Olli Lindholm

40- vuotis hääpäivän kunniaksi

Osaanko enää piirtää?

Pahoittelen pitkää postaustaukoa. Olen ollut melko huonossa kunnossa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Tämäkin kuva on vanha, sillä se on tehty viime osastojaksolla keväällä. Tällä hetkellä voimani eivät riitä uuden tuottamiseen. 

Halusin piirtää tämän kuvan, koska olin alkanut epäillä, että taitoni olisivat ruostuneet. Tämä kyseinen ajatus johtui siitä, että en ollut kuukausiin tehnyt mitään kunnollista piirustusta tai maalausta, vaan jaksoin raapustaa vain luonnoksia lyhyessä ajassa. Halusin siis selvittää osaisinko edelleen piirtää hyvin. Aikaa tämän työn tekemiseen meni lähemmäs 20 tuntia.

Olen piirtänyt Jensen Acklesin aikaisemminkin tämän blogin alkuvaiheilla ja postauksesta Julkkiksia tai ystäviä voi käydä katsomassa onko kehitystä tapahtunut. Loppuhuomautuksena voin vielä todeta, että on aika merkillistä, että osaan piirtää suht hyvin, mutta käsialani on aivan järkyttävä. 

Luonnoksia sairaalasta

Joudun nyt harmikseni ilmoittamaan, että olen jälleen kerran sairaalassa pakkohoidossa psykoottisen masennuksen takia. Sen tarkemmin perimmäistä syytä sairaalaan joutumiselle en halua avata.  Olen ollut täällä jo useita viikkoja eikä pois pääseminen ole ihan vielä näköpiirissä. Voin vain todeta, että asiat ovat menneet pieleen jo pitkän aikaa, enkä ole saanut kontrollia jatkuviin ahdistus- ja masennusoireisiin. 

En ole päässyt yli siitä ajatuksesta, että tulevaisuuteni on täysin tyhjä ja ettei minulla ole paikkaa missään. Mitä ikinä ajattelenkaan, tulee vastaan vain ajatus, että en sovi tänne tai tuonne. Minulla on ajatus siitä, että olen jotenkin muita huonompi, tyhmä, epäsosiaalinen ja kaikin puolin vastenmielinen. Tunnen vain, että en ole kykeneväinen mihinkään. Myös se, että minusta tuntuu, ettei mikään kiinnosta, luo tulevaisuudesta mustan vaikutelman.  Koska tulevaisuus on niin synkkä, se tavallaan tuhoaa pohjan siltä ajatukselta, että pitäisi jaksaa taistella ja jatkaa vain eteenpäin - ei ole paljoa syitä jatkaa.

Oloni on ollut sen verran heikko, ettei minulla ole ollut voimia pitää yhteyttä ystäviini, jolloin olen huomannut jääväni hyvin yksin, mikä ei paranna oloani sitten yhtään. Uskalsin kuitenkin melkein heti sairaalaan joutumisen jälkeen kertoa perheelleni tilanteesta rehellisesti ja he ovatkin pitäneet minua pystyssä hetki kerrallaan.

Näiden ajatusten lisäksi kärsin jatkuvista fyysisistä oireista ja paniikkihäiriöistä. Jatkuva tuskainen olo tekee pelkästä olemisesta hyvin raskasta. Usein hankala olo purkautuu ahdistuskohtauksina, jolloin sydän tykyttää kovaa, tuntuu painava tunne rinnassa, kädet hikoavat ja vapisevat, tunnen tulevani hulluksi ja maha tuntuu olevan sekaisin. 

Ahdistuskohtausten yhteydessä tulee usein halu viiltää, sillä psyykkinen kipu on helpompi kestää fyysisenä, viiltojäljen näkeminen konkreettisesti helpottaa ahdistusta ja viha itseäni kohtaan helpottuu itseäni vahingoittamalla. Tiedän, etteivät kaikki ymmärrä viiltämistä, eikä tarvitsekaan. Enkä missään nimessä kannusta ketään viiltämään ja usein kärsin myös itse huonosta omastatunnosta viiltämisen jälkeen ja totean sen jälkeenpäin olevan todella tyhmää. Suosittelen siis kokeilemaan vaikka jääkylmään suihkuun menemistä tai käsien valelua jääpaloilla. Itselleni kumilenkillä räpsyttäminen on toiminut hyvin, mutta sitäkään ei suositella ahdistuksen hallintakeinona, sillä sekin jättää käteen fyysisiä jälkiä.

Päiväni ennen sairaalaa kuluivat pääasiassa sängyssä, sillä ylitsevuotava väsymys latisti toimintakykyni nolliin. En jaksanut huolehtia jokapäiväisistä asioista ja jo pelkästään sukkien vaihtaminen tuntui ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Kaiken muun lisäksi kärsin vielä voimakkaasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, joka esti minua poistumasta asunnosta ja pelkäsin jatkuvasti muita ihmisiä ja että he tekevät minulle jotain pahaa. Lääkäri on todennut osan oireistani psykoottisiksi, vaikka jotkin harhat ovatkin lääkityksen myötä kadonneet. Oireiden ja ajatusten vaivattua minua kuukausitolkulla, lopputulos oli hyvin pelottava ja päädyin sairaalaan pakkohoitoon.

