Tämän kaltaisiin kuviin kiteytyy varmasti melko tarkkaan se, miksi minä potretteja haluan piirtää. Aina olisi hienoa, jos kuvan takana olisi jokin erityisen tärkeä merkitys tai tarina, jolloin piirtämisellä tuntuu olevan selkeä tarkoitus ja päämäärä. Joskus tarina voi olla raaka tai surullinen. Se voi saada minut tuntemaan itseni pieneksi, surulliseksi tai vihaiseksi, vaikka minulla ei olisi koskaan ollut roolia siinä tarinassa, enkä voisi koskaan täysin tietää millaista siinä olisi olla – olla läsnä ihan oikeasti.
Tällaisten fiilisten vuoksi tiedän, että on kyse asiasta, joka on siirtynyt merkityksellisten asioiden joukossa jonkin tason ylöspäin ja silloin lyijykynätyö muuttuu jo tekovaiheessa joksikin muuksi kuin vain kivaksi piirustukseksi. Se tuntuu kaikin puolin olevan hengissä täysin eri tavalla kuin hyvän päivän vesiväriluonnokset tai fanipiirrokset suosikkisarjan päähenkilöstä. Sitä kokee siinä hetkessä saavansa otteen jostain harvinaisesta, sellaisesta joka on olemassa vain juuri nyt ja joka voisi kadota millä hetkellä hyvänsä väärään aikaan suoritetun silmänräpäytyksen seurauksena. Eikä sitä pysty mitenkään ympäristön vihjeiden perusteella päättelemään, uskaltaako siinä tilanteessa edes hengittää. Olen etuoikeutettu, vaikka en edes ymmärrä olevani.
Toisaalta joihinkin asioihin on pelottava koskea ja sitä väkisinkin miettii, pystynkö ilmaisemaan oman tarkoitukseni aiheuttamatta vääränlaista reaktiota tai isoa vahinkoa. Ja kun mietin joitain asioita omasta elämästäni, niin en tiedä, onko kenenkään mahdollista reagoida niihin satuttamatta ja murskaamatta minua, vaikka tarkoitusperät olisivat miten hyväntahtoiset. Siksi minä en kysy tai vaadi vastausta, koska omalla mielenkiinnollani ei saa olla mitään merkitystä. Ja siksi minä tahdon olla nyt hiljaa ja jättää tämän työn arvostelemisen kokoaan pois. Se on omalla taidetietämykselläni ja taiteilijan arvovaltuudella julistettu taideteokseksi, minkä seurauksena minä kiitän, kuittaan ja hiljenen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti