Tämä kutsukortti tuli väsättyä äitini 50-vuotisjuhlia varten. Kortissa on luonnollisesti äitini lapsuuden kuvasta piirretty potretti. Haastavaa tässä oli lähinnä se, että mallikuva oli hyvin pienikokoinen ja aikaa kortin tekemiseen oli äärimmäisen vähän. En siis ehtinyt piirtää ihan niin tarkasti kuin olisin halunnut ja taisin kuluttaa vain noin viisi tuntia tämän kuvan tekemiseen normaalin 8 –10 tunnin sijaan. Hyvin se kuitenkin asiansa ajoi ja kaiken kiireen keskellä en edes kehtaa olla lopputulokseen tyytymätön.
Nyt kuitenkin yliopisto-opiskelu on polkaistu käyntiin sekavissa fiiliksissä. Varmasti monet koulunsa aloittaneet jakavat samoja tuntemuksia kanssani ajatellen samalla sisimmässään, että kukaan muu ei mitenkään voisi tuntea näin. Itsensä epäilyä, pelkoja, epäselviä asioita, ahdistavia tilanteita, ruokahaluttomuutta, unettomuutta... Lista jatkuisi varmasti loputtomiin. Muiden samantapaiset ajatukset eivät tietenkään varsinaisesti helpota omaa olotilaa sen yksilöllisyyden vuoksi, mutta sen ymmärtäminen voi auttaa jaksamaan niinä hetkinä, kun tahtoisi lopullisesti luovuttaa. Tämä henkinen kidutuskammio ei ole kuolemantuomio, vaan pikemminkin välietappi, josta minun on itse raivattava tieni eteenpäin. Tämä on väliaikaista ja sellaista tilannetta ei olekaan, mihin ei ratkaisua löytyisi.
Kukaan ei oletakaan minun olevan valmis opettaja sillä hetkellä, kun astuin yliopiston ovista sisään. Minä olen tullut tänne oppimaan ja tekemään itsestäni valmiimman siihen työhön, johon motivaationi on edelleen tallella ja korkealla, vaikka monet eivät minuun uskoisikaan. Omat ominaisuuteni ja luonteen piirteeni vaativat suuren remontin ja sen tekemiseen on edessä pitkä ja kivinen tie. Jopa niin kivinen, että koen suurta pelkoa astua sinne.
Tässä kohtaa on hyvä tiedostaa, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla hyvä opettaja tai yhtä ainutta väylää toteuttaa opiskelu. Siksi se, että poikkean suuresti oman luokkani ihmistyypeistä ei saa ajaa minua alas nyt - sille ei ole mitään syytä. Erilaisuus ei ole väärin vaan pikemminkin lähde jonkin uuden ja hienon ammentamiseen. Olen kesken, enkä koskaan valmiiksi tule, joten virheistä ja kokemattomuudesta on turha lannistua. Kaiken voi oppia, mutta se tosiaankin vaatii työtä ja voimakasta tahtotilaa tehdä niin.
Näiden ajatusten johdattamana nousen reippaasti joka aamu sängystä ylös, vaikka mieli tekisi jäädä lämpimän peiton suojiin piiloon koko loppupäiväksi. Ennen kouluun lähtöä kävelen peilin eteen ja etsin peilikuvastani sen sisäisen tiikerini, viidakon kuninkaallisen. Silloin uskon paremmin pystyväni tähän ja olevani valmis kehittymään joka päivä vähän lisää. Periksi ei anneta.
millä tavalla poikkeat muista? olisi mielenkiintoista kuulla, koska itsekkin haaveilen yliopistosta, mutta koulukiusaamistaustalla, minua kuitenkn pelottaa myös ajatus siitä.
VastaaPoistaSuurin ero on varmasti se, että itse en koe tarpeelliseksi tuoda itseäni kovin paljoa esille ja tunnen olevani rauhallisempi kuin muut luokkalaiseni. Kaipaan omaa tilaa suhteellisen paljon. En myöskään ole sanavalmis, minkä vuoksi minut on helppo jättää ulkopuolelle. En oikein koe kuuluvani ryhmään täällä(kään). Usein myös huomaan pitäväni aika pitkälti erilaisista asioista kuin muut ikäiseni. Voin kuitenkin sanoa, että yliopistossa varmasti harvoin ketään kiusataan, mutta ymmärrän pelkosi. Yliopistossa on kuitenkin laidasta laitaan ihmisiä ja kavereita voi löytää muualtakin kuin omasta luokasta. Tärkeää on olla antamatta periksi, koska ensimmäiset viikot ovat vaikeita. Ja koska haaveilet yliopistosta, niin kannustan ehdottomasti kokeilemaan sitä, sillä en näe syytä miksi et siellä voisi menestyä. Se tarjoaa mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä, eikä kiusaamistaustasi tarvise vaikuttaa siihen. Rohkeasti vain, uskon sinuun! :)
Poista