Sairaalassa ollessani olen kuitenkin yrittänyt patistaa itseäni piirtämään, että minulla olisi päivän aikana edes vähän jotain toimintaa. Nämä ovat nopeita luonnosmaisia piirustuksia, joihin olen käyttänyt maksimissaan kaksi tuntia aikaa. Useimmat olen piirtänyt vajaassa tunnissa. Usein piirrän sellaisia ihmisiä, joista pidän, mutta tällä kertaa olen piirtänyt myös ihmisiä joista en oikeastaan pidä ollenkaan.  Uskon näiden kaikkien olevan ihan tunnistettavissa, sillä näistä useimmat onnistuivat ihan hyvin. Useimmat näistä on piirretty tavallisella HB lyijykynällä kopiopapereille, koska minulla ei ole ollut muita materiaaleja sairaalassa käytössäni. Tämä on vaikeuttanut piirustusjäljen pehmentämistä ja sulauttamista sekä hyvin mustien alueiden piirtämistä. Kuitenkin nämä onnistuivat yllättävän hyvin ja olen näihin kaikkiin ihan tyytyväinen.

Suosikkityöni

Piirtämisestä

Tämä on yksi niistä töistä, joita piirtelin sairaalassa ollessani. Niin kuin olen aikaisemminkin sanonut, omia kasvoja on helpoin piirtää, koska ne tuntee parhaiten. Vaikka vaikeimpina hetkinä piirtäminen on ollut kokonaan katkolla , toisinaan jaksoin ottaa kynän käteen ja piirtää. Vaikka en mitään muuta pystynyt tekemään, piirtäminen oli niitä ensimmäisiä asioita, joita jaksoin alkaa tekemään.

Olo on suurimman osan ajasta hyvin tuskainen ja levoton. On vaikea tehdä mitään, mutta tekemättömyys nostaa stressin pintaan. Pitäisi jaksaa. Typerä ääni päässä moittii taukoamatta, miten minä olen epäonnistunut, ruma, lihava ja kaikin puolin tyhmä. Itsesääliin ei saa jäädä rypemään ja tuleen ei saisi jäädä makaamaan. Mieli tekisi tehdä itselle jotain pahaa. Joskus teenkin. Koko kroppa tuntuu lamaantuneen ja kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Kaikista näistä ajatuksista ja olotiloista huolimatta on ollut hetkiä, jolloin jaksoin piirtää, sillä se sai minut tuntemaan, että olin elossa  –  oikeasti. Tunne siitä, että osaan edes jotain, löi kiilaa päässäni kuuluvien moitteiden väliin. Olen purkanut olotilojani kuvataiteeseen jo monen monta kertaa ja lähes kaikki maalaukseni kumpuavat jostain pahan olon purkamisesta. Postauksessa Hiljaisuus käsittelin paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja masennusta hyvin suoraan. Taide on siis minulle kaikin puolin kanava puhua omasta olotilasta ja siksi se on minulle yksi tärkeimmistä asioista. Ilman sitä en varmasti enää olisi täällä.

Kurkistus luonnoskirjaan

Collie

Kiiltävää

Olen harmitellut aikaisemminkin sitä, miten lyijykynäjälki kiiltää valokuvissa ja miten paljon paremmilta piirustukset näyttäisivät livenä. Varsinkin paksut mustat alueet mielellään heijastelevat valon suunnasta huolimatta. Kuitenkin näihin piirustuksiin itsessään olen tyytyväinen ja voisin jopa väittää, että ylempi kuva on tähän mennessä tekemistäni paripotreteista parhain. Alempi on myös hyvä, mutta koska se on ylempään nähden kooltaan puolet pienempi (A4), siihen oli vaikea saada yhtä hyvin yksityiskohtia ja pehmeyttä.

Aika usein piirtelen yhden työn valmiiksi suht nopealla tahdilla ja siirryn sitten seuraavaan työhön. Näiden piirustusten kanssa kului kuitenkin aikaa mielettömästi enemmän kuin aikaisemmissa tilaustöissä ja vekslasin jatkuvasti piirrosten välillä saamatta oikein mitään valmiiksi kerralla. Tästä saan syyttää ainoastaan omaa jaksamattomuuttani. Harmittaa aina suuresti, jos tilaaja joutuu odottamaan kuviaan todella kauan. Hutiloiden tulee kuitenkin huonoa jälkeä, joten tietysti on aina parempi kuunnella itseään ja edetä rauhassa. Yleensä hyvä neuvo tämän kaltaisissa asioissa on se, että jatkaa niiden tekemistä niin kauan kuin ne tuntuvat mielekkäiltä.

Näissä töissä lähes ainut minua häiritsevä asia on vaatteet. Kasvot näyttävät ihan hyvälle ja suht luonnolliselle, mutta vaatetus kaipaa hurjasti parannettavaa. Aloitan yleensä työt kasvoista, joten kiinnostus ja motivaatio on yleensä vielä siinä vaiheessa korkea. Lopuksi jatkan vaatteisiin ja väitän, että väsymys näkyy niiden ulkomuodossa aika selkeästi. Jos jatkaisin piirustusten tekemistä niin kauan kunnes olisin sata prosenttisesti niihin tyytyväinen, saisin ne valmiiksi ehkä viiden vuoden päästä. Jossain kohtaa pitää siis osata lopettaa ja hyväksyä oma keskeneräisyytensä. Piirustukseni saivat positiivisen vastaanoton tilaajan taholta, joten voin hyvällä omallatunnolla sanoa onnistuneeni.

