Tarina siitä, kuinka minä opin piirtämään

Minä olen aina ollut koulussa kuvataiteen suhteen hyvin aktiivinen silloinkin, kun kyse ei ollut kuvataidetunneista. Oikeastaan varsinkin silloin. Ala-asteella, yläasteella ja vielä suurimman osan lukiostakin olin lähinnä kiinnostunut piirtämään sarjakuvahahmoja ja  muuta ei niin valokuvatarkkaa. Kätteni jälkeä ala-asteelta esittelinkin jo aikaisemmin postauksessa Lurppa ja Lörppä: Tappelu. Maisemamaalauksen löysin vasta lukion viimeisellä vuodella ja siitä saakka olen kehittänyt kyseistä taitoa. Sittemmin realismi on sivuuttanut muut tyylit sujuvalla kyynerpäätaktiikalla.

Ala-asteella olin niin kertakaikkisen tunnollinen ja kiltti, että en pahemmin oppituntien aikana uskaltanut vihkojani kuvittaa, mutta yläasteella siitä oli tullut jo paha tapa. Jotkut opettajat tosin vetivät herneen nenään siitä niin helposti, että oli parasta pitää kukkiva luovuus kurissa. Joitain opettajia ei sitten taas liiemmin kiinnostanut, mitä minä siellä hiljaa yksinäisyydessä tein. Tärkeintä oli, että en ollut harmiksi kenellekään. Yläasteen pitkän matematiikan opettaja jopa vähän hymyillen kehaisi katsottuaan vihkoani, että ne kuvat olivat ihan kivaa piristystä muuten tylsään numeromassaan. Hän oli sen asian kanssa täysin ok. Ja minähän piirsin aina kun voin, koska se teki oloni paremmaksi – minulla oli syyni!

Lukiossa ei varmasti ollut montaa sellaista tuntia, jolloin en olisi piirtänyt ja kehitys alkoi näkyä aina selvemmin. Matematiikan tunnit olivat selkeästi hedelmällisimpiä. Jossain kohtaa tuli vastaan kettu-kausi, jolloin jokainen kurssivihko täyttyi yksinkertaisista kettu-hahmoista. Minä kuvittelin itseni keskelle hämyistä metsää, jossa nämä ketut tanssivat sammaleisten kivien päällä ja söivät kilpaa marjapiirakkaa; korvissa raikasi  Avril Lavigne - Here's to Never Growing Up. Venäjän vallankumous ja geometriset ongelmat olivat jossain metsänrajan toisella puolella, eikä niistä tarvitsisi murehtia kuin vasta kurssikokeessa.

Jotkut hahmot olivat oikein söpöjä, mutta kun ajatus ja keskittyminen karkasivat, oli lopputulos vähemmän edustava. Mitäköhän olen mahtanut ajatella?

Pelit ovat inspiroineet minua piirtämään aina. Videopelit ovat olleet minulle varsinkin lapsena rakas harrastus ja pelaan kyllä tarkasti harkittuja pelejä vielä edelleen. Nykyisin kaipaan kuitenkin peleiltä toimivaa juonta ja kokonaisvaltaista pelikokemusta, jossa voi tuntea olevansa osa pelin luomaa maailmaa. Räiskintä ja räjähdykset eivät kiinnosta yhtään. Lapsena mielenkiinto kohdistui peleihin kuten Sly, Ratchet ja Clank sekä Crash, nykyään elokuvamaiset pelit kuten The Last of Us ja Tomb Raider ovat pelaamisen arvoisia. Myös Far Cry 3 ja Uncharted- sarja ovat niissä tapahtuvasta silmittömästä sotimisesta huolimatta olleet pohjimmiltaan mielenkiintoisia juoneltaan. Sly on kiva hahmo piirtää ja muistelen sen pelaamista lämmöllä. Oikein sympaattinen peli. Minä kuitenkin halusin piirtäessäni karsia osia Slyn tyylistä, koska jotenkin se oli helpompi piirtää ilman turhia asusteita. Jotkut Sly-harrastajat saattavat silti tunnistaa hahmon tuollaisenaan.Ylempi kuva on raapustettu matematiikan vihkoon ja alempi kuva on piirretty abi-vuonna terveystiedon vihkoon.

