi, jolloin jokainen kurssivihko täyttyi yksinkertaisista kettu-hahmoista. Minä kuvittelin itseni keskelle hämyistä metsää, jossa nämä ketut tanssivat sammaleisten kivien päällä ja söivät kilpaa marjapiirakkaa; korvissa raikasi  Avril Lavigne - Here's to Never Growing Up. Venäjän vallankumous ja geometriset ongelmat olivat jossain metsänrajan toisella puolella, eikä niistä tarvitsisi murehtia kuin vasta kurssikokeessa.

Jotkut hahmot olivat oikein söpöjä, mutta kun ajatus ja keskittyminen karkasivat, oli lopputulos vähemmän edustava. Mitäköhän olen mahtanut ajatella?

Pelit ovat inspiroineet minua piirtämään aina. Videopelit ovat olleet minulle varsinkin lapsena rakas harrastus ja pelaan kyllä tarkasti harkittuja pelejä vielä edelleen. Nykyisin kaipaan kuitenkin peleiltä toimivaa juonta ja kokonaisvaltaista pelikokemusta, jossa voi tuntea olevansa osa pelin luomaa maailmaa. Räiskintä ja räjähdykset eivät kiinnosta yhtään. Lapsena mielenkiinto kohdistui peleihin kuten Sly, Ratchet ja Clank sekä Crash, nykyään elokuvamaiset pelit kuten The Last of Us ja Tomb Raider ovat pelaamisen arvoisia. Myös Far Cry 3 ja Uncharted- sarja ovat niissä tapahtuvasta silmittömästä sotimisesta huolimatta olleet pohjimmiltaan mielenkiintoisia juoneltaan. Sly on kiva hahmo piirtää ja muistelen sen pelaamista lämmöllä. Oikein sympaattinen peli. Minä kuitenkin halusin piirtäessäni karsia osia Slyn tyylistä, koska jotenkin se oli helpompi piirtää ilman turhia asusteita. Jotkut Sly-harrastajat saattavat silti tunnistaa hahmon tuollaisenaan.Ylempi kuva on raapustettu matematiikan vihkoon ja alempi kuva on piirretty abi-vuonna terveystiedon vihkoon.

Lukion matematiikan tunneilla keskittymisen ylläpitäminen oli äärimmäisen vaikeaa, mistä alla olevan kuvan hahmon ilme kertoo varmasti kaiken. Kai se on vähän niin kuin omakuva. On rikollisen väärin yrittää saada minut keskittymään yhtälöparin ratkaisemiseen kahdeksalta aamulla. Ihan oikeasti?! Matikan opettaja selosti meille kaikkea, mikä sujahti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuulin kuitenkin, kun hän painotti meitä toistamaan, toistamaan ja toistamaan, jotta rutiini kehittyisi ja uusien asioiden oppiminen onnistuisi paremmin. Sehän on ihan totta! Heureka ja sitä rataa. Minäkin toistin, toistin ja toistin – harjoittelin omien sarjakuvahahmojeni piirtämistä oikein ahkerasti.

Lopulta olin kehittyny piirtäjänä sen verran hyvin, että lukion lopussa piirtämäni hahmot seisoivat hyvin omilla jaloillaan ja niiden koko rakenne oli mielestäni uskottava ja suht toimiva. Niillä oli oma luonne ja ne hengittivät tavalla, jota en aikaisemmin kyennyt hahmoistani aistimaan. Olin niistä ylpeä, vaikka tolkuttoman ankara itsekritiikki lannistikin hurjasti, enkä uskaltanut näyttää piirroksiani muuta kuin lähimmille ystävilleni. En uskonut, että minusta koskaan tulee mitään ja että taide voisi koskaan olla mikään muu kuin harrastus. Saattaa se sellaiseksi edelleen jäädä, mutta toivoisin voivani tulevaisuudessa työskennellä sellaisessa työssä, jossa taide on läsnä ja teen kaikkeni, että se unelma toteutuisi. Tämä on se asia mitä minä rakastan ja koen, että minulla olisi niin paljon annettavaa.

Ja tämän tekstin perusteella kannustankin kaikkia koululaisia ja opiskelijoita vähät välittämään oppitunneista ja käyttämään kaiken aikansa vain piirtämiseen... no juu en sentään. Halusin osoittaa, että piirtämisen oppinen on vaatinut minulta paljon toistoa ja harjoitusta. Suurimmat harjoitusprosessit olen kyllä tehnyt jossain ihan muualla kuin koulussa, mutta se että piirsin lähestulkoon jokapäivä, oli olennainen osa kehitystä. Ja kerron nyt vielä, että minä pärjäsin koulussa hyvin. Tein itsenäisesti isoimman työn ja läksyni myös niin hyvin kuin jaksoin. Olin vähän keskimääräistä parempi lukiossa. Ja kirjoitinhan minä pitkästä matikasta kirkkaasti Magnan. Oppitunnit ja koulussa käyminen olivat minulle se vaikea pala ja sitä ilmapiiriä pakenin piirtämällä. Minun piti tehdä mitä minun piti tehdä. En siis neuvo ketään matkimaan minua.

Sitä on kuitenkin itselleen aina se kriittisin ja minulla onkin taiteeseen sellainen viha-rakkaussuhde. Vaikka olisin onnistunut omasta mielestäni hyvin jossain työssä ja muutkin antaisivat minulle positiivista palautetta, niin minä näen aina virheitä ja parantamisen varaa – aina. Joskus se on todella lannistavaa, kun tuntuu, ettei ikinä opi jotain asiaa, vaikka kuinka yrittää ja se on liian pitkä taival kulkea. Epäonnistumiset musertavat, mutta niille ei saa antaa valtaa tai varsinkaan mitään kättäpidempää. Usein tekoprosessi on se ikävin, kun itse arvostelee keskeneräistä työtä. Lopputulos usein maksaa vaivan takaisin ja se kun näkee, että kehittyy. Parasta on se kun voi taiteen kautta antaa muille jotain ja koskettaa.

Piirtämisen oppiminen on taito muiden taitojen joukossa ja tahtoisin saada ihmiset ymmärtämään, että se on täysin saavuttettavissa. Se vaatii kuitenkin yleensä sitkeyttä, sisäistä motivaatiota, lukemista, toistamista ja kokonaisvaltaista omistautumista. Jos vain itse tarpeeksi sitä haluaa, ei mikään voi estää sen oppimista.  Älkää siis ajatelko, että te ette voisi oppia piirtämään, koska teillä ei ole taiteen lahjaa. Pötyä! Yrittäkää, minä uskon, että te pystytte siihen.

Rakkaus

Olen viimeiset viikot valintakurssin jälkeen pitänyt lähinnä taukoa taiteen puolesta, sillä sen tekeminen tuntuu tällä hetkellä jotenkin kovin väsyttävältä. Olen ainoastaan jaksanut vähän aloitella joitain tilaustöitä, mutta ne ovat kaikki vielä pahasti kesken. Postaan siis tähän kohtaan vielä yhden valintakurssilla tehdyn työn, vaikka sen analysoiminen epäonnistumisen jälkeen ei olekaan mitään kivointa puuhaa. Kuva on jälleen kurssin aikana kännykkäkameralla otettu, joten laatu on myös sen mukainen.

Tehtävänä oli tehdä kuva siitä mikä on kaunista. En halunnut kuvata mitään materiaalista, joten siirryin kauniiden asioiden pohtimisessa suoraan tunneperäisiin asioihin.  Ajatuspolkuni kulkivat mitä erikoisimpia reittejä, mutta jotenkin ne päätyivät tavalla tai toisella aina samaan asiaan - rakkauteen. Rakkautta on tietysti todella monenlaista, mutta halusin lähestyä tätä aihetta nimenomaan rakastavaisten kantilta. Sitten halusin rikkoa vähän ilmiselvää lähtökohtaa naisen ja miehen rakkaudesta ja kuvatakin samaa sukupuolta olevan parin.

Annoin työlle nimeksi yksinkertaisesti "Rakkaus". En siis liittänyt nimeen sanaa "lesbo" tai "vähemmistö" tai mitään muutakaan sellaista, sillä sukupuolella tai suuntautumisella ei tässä ole mitään merkitystä. Se on samaa rakkautta riippumatta siitä ketkä sen kokevat.

Elämme vielä toistaikseksi sellaisessa maailmassa, jossa kaikki eivät tunnu olevan täysin varmoja siitä, ovatko seksuaalivähemmistöt muiden kanssa saman arvoisia vai eivät. Homoa käytetään haukkumasanana ja vielä käydään kiivasta taistelua siitä, voidaanko seksuaalivähemmistöille antaa samoja oikeuksia kuin muille ihmisille. Heidät erotetaan ainoastaan seksuaalisen suuntautumisen vuoksi muista ja sana homo monesti leimaa koko ihmisen. Myös ne jotka väittävät hyväksyvänsä homouden, helposti lokeroivat homot eri kastiin kuin muut ja osin huomaamattaan kohtelevat heitä eriarvoisesti. 

Tämä kuva herättää vielä tässä kontekstissa hurjasti huomiota, jota sen ei kuuluisi saada. Kahden naisen rakkaus on tässä se silmiinpistävä asia. Koko ajan ollaan kuitenkin menossa hyväksyvämpään suuntaan ja joskus tulevaisuudessa tämä piirros ei saa katsojaa kiinnittämään huomiota lesbopariskuntaan vaan ainoastaan rakkauden aiheuttamaan lataukseen, joka kuvassa on. Harvemmat ihmettelevät silloin enää sen kummemmin ja se jos mikä on kaunista.