Kuulumisia

Tämä kutsukortti tuli väsättyä äitini 50-vuotisjuhlia varten. Kortissa on luonnollisesti äitini lapsuuden kuvasta piirretty potretti. Haastavaa tässä oli lähinnä se, että mallikuva oli hyvin pienikokoinen ja aikaa kortin tekemiseen oli äärimmäisen vähän. En siis ehtinyt piirtää ihan niin tarkasti kuin olisin halunnut ja taisin kuluttaa vain noin viisi tuntia tämän kuvan tekemiseen normaalin 8 –10 tunnin sijaan. Hyvin se kuitenkin asiansa ajoi ja kaiken kiireen keskellä en edes kehtaa olla lopputulokseen tyytymätön.

Nyt kuitenkin yliopisto-opiskelu on polkaistu käyntiin sekavissa fiiliksissä. Varmasti monet koulunsa aloittaneet jakavat samoja tuntemuksia kanssani ajatellen samalla sisimmässään, että kukaan muu ei mitenkään voisi tuntea näin. Itsensä epäilyä, pelkoja, epäselviä asioita, ahdistavia tilanteita, ruokahaluttomuutta, unettomuutta... Lista jatkuisi varmasti loputtomiin. Muiden samantapaiset ajatukset eivät tietenkään varsinaisesti helpota omaa olotilaa sen yksilöllisyyden vuoksi, mutta sen ymmärtäminen voi auttaa jaksamaan niinä hetkinä, kun tahtoisi lopullisesti luovuttaa. Tämä henkinen kidutuskammio ei ole kuolemantuomio, vaan pikemminkin välietappi, josta minun on itse raivattava tieni eteenpäin. Tämä on väliaikaista ja sellaista tilannetta ei olekaan, mihin ei ratkaisua löytyisi.

Kukaan ei oletakaan minun olevan valmis opettaja sillä hetkellä, kun astuin yliopiston ovista sisään. Minä olen tullut tänne oppimaan ja tekemään itsestäni valmiimman siihen työhön, johon motivaationi on edelleen tallella ja korkealla, vaikka monet eivät minuun uskoisikaan. Omat ominaisuuteni ja luonteen piirteeni vaativat suuren remontin ja sen tekemiseen on edessä pitkä ja kivinen tie. Jopa  niin kivinen, että koen suurta pelkoa astua sinne. 

Tässä kohtaa on hyvä tiedostaa, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla hyvä opettaja tai yhtä ainutta väylää toteuttaa opiskelu. Siksi se, että poikkean suuresti oman luokkani ihmistyypeistä ei saa ajaa minua alas nyt - sille ei ole mitään syytä.  Erilaisuus ei ole väärin vaan pikemminkin lähde jonkin uuden ja hienon ammentamiseen. Olen kesken, enkä koskaan valmiiksi tule, joten virheistä ja kokemattomuudesta on turha lannistua. Kaiken voi oppia, mutta se tosiaankin vaatii työtä ja voimakasta tahtotilaa tehdä niin.

Näiden ajatusten johdattamana nousen reippaasti joka aamu sängystä ylös, vaikka mieli tekisi jäädä lämpimän peiton suojiin piiloon koko loppupäiväksi.  Ennen kouluun lähtöä kävelen peilin eteen ja etsin peilikuvastani sen sisäisen tiikerini,  viidakon kuninkaallisen. Silloin uskon paremmin pystyväni tähän ja olevani valmis kehittymään joka päivä vähän lisää. Periksi ei anneta.

Stressin lievitystä

Pääsykokeiden painaessa päälle taas tänäkin vuonna, olen pyrkinyt piirtelemään kuvia rentoutusmielessä omaksi ilokseni. Olen yrittänyt haudata kaiken itsekritiikin ja kiireessä piirtämisen, jotta voisin pitkästä aikaa muistaa, miten hyvältä kuvan tekeminen tuntuu. Arvostelujen ristitulessa ja suorituspaineessa joskus unohdan, minkä vuoksi minä tätä teen. Taide kun on puhtaimmillaan juuri se minun juttuni, jota myös tahtoisin muille opettaa, eikä niinkään oman taitavuuteni osoittamisen väline. En halua hukata sisäistä motivaatioitani vain sen takia, että ulkopuoliset asettavat rimaa kokoajan ylemmäs ja odottavat minulta jatkuvaa tulosta. 

Toivon tämän piirroksen olevan tunnistettava ainakin niille, jotka kuvailevat itseään kyseisen artistin faneiksi. Valitsin nämä kasvot piirrettäväksi sen takia, että kuvan henkilö on mielestäni ihmisenä miellyttävä ja lisäksi hänellä sattuu olemaan kivan näköinen naama. Musiikissakaan ei ole mitään vikaa. Värikynillä tulee tehtyä niin vähän mitään, että oli perusteltua valita vaihteeksi  piirtäminen maalaamisen sijaan. Hyvä musiikki ja muutama pala suklaata toimivat lisukkeena piirtämisprosessissa ja en kyllä muista, milloin olisin viimeksi saavuttanut tällaisen flown.  Nyt jaksan taas keskittyä loppukiriin pääsykokeisiin valmistautumisessa.

