Muistoksi

Tehdessäni tilaustöitä, pyrin mahdollisimman hyvin seuraamaan minulle malliksi annettuja valokuvia. Kuitenkin taiteilija siirtää aina kuviin jotain omasta kokemusmaailmastaan, eivätkä ne koskaan ole pelkkiä kopioita - eivät koskaan. Suuremman latauksen piirroksiin pystyn tekemään silloin, kun tiedän edes vähän taustatarinaa ja voin heijastaa omaa tunnekokemustani tekoprosessiin. Tästä kuvasta voin varmasti sanoa sen verran, että se on kunnianosoitus edesmenneelle perheenjäsenelle, koiralle, jolle sana lemmikki ei ole tarpeeksi vahva kuvaamaan sen tärkeyttä.

Kaikkein hienoin palkka tekemästäni työstä on nähdä aito positiivinen tunnereaktio piirrosta kohtaan. Silloin tiedän, että jotain on tehty oikein ja kuvalla on jokin aivan erityinen merkitys. Tämän työn kohdalla ei jäänyt epäselväksi, miten paljon tilaaja kuvasta piti. Se tilanne siirtää fokuksen täysin siihen hetkeen, eikä millään muulla ole väliä - mitään negatiivista ei ole olemassa. Tällaisina hetkinä tunnen itseni melkein ammattilaiseksi ja koen, että taide on se asia, jota minun kuuluu tehdä.  Taide on se kieli, jonka kautta minä puhun. Voin piirtää ne asiat, joita en ehkä koskaan pysty puheen keinoin sanomaan, vaikka miten paljon tahtoisin. Taiteella minä kosketan. Taide on se elementti, jonka kautta minä hengitän. Sellainen asia, jonka avulla hauras voi muuttua titaaniksi.