Lukion matematiikan tunneilla keskittymisen ylläpitäminen oli äärimmäisen vaikeaa, mistä alla olevan kuvan hahmon ilme kertoo varmasti kaiken. Kai se on vähän niin kuin omakuva. On rikollisen väärin yrittää saada minut keskittymään yhtälöparin ratkaisemiseen kahdeksalta aamulla. Ihan oikeasti?! Matikan opettaja selosti meille kaikkea, mikä sujahti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuulin kuitenkin, kun hän painotti meitä toistamaan, toistamaan ja toistamaan, jotta rutiini kehittyisi ja uusien asioiden oppiminen onnistuisi paremmin. Sehän on ihan totta! Heureka ja sitä rataa. Minäkin toistin, toistin ja toistin – harjoittelin omien sarjakuvahahmojeni piirtämistä oikein ahkerasti.

Lopulta olin kehittyny piirtäjänä sen verran hyvin, että lukion lopussa piirtämäni hahmot seisoivat hyvin omilla jaloillaan ja niiden koko rakenne oli mielestäni uskottava ja suht toimiva. Niillä oli oma luonne ja ne hengittivät tavalla, jota en aikaisemmin kyennyt hahmoistani aistimaan. Olin niistä ylpeä, vaikka tolkuttoman ankara itsekritiikki lannistikin hurjasti, enkä uskaltanut näyttää piirroksiani muuta kuin lähimmille ystävilleni. En uskonut, että minusta koskaan tulee mitään ja että taide voisi koskaan olla mikään muu kuin harrastus. Saattaa se sellaiseksi edelleen jäädä, mutta toivoisin voivani tulevaisuudessa työskennellä sellaisessa työssä, jossa taide on läsnä ja teen kaikkeni, että se unelma toteutuisi. Tämä on se asia mitä minä rakastan ja koen, että minulla olisi niin paljon annettavaa.

Ja tämän tekstin perusteella kannustankin kaikkia koululaisia ja opiskelijoita vähät välittämään oppitunneista ja käyttämään kaiken aikansa vain piirtämiseen... no juu en sentään. Halusin osoittaa, että piirtämisen oppinen on vaatinut minulta paljon toistoa ja harjoitusta. Suurimmat harjoitusprosessit olen kyllä tehnyt jossain ihan muualla kuin koulussa, mutta se että piirsin lähestulkoon jokapäivä, oli olennainen osa kehitystä. Ja kerron nyt vielä, että minä pärjäsin koulussa hyvin. Tein itsenäisesti isoimman työn ja läksyni myös niin hyvin kuin jaksoin. Olin vähän keskimääräistä parempi lukiossa. Ja kirjoitinhan minä pitkästä matikasta kirkkaasti Magnan. Oppitunnit ja koulussa käyminen olivat minulle se vaikea pala ja sitä ilmapiiriä pakenin piirtämällä. Minun piti tehdä mitä minun piti tehdä. En siis neuvo ketään matkimaan minua.

Sitä on kuitenkin itselleen aina se kriittisin ja minulla onkin taiteeseen sellainen viha-rakkaussuhde. Vaikka olisin onnistunut omasta mielestäni hyvin jossain työssä ja muutkin antaisivat minulle positiivista palautetta, niin minä näen aina virheitä ja parantamisen varaa – aina. Joskus se on todella lannistavaa, kun tuntuu, ettei ikinä opi jotain asiaa, vaikka kuinka yrittää ja se on liian pitkä taival kulkea. Epäonnistumiset musertavat, mutta niille ei saa antaa valtaa tai varsinkaan mitään kättäpidempää. Usein tekoprosessi on se ikävin, kun itse arvostelee keskeneräistä työtä. Lopputulos usein maksaa vaivan takaisin ja se kun näkee, että kehittyy. Parasta on se kun voi taiteen kautta antaa muille jotain ja koskettaa.

Piirtämisen oppiminen on taito muiden taitojen joukossa ja tahtoisin saada ihmiset ymmärtämään, että se on täysin saavuttettavissa. Se vaatii kuitenkin yleensä sitkeyttä, sisäistä motivaatiota, lukemista, toistamista ja kokonaisvaltaista omistautumista. Jos vain itse tarpeeksi sitä haluaa, ei mikään voi estää sen oppimista.  Älkää siis ajatelko, että te ette voisi oppia piirtämään, koska teillä ei ole taiteen lahjaa. Pötyä! Yrittäkää, minä uskon, että te pystytte siihen.