Tänään minä siis piirsin vain koska halusin piirtää. Suosittelen tällaista tekemistä lämpimästi myös teille kaikille. En voi sanoa, että olisin piirustukseeni täysin tyytyväinen, mutta analyysit sikseen – ihan hyvä siitä tuli.

Lyijykynätyö muistoksi

Olen aikaisemmin jo todennut, että parikuvissa itselleni suurta hankaluutta tuottaa molempien piirrettävien ihmisten onnistuminen yhtäaikaisesti. Ensimmäiset kasvot onnistuvat hyvin, mutta toiset menevät pieleen lähes aina ja silloin voikin suosiolla aloittaa koko homman alusta. Kai siinä on kyse paineiden kasaantumisesta, kun tietää, että epäonnistuminen jälkimmäisessä osassa vetäisee monen tunnin työn kertaheitolla viemäristä alas. Tässä tilaustyössä piirtäminen sujui kuitenkin yllättävän kivuttomasti, eikä minun tarvinnut tehdä tätä kahteen kertaan tai edes suorittaa mitään sen suurempia mittauskorjauksia alkuvaiheessa. Olen siis ehkä kehittynyt tai sitten minulla kävi tuuri. Minulle jäi kokonaisuudessaankin vain hyvä mieli tästä piirroksesta ja mielestäni minulla on aihetta olla siihen tyytyväinen.

Teknisesti tässä on ongelmia varsinkin naisen molemmissa käsissä. Yleensä neuvotaan, että kämmenet kannattaa piirtää mieluummin vähän liian suuriksi kuin pieniksi. Liioittelin kuitenkin kättä vähän liikaa, minkä vuoksi se näyttää kömpelöltä. Toinen käsivarsi on jokseenkin häiritsevän näköinen, sillä se ei taitu ihan luonnolliseen asentoon. Tämä mahdollisesti johtuu siitä, että jouduin tiivistämään alkuperäisen valokuvan asettelua, jolloin en myöskään voinut tehdä tarkkoja mittauksia kaikista kuvan osista.

Vaatetuksessa yritin saada kravatin kuvioinnin levittämisellä aikaan kolmiulotteista vaikutelmaa, mutta venytin piirustusjälkeä pikkuisen liikaa. Pitsivaatteeseen en osannut piirtää jokaista kuviota erikseen, joten jouduin jättämään vaatteen materiaalin viitteelliseksi. Se toimii osittain, mutta parantamisen varaa on siinä huimasti. Positiiviset huomiot koskevat lähinnä kasvoja, vaikkakin en voi mennä vannomaan yhden mallikuvan perusteella, että olen tavoittanut kyseisten ihmisten näköisyyden.

Alun perin minulle annettiin ohjeeksi jättää kukat kuvasta pois, mutta minun oli hankala kuvitella vaatetuksen rypytystä kukkakimpun takaa ja lisäksi kukat tuntuivat kuuluvan muotokuvaan. Halusin myös kokeilla, millaista olisi piirtää kyseistä elementtiä, joten kukkakimpun piirtäminen toimi myös hyvänä harjoituksena – haastetta siinä kyllä riitti. Lopputulos on ihan kiva, mutta se voisi olla vielä tarkempi. Keskittymällä ja harjoittelemalla piirustusjälki paranee vielä varmasti. Parhaani tein tällä taitotasolla ja toivon vain, että tämä potretti on riittävän arvokas täyttämään tehtävänsä.

Öljyväripotretti

Koulussa teimme maalauskurssilla valitsemastamme kurssikaverista öljyväreillä valtavan muotokuvan. Haasteelliseksi tämän työn teki paitsi taulupohjan ylisuuri koko, myös se että tekemiseen varattu aika oli jälleen kerran niin minimaalinen. Lisäksi en ole maalannut ihmisistä potretteja oikeastaan ollenkaan, joten myös tekniset asiat olivat enemmän tai vähemmän hakusessa.

Aluksi työ piirrettiin hiilellä akryylivärillä värjätylle taulupohjalle, johon sitten alettiin maalata päälle siirtyen vaaleista väreistä tummiin. Jaoimme parini kanssa ajan puolentunnin jaksoihin, jolloin vuorotellen työstimme omia kuviamme ja istuimme mallina. Puoli tuntia ei varmasti kuulosta kovin pitkältä ajalta, mutta istuminen samassa asennossa koko sen ajan sai minut kyllä arvostamaan mallin työtä mielettömän paljon – niskani ja selkäni ainakin kiroilivat kohtalaisen kovaan ääneen. 

Tärkeää tässä tehtävässä oli tietysti mallin näköisyyden saavuttaminen, missä minä en omasta mielestäni onnistunut riittävän hyvin. Levitin ainakin kasvoja tarpeettoman paljon. Myös värien käytössä oli minulla ongelmia, sillä en onnistunut saamaan iholle luonnollisia sävyjä, eivätkä valon ja varjon värit osuneet ihan oikein. 

Olisin halunnut keskittyä vaatteiden rypytykseen vähän enemmän, mutta opettaja käski säilyttää raikkauden kuvassa ja jättää sen osan työstä luonnosmaiseksi. Sain positiivista palautetta työn tunnelmasta ja silmistä. Itsekin pidin niistä eniten. Kehitettävää on vielä paljon havainnoinnissa ja värien sekoittamisessa, mutta tästä on hyvä jatkaa seuraaviin maalauksiin.

Enkelipoika

Tämän kaltaisiin kuviin kiteytyy varmasti melko tarkkaan se, miksi minä potretteja haluan piirtää. Aina olisi hienoa, jos kuvan takana olisi jokin erityisen tärkeä merkitys tai tarina, jolloin piirtämisellä tuntuu olevan selkeä tarkoitus ja päämäärä. Joskus tarina voi olla raaka tai surullinen. Se voi saada minut tuntemaan itseni pieneksi, surulliseksi tai vihaiseksi, vaikka minulla ei olisi koskaan ollut roolia siinä tarinassa, enkä voisi koskaan täysin tietää millaista siinä olisi olla – olla läsnä ihan oikeasti. 

Tällaisten fiilisten vuoksi tiedän, että on kyse asiasta, joka on siirtynyt merkityksellisten asioiden joukossa jonkin tason ylöspäin ja  silloin lyijykynätyö muuttuu jo tekovaiheessa joksikin muuksi kuin vain kivaksi piirustukseksi. Se tuntuu kaikin puolin olevan hengissä täysin eri tavalla kuin hyvän päivän vesiväriluonnokset tai fanipiirrokset suosikkisarjan päähenkilöstä. Sitä kokee siinä hetkessä saavansa otteen jostain harvinaisesta, sellaisesta joka on olemassa vain juuri nyt ja joka voisi kadota millä hetkellä hyvänsä väärään aikaan suoritetun silmänräpäytyksen seurauksena. Eikä sitä pysty mitenkään ympäristön vihjeiden perusteella päättelemään, uskaltaako siinä tilanteessa edes hengittää. Olen etuoikeutettu, vaikka en edes ymmärrä olevani.

Toisaalta joihinkin asioihin on pelottava koskea ja sitä väkisinkin miettii, pystynkö ilmaisemaan oman tarkoitukseni aiheuttamatta vääränlaista reaktiota tai isoa vahinkoa. Ja kun mietin joitain asioita omasta elämästäni, niin en tiedä, onko kenenkään mahdollista reagoida niihin satuttamatta ja murskaamatta minua, vaikka tarkoitusperät olisivat miten hyväntahtoiset. Siksi minä en kysy tai vaadi vastausta, koska omalla mielenkiinnollani ei saa olla mitään merkitystä. Ja siksi minä tahdon olla nyt hiljaa ja jättää tämän työn arvostelemisen kokoaan pois. Se on omalla taidetietämykselläni ja taiteilijan arvovaltuudella julistettu taideteokseksi, minkä seurauksena minä kiitän, kuittaan ja hiljenen.

Potretteja

Nämä ovat tilaustöinä tehtyjä muotokuvia, jotka valmistuivat muutama viikko sitten. Omasta mielestäni nämä näyttävät livenä paremmilta, sillä kamera jotenkin onnistuu tekemään lyijykynäjäljestä karkean näköistä.

Teknisesti nämä kuvat kaipaisivat pehmennystä reunoihin ja vähemmän viivan käyttöä muotojen rajaamiseen, mutta en vielä toistaiseksi osaa tätä virhettä korjata. Kuitenkin nämä ovat mielestäni hyvin onnistuneita ja olen pystynyt kuvaamaan mallini tunnistettavasti. Tosin niin kuin olen aikaisemminkin maininnut niin valokuvista tehdessä ainut tapa säilyttää mallikuvan henkilön omimmat kasvonpiirteet on mitata virheettömästi kaikkien osien suhteet ja ikään kuin kopioida valokuva. Jos minulla olisi enemmän kuvia tai piirtäisin elävää mallia, voisin kikkailla selkeästi enemmän. Lyijykynäpiirrokset ovat kuitenkin kivan näköisiä ja ne tuovat muotokuvaan tietynlaista juhlavuutta, minkä vuoksi ne ovat ehdottomasti piirtämisen arvoisia.

Tarkempaa työtä

Nämä ovat tilaustöinä tehtyjä piirustuksia ja ne ovat ajallisesti vaatineet minulta lähemmäs kymmenen tuntia per kuva. Tällaisia tarkkoja töitä tehdessä käytän viivotinta mittaamiseen ja tarkistelen mittausteni mahdollisia virheitä useaan otteeseen. On äärimmäisen tärkeää, että näinkin pienissä (A4) kuvissa kaikki osat ovat millilleen oikeassa paikassa, muuten piirroksesta katoaa välittömästi mallin tunnistettavuus.

Minulle oli annettu malliksi valokuvia, joita pyrin mahdollisimman perusteellisesti noudattamaan. En voi lähteä kauheasti kikkailemaan asennon tai ilmeen kanssa, koska minulla on siitä kyseisestä ihmisestä ainoastaan yksi kuva – en ole nähnyt mallejani ikinä livenä. En siis osaa kuvitella, miltä tuo kyseinen ihminen mahtaisi näyttää eri kuvakulmista, sillä valokuva vangitsee ihmisestä vain sekunnin murto-osan kestäneen olemuksen.

Keskeneräisenä työt näyttävät yleensä aika järkyttäviltä ja siinä tulee helposti sellainen uskonpuute ja epäluottamus omia kykyjään kohtaan, kun vahingossa päätyy arvostelemaan vielä vaiheessa olevaa potrettia. Osaanko? Pystynkö? Kannattaako jatkaa? Inhoittavinta on tietysti se, kun huomaa valmiista työstä, että se ei olekaan tarpeeksi hyvä ja koko kymmentuntinen rupeama on hajotettava alkutekijöihinsä ja yritettävä uudestaan. Näin onneksi tapahtuu enää melko harvoin ja useimmiten lopputulos on hyvä ja se valaa minuun taas lisää itseluottamusta seuraavia töitä ajatellen. Tottakai kehitettävää on vielä hurjasti, mutta ei minulla ole syytä sättiä omaa jälkeäni, koska se muuttuu paremmaksi koko ajan. 

Omasta mielestäni parhaiten onnistui alimmaisin kuva, sillä siinä sain mitattua kaikki osat paikoilleen kaikista parhaiten. Keskimmäisessä kuvassa silmät jäivät ihan pikkuisen liian kauas toisistaan ja pää jäi vähäsen leveäksi. Ylimmäisessä kuvassa haastetta lisäsi se, että kuvan tytön saparot kutistivat kasvojen osaa piirroksesta niin pieneksi, että pienimpiä yksityiskohtia oli vaikea tehdä. Näitä oli kuitenkin kiva piirtää ja lopputulokseen olen tyytyväinen.

Pikaharjoittelua

Löysin todella hyvältä vaikuttavan piirtämisoppaan ja olen jotenkin hämmentynyt siitä, että en ole kyseisen kirjan olemassaoloa aikaisemmin rekisteröinyt. Tuo kirja on siis Betty Edwardsin Luovan piirtämisen opas ja siinä pyritään osoittamaan, että kuka tahansa voi oppia piirtämään – olipa siihen erityislahjakkuutta tai ei. Siinä korostetaan, että piirtäminen on taito muiden joukossa ja täysin opittavissa mikäli niin itse haluaa. Jo pelkästään kirjan esipuhe luo voimakasta uskoa siihen, että dramaattiisia tuloksia on mahdollista saavuttaa jo muutaman päivän harjoittelun jälkeen, vaikka omat piirtämistaidot rajoittuisivatkin tikku-ukkoon.

Kyse ei niinkään ole käden taidoista, vaan kyvystä nähdä oikein. Kirjan alussa näytetään uskomattomia tuloksia kuukauden kestäneeltä kurssilta ja niitä katsellessa ensimmäinen reaktio on aika pitkälti hyvin epäuskoinen. Erityisen radikaali on Ken Darnelin kehityskaari, jossa vuoden piirtämisen aloittamisesta hän kykeni piirtämään mustavalkoista valokuvaa muistuttavan muotokuvan. Hänen ensimmäinen työnsä kurssilla oli lähinnä lapsen piirtämän näköinen, eikä sen taidonnäytteen perusteella ihan jokainen uskoisi, että ennen ja jälkeen kuvat on piirtänyt sama henkilö.

Kurssi on suunnattu ensisijaisesti huonon piirustustaidon omaaville ihmisille, mutta myös enemmän harjoitelleet saavat siitä varmasti irti paljonkin. Ajattelin nyt laittaa tuon kirjan testiin ja katsoa, onko se niin tajunnanräjäyttävä, kuin sen väitetään olevan. Minulla on tällä hetkellä tosin elämä vähän sekaisin ja tilaustyöt lisäävät kiirettä arkeen, joten tuskin ehdin tätä kurssia tekemään mitään hirveän ripeää tahtia. Haluan kuitenkin kehittyä paremmaksi piirtäjäksi, minkä vuoksi pyrin kokeilemaan mahdollisimman paljon kaikkea. Ehkä joku muukin saa kipinän piirtämisen harjoitteluun tästä.

Tekoaika: 40 min

"Ilme on pelottava.Voisin kuvitella tuollaisen hahmon kävelevän yöllä sänkyni viereen ja pyytävän minua tulemaan kanssaan etsimään ametisteja 500 vuotta vanhasta sokkeloisesta kaivoksesta. Se vakuuttaisi, että se on täysin turvallista ja kivaa..."

Tekoaika: 30 min

"Tässä olikin tärkeää huomata piirtämistyylin muutos, kun apuna ei ole fyysistä mallia. Muistista piirrettäessä työskentelyssä käytetään apuna tuttuja symboleja ja jotain kaavamaista mallia esimerkiksi siitä miltä nenä yleensä näyttää."

Tekoaika: 20 min

"Erityisen positiivisesti yllättynyt olen käteen. Vihaan käsien piirtämistä, koska se on niin älyttömän vaikeaa ja tiedän, että monet voivat samaistua siihen tunteeseen."

Tässä on kirjan ensimmäinen harjoitus, jossa oli tarkoitus saada aikaan kolme eri piirustusta tavallisille kopiopapereille 2B lyijykynällä. Ensimmäiseksi piti piirtää omat kasvot peiliä apuna käyttäen, sitten joku itselle tuttu henkilö pelkkien muistikuvien nojalla ja lopuksi käsi vapaavalintaisesta asennosta. Alustavaksi aika-arvioksi oli asetettu tunti, mutta oli mahdollista jatkaa niin kauan kuin halusi. Minä yritin pitäytyä siinä tunnissa, mutta jouduin venyttämään työskentelyä puoli tuntia yli alkuperäisen suunnitelman. Tässä tärkeää oli lähinnä mittasuhteiden realistisuus, eikä niinkään yksityiskohdat ja varjostus. Minähän olisin mittaillut, varjostanut ja korjaillut piirtojälkeä varmasti vielä huomennakin, mutta se ei ollut olennaista tässä tehtävässä. En siis tehnyt tarkkoja mittauksia, niin kuin aina tilaustöitä tehdessäni teen. Yritin piirtää sen mitä näin, koska juuri sellaista haastavaa harjoittelua kaipaan.

Pystyn piirtämään hyvin, mikäli saan tehdä tarkat mittaukset ja käyttää aikaa juuri niin paljon kuin haluan. Eli nämä kuvat ovat täysin viimestelemättömiä ja hirveän karkeita, luonnoksia oikeastaan. Niissä on korjattavaa vaikka ja kuinka. Älkää siis kivittäkö minua siitä. Kuitenkin kun mietin nopeaa työskentelyä ja katson kohtalaisen hyvää lopputulosta, voin olla näihin töihin ihan tyytyväinen. Erityisen positiivisesti yllättynyt olen käteen. Vihaan käsien piirtämistä, koska se on niin älyttömän vaikeaa ja tiedän, että monet voivat samaistua siihen tunteeseen.

Omakuva ei näytä minulta oikeastaan ollenkaan, mutta monet osat ovat kuitenkin oikeilla paikoillaan. Lähinnä pienet silmät ja liian kapea leuka tekevät siitä oudon näköisen. Näytän ehkä nuoremmalta kuin olenkaan. En myöskään nostanut päätäni tarpeeksi katsoessani mallia peilistä, jolloin piirsin korvat liian ylös. Ilme on pelottava.Voisin kuvitella tuollaisen hahmon kävelevän yöllä sänkyni viereen ja pyytävän minua tulemaan kanssaan etsimään ametisteja 500 vuotta vanhasta sokkeloisesta kaivoksesta. Se vakuuttaisi, että se on täysin turvallista ja kivaa... 

Pahoittelen nyt erittäin paljon tuota toista kuvaa, sillä enhän minä osaa muistin varassa piirtää oikein ollenkaan. Tässä olikin tärkeää huomata piirtämistyylin muutos, kun apuna ei ole fyysistä mallia. Muistista piirrettäessä työskentelyssä käytetään apuna tuttuja symboleja ja jotain kaavamaista mallia esimerkiksi siitä miltä nenä yleensä näyttää.  Silloin nenän piirtää lähes aina samanlaiseksi ja siitä puuttuu luonnollisuus kokonaan. Huomaankin selvästi, että peilistä piirtämäni kuva, jossa olen katsonut mallia, on selkeästi erilainen ja parempi kuin muistikuvista piirtämäni ihminen. Näen kyllä käyttäväni ”symbolijärjestelmää” myös mallista piirrettäessä, mutta tämän kurssin tarkoituksena onkin päästä siitä eroon. Ei siis mitään hätää - ainakaan vielä. Nämä harjoitukset ovat pohja, johon voin kehitystäni verrata, kun olen saanut kurssin tehtyä loppuun ja toivon, että opin näkemään asiat eri tavalla niin kuin kirja lupasi. Olisi hienoa viedä kehitykseni jälleen uudelle tasolle.

Rakkaus

Olen viimeiset viikot valintakurssin jälkeen pitänyt lähinnä taukoa taiteen puolesta, sillä sen tekeminen tuntuu tällä hetkellä jotenkin kovin väsyttävältä. Olen ainoastaan jaksanut vähän aloitella joitain tilaustöitä, mutta ne ovat kaikki vielä pahasti kesken. Postaan siis tähän kohtaan vielä yhden valintakurssilla tehdyn työn, vaikka sen analysoiminen epäonnistumisen jälkeen ei olekaan mitään kivointa puuhaa. Kuva on jälleen kurssin aikana kännykkäkameralla otettu, joten laatu on myös sen mukainen.

Tehtävänä oli tehdä kuva siitä mikä on kaunista. En halunnut kuvata mitään materiaalista, joten siirryin kauniiden asioiden pohtimisessa suoraan tunneperäisiin asioihin.  Ajatuspolkuni kulkivat mitä erikoisimpia reittejä, mutta jotenkin ne päätyivät tavalla tai toisella aina samaan asiaan - rakkauteen. Rakkautta on tietysti todella monenlaista, mutta halusin lähestyä tätä aihetta nimenomaan rakastavaisten kantilta. Sitten halusin rikkoa vähän ilmiselvää lähtökohtaa naisen ja miehen rakkaudesta ja kuvatakin samaa sukupuolta olevan parin.

