Nämä ovat tilaustöinä tehtyjä piirustuksia ja ne ovat ajallisesti vaatineet minulta lähemmäs kymmenen tuntia per kuva. Tällaisia tarkkoja töitä tehdessä käytän viivotinta mittaamiseen ja tarkistelen mittausteni mahdollisia virheitä useaan otteeseen. On äärimmäisen tärkeää, että näinkin pienissä (A4) kuvissa kaikki osat ovat millilleen oikeassa paikassa, muuten piirroksesta katoaa välittömästi mallin tunnistettavuus.
Minulle oli annettu malliksi valokuvia, joita pyrin mahdollisimman perusteellisesti noudattamaan. En voi lähteä kauheasti kikkailemaan asennon tai ilmeen kanssa, koska minulla on siitä kyseisestä ihmisestä ainoastaan yksi kuva – en ole nähnyt mallejani ikinä livenä. En siis osaa kuvitella, miltä tuo kyseinen ihminen mahtaisi näyttää eri kuvakulmista, sillä valokuva vangitsee ihmisestä vain sekunnin murto-osan kestäneen olemuksen.
Keskeneräisenä työt näyttävät yleensä aika järkyttäviltä ja siinä tulee helposti sellainen uskonpuute ja epäluottamus omia kykyjään kohtaan, kun vahingossa päätyy arvostelemaan vielä vaiheessa olevaa potrettia. Osaanko? Pystynkö? Kannattaako jatkaa? Inhoittavinta on tietysti se, kun huomaa valmiista työstä, että se ei olekaan tarpeeksi hyvä ja koko kymmentuntinen rupeama on hajotettava alkutekijöihinsä ja yritettävä uudestaan. Näin onneksi tapahtuu enää melko harvoin ja useimmiten lopputulos on hyvä ja se valaa minuun taas lisää itseluottamusta seuraavia töitä ajatellen. Tottakai kehitettävää on vielä hurjasti, mutta ei minulla ole syytä sättiä omaa jälkeäni, koska se muuttuu paremmaksi koko ajan.
Omasta mielestäni parhaiten onnistui alimmaisin kuva, sillä siinä sain mitattua kaikki osat paikoilleen kaikista parhaiten. Keskimmäisessä kuvassa silmät jäivät ihan pikkuisen liian kauas toisistaan ja pää jäi vähäsen leveäksi. Ylimmäisessä kuvassa haastetta lisäsi se, että kuvan tytön saparot kutistivat kasvojen osaa piirroksesta niin pieneksi, että pienimpiä yksityiskohtia oli vaikea tehdä. Näitä oli kuitenkin kiva piirtää ja lopputulokseen olen tyytyväinen.
Tulee nuoruus mieleen noista kuvista. Minulla oli ensimmäinen "kriisi" jo 13-vuotiaana, kun tein jäljennöksiä lyijykynällä... "Onko elämän tarkoitus jäljentää jotain valokuvaa ja perfektionistisesti kilpailla kameran kanssa". Joskus ala-asteen viimeisellä luokalla opin ton tekniikan, jossa jäljitellään valon käyttäytymistä kolmiulotteisessa objektissa. Ekat työt oli mielikuvituksen tuoteta, osittain, tarkalleen ottaen karikatyyrejä luokkakavereista...
VastaaPoistaNyt joudun tekemään jäljentämistöitä kuntouttavassa työtoiminnassa. Mutta en suostu kaikkea jäljentämään... Muuton olis olo niinkuin jossain Pohjois-Koreassa...
Joo tosiaan munkin mielestä siinä ei ole hirveästi mitään järkeä, että alkaa kilpailemaan kameran kanssa ja ikään kuin yrittäisi korvata valokuvausta. Kuitenkin näissä valokuvista ”kopioiduissa” lyijykynätöissä on jotenkin sellanen hieno tatsi, mitä ei kameralla pysty toteuttamaan, minkä takia ne on kivoja. Näihin siirtyy kuitenkin taiteilijan persoonallinen piirrostapa ja niihin tulee jotenkin sellaista erityistä arvokkuutta sitäkautta. Itse en koe jäljentämistä pakotteeksi vaan tilaisuudeksi käyttää omia kykyjä luomaan näitä tilaaville jotain hienoa ja oppia itse siinä samalla realistisempaa piirrostyyliä, jota voi sitten myöhemmin käyttää hyväksi omaperäisten teosten tekemisessä. Ja mun mielestä tää on kivaa :)
Poista