Kovasta kiireestä ja jo aikaisemmin mainitusta omasta hitaudestani johtuen piirtojälki on hyvin viimeistelemätön ja karkea. Olen jo blogissani monesti osoittanut, että saan lyijykynällä aikaan hyvää jälkeä, kunhan minulla on tarpeeksi aikaa. Tässä on niin paljon korjattavaa, mutta kuitenkin käytettävissä olevaan aikaan nähden olin tähän kuvaan tyytyväinen. Nyt kun tiedän sen saaneen surkeat pisteet, huomaan miten jokainen löytämäni virhe kolahtaa aika kovaa. Itsensä ruoskimisesta ei ole tällä hetkellä mitään hyötyä, joten on paras lopettaa ennen kuin aloitan.

Eteenpäin

Elämä jatkuu niin kuin tilaustyötkin. Tämä piirros on A3 kokoiselle paperille toteutettu lyijykynätyö, joka valmistui noin kolme viikkoa sitten. En laskenut, mutta olen varma, että kuva tuli valmiiksi vajaassa 8 tunnissa, sillä lyijykynäpiirtäminen on automatisoitunut viimeaikoina hurjasti. Onhan tässä paljon pieniä hienosäätövirheitä ja ongelmia erityisesti varjostuksen kanssa, mutta minusta tämä näyttää kokonaisuutena ihan hyvältä. 

Olen hyvin tyytyväinen siihen, että minulta edelleen pyydetään tilaustöitä ihan siinä missä ennenkin. Se kannustaa minua jatkamaan vielä ja auttaa minua kehittymään kokoajan paremmaksi. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, tiedän, että joskus tulee vielä se päivä, kun minut valintakurssilla huonoksi arvioineet opettajat tulevat olemaan niin pahoillaan siitä, että eivät hyväksyneet minua kouluun. 

Muistoksi

Tehdessäni tilaustöitä, pyrin mahdollisimman hyvin seuraamaan minulle malliksi annettuja valokuvia. Kuitenkin taiteilija siirtää aina kuviin jotain omasta kokemusmaailmastaan, eivätkä ne koskaan ole pelkkiä kopioita - eivät koskaan. Suuremman latauksen piirroksiin pystyn tekemään silloin, kun tiedän edes vähän taustatarinaa ja voin heijastaa omaa tunnekokemustani tekoprosessiin. Tästä kuvasta voin varmasti sanoa sen verran, että se on kunnianosoitus edesmenneelle perheenjäsenelle, koiralle, jolle sana lemmikki ei ole tarpeeksi vahva kuvaamaan sen tärkeyttä.

Kaikkein hienoin palkka tekemästäni työstä on nähdä aito positiivinen tunnereaktio piirrosta kohtaan. Silloin tiedän, että jotain on tehty oikein ja kuvalla on jokin aivan erityinen merkitys. Tämän työn kohdalla ei jäänyt epäselväksi, miten paljon tilaaja kuvasta piti. Se tilanne siirtää fokuksen täysin siihen hetkeen, eikä millään muulla ole väliä - mitään negatiivista ei ole olemassa. Tällaisina hetkinä tunnen itseni melkein ammattilaiseksi ja koen, että taide on se asia, jota minun kuuluu tehdä.  Taide on se kieli, jonka kautta minä puhun. Voin piirtää ne asiat, joita en ehkä koskaan pysty puheen keinoin sanomaan, vaikka miten paljon tahtoisin. Taiteella minä kosketan. Taide on se elementti, jonka kautta minä hengitän. Sellainen asia, jonka avulla hauras voi muuttua titaaniksi.

Parikuva

Tämä on yksi niistä tilaustöistä, joiden oli määrä valmistua jouluksi. Kiireestä huolimatta onnistuin saamaan tämän ajallaan tehtyä.

Sitä jotenkin ajattelisi, että parikuvan tekeminen ei niin kauheasti eroaisi yksittäisistä potreteista, mutta sain kyllä huomata, että tässä on haasteita yllättävän paljon.  Suurin hankaluus on siinä, että saa molemmat  kasvot onnistumaan piirrokseen yhtä aikaa. On todella ärsyttävää, kun on kuluttanut ensimmäisten kasvojen piirtämiseen 6-8 tuntia ja sitten huomaa piirtäessään toisia kasvoja, että ne ovat ihan päin mäntyä.

Alun perin piirros oli tarkoitus tehdä A4 kokoiselle paperille, mutta kohtalaisen pitkän tuskailun jälkeen huomasin, että se on lähes mahdoton tehtävä - paperi on vain yksinkertaisesti liian pieni. Lopullinen työ on toteutettu A3 koossa.  

Piirroksesta tuli ihan kiva, vaikka kuvan mies onkin selvästi paremmin onnistunut.  Pahoittelen teoskuvan laatua. Huoneessani on tolkuttoman huono valo ja salamalla otettu kuva aiheuttaa lyijykynäjäljen kiiltämisen. Kyllä tuosta selvän saa ja ihan tyytyväinen olen kuitenkin.