Annoin työlle nimeksi yksinkertaisesti "Rakkaus". En siis liittänyt nimeen sanaa "lesbo" tai "vähemmistö" tai mitään muutakaan sellaista, sillä sukupuolella tai suuntautumisella ei tässä ole mitään merkitystä. Se on samaa rakkautta riippumatta siitä ketkä sen kokevat.

Elämme vielä toistaikseksi sellaisessa maailmassa, jossa kaikki eivät tunnu olevan täysin varmoja siitä, ovatko seksuaalivähemmistöt muiden kanssa saman arvoisia vai eivät. Homoa käytetään haukkumasanana ja vielä käydään kiivasta taistelua siitä, voidaanko seksuaalivähemmistöille antaa samoja oikeuksia kuin muille ihmisille. Heidät erotetaan ainoastaan seksuaalisen suuntautumisen vuoksi muista ja sana homo monesti leimaa koko ihmisen. Myös ne jotka väittävät hyväksyvänsä homouden, helposti lokeroivat homot eri kastiin kuin muut ja osin huomaamattaan kohtelevat heitä eriarvoisesti. 

Tämä kuva herättää vielä tässä kontekstissa hurjasti huomiota, jota sen ei kuuluisi saada. Kahden naisen rakkaus on tässä se silmiinpistävä asia. Koko ajan ollaan kuitenkin menossa hyväksyvämpään suuntaan ja joskus tulevaisuudessa tämä piirros ei saa katsojaa kiinnittämään huomiota lesbopariskuntaan vaan ainoastaan rakkauden aiheuttamaan lataukseen, joka kuvassa on. Harvemmat ihmettelevät silloin enää sen kummemmin ja se jos mikä on kaunista.

Kovasta kiireestä ja jo aikaisemmin mainitusta omasta hitaudestani johtuen piirtojälki on hyvin viimeistelemätön ja karkea. Olen jo blogissani monesti osoittanut, että saan lyijykynällä aikaan hyvää jälkeä, kunhan minulla on tarpeeksi aikaa. Tässä on niin paljon korjattavaa, mutta kuitenkin käytettävissä olevaan aikaan nähden olin tähän kuvaan tyytyväinen. Nyt kun tiedän sen saaneen surkeat pisteet, huomaan miten jokainen löytämäni virhe kolahtaa aika kovaa. Itsensä ruoskimisesta ei ole tällä hetkellä mitään hyötyä, joten on paras lopettaa ennen kuin aloitan.

Eteenpäin

Elämä jatkuu niin kuin tilaustyötkin. Tämä piirros on A3 kokoiselle paperille toteutettu lyijykynätyö, joka valmistui noin kolme viikkoa sitten. En laskenut, mutta olen varma, että kuva tuli valmiiksi vajaassa 8 tunnissa, sillä lyijykynäpiirtäminen on automatisoitunut viimeaikoina hurjasti. Onhan tässä paljon pieniä hienosäätövirheitä ja ongelmia erityisesti varjostuksen kanssa, mutta minusta tämä näyttää kokonaisuutena ihan hyvältä. 

Olen hyvin tyytyväinen siihen, että minulta edelleen pyydetään tilaustöitä ihan siinä missä ennenkin. Se kannustaa minua jatkamaan vielä ja auttaa minua kehittymään kokoajan paremmaksi. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, tiedän, että joskus tulee vielä se päivä, kun minut valintakurssilla huonoksi arvioineet opettajat tulevat olemaan niin pahoillaan siitä, että eivät hyväksyneet minua kouluun. 

Muistoksi

Tehdessäni tilaustöitä, pyrin mahdollisimman hyvin seuraamaan minulle malliksi annettuja valokuvia. Kuitenkin taiteilija siirtää aina kuviin jotain omasta kokemusmaailmastaan, eivätkä ne koskaan ole pelkkiä kopioita - eivät koskaan. Suuremman latauksen piirroksiin pystyn tekemään silloin, kun tiedän edes vähän taustatarinaa ja voin heijastaa omaa tunnekokemustani tekoprosessiin. Tästä kuvasta voin varmasti sanoa sen verran, että se on kunnianosoitus edesmenneelle perheenjäsenelle, koiralle, jolle sana lemmikki ei ole tarpeeksi vahva kuvaamaan sen tärkeyttä.

Kaikkein hienoin palkka tekemästäni työstä on nähdä aito positiivinen tunnereaktio piirrosta kohtaan. Silloin tiedän, että jotain on tehty oikein ja kuvalla on jokin aivan erityinen merkitys. Tämän työn kohdalla ei jäänyt epäselväksi, miten paljon tilaaja kuvasta piti. Se tilanne siirtää fokuksen täysin siihen hetkeen, eikä millään muulla ole väliä - mitään negatiivista ei ole olemassa. Tällaisina hetkinä tunnen itseni melkein ammattilaiseksi ja koen, että taide on se asia, jota minun kuuluu tehdä.  Taide on se kieli, jonka kautta minä puhun. Voin piirtää ne asiat, joita en ehkä koskaan pysty puheen keinoin sanomaan, vaikka miten paljon tahtoisin. Taiteella minä kosketan. Taide on se elementti, jonka kautta minä hengitän. Sellainen asia, jonka avulla hauras voi muuttua titaaniksi.