Koiruuksia

Sain ohjeen tehdä maalauksen erään tilaajan koirasta, enkä uskonut sen tuottavan minulle juurikaan mitään ongelmia. Olen taistellut monien töiden kanssa paljon ja olisi hyvin mahtipontista sanoa tämän olleen tähän mennessä tekemistäni töistä haasteellisin. No se kuitenkin sattuu kirkkaasti olemaan sitä.

Jouduin maalaustilojen ja materiaalien puutteen vuoksi lykkäämään tämän työn tekemistä todella pitkään, mutta luonnostelun aloitin lähes saman tien kun sain mallikuvat käsiini. Ymmärsin tilaajan halunneen maisemakuvan, joka olisi kuitenkin samalla muotokuva koirasta. Ensin suunnittelin mallikuvan kaltaisen ympäristön koiralle, mutta huomasin kuitenkin pian sen olevan minulle liian haasteellinen tehtävä. Ympäristön yksityiskohtaisuus ja vaikea perspektiivi olivat minulle liikaa. Luonnokset päätyivät kerta toisensa jälkeen roskikseni täytteeksi ja työ alkoi tuntumaan yhä raskaammalta ja raskaammalta. En tiennyt yhtään mitä olin tekemässä.

Muut tilaustyöt kevittivät urakkaa saaden minut hetkeksi unohtamaan tämän tehtävän, johon oli jo kulunut mielettömästi aikaa ja joka ei siitä huolimatta ollut edennyt lähtöruutua pidemmälle. Eniten minua harmitti se, että jouduin lykkäämään maalauksen valmistumista yhä pidemmälle ja pidemmälle, jolloin tilaaja joutui odottamaan pelkästään oman sekoiluni vuoksi. Periksi en raaskinut antaa, vaikka minusta jo tuntui monen kuukauden mallikuvan tuijottelun jälkeen, että tuo valokuvan koira kepposteli kanssani ja imi päästäni kaikki ideat. 

Jossain vaiheessa ymmärsin, että minähän voisin maalata koiran taustalle enemmän oman tyyliseni mielikuvituksellisen maiseman ilman kahlitsevia malleja. Siinähän olen vahvimmillani. Sain hyvän vision ja aloin luonnostella. Maalasin useita tunteja monena päivänä, kunnes tajusin, että se ei ollut hyvä. Ei ollenkaan. Mietin miten voisin korjata virheeni, mutta päädyin lopulta hylkäämään sen version kokonaan ja aloittamaan alusta. Alusta aloittaminen tuntuu aina kurjalta, mutta parhaassa tapauksessa se myös motivoi ja sisuunnuttaa onnistumaan seuraavalla yrittämällä.

Uusi maisema eteni hyvää vauhtia ja reilun viikon maalaamisen jälkeen työ oli melkein koiraa vaille valmis. Tässä kohtaa kuitenkin tajusin, että perspektiivin ja sommittelun vuoksi jouduin maalaamaan koiran todella pieneen kokoon, jolloin sen kasvonpiirteistä tai ylipäänsä muodoista ei saisi oikein mitään selvää. Työ olisi siis ennen kaikkea maisema, ei  muotokuva.  Maisema ei ehkä edes olisi ollenkaan tilaajan mieleen. Tässä kohtaa aika alkoi myös auttamatta loppumaan kesken. Otsaan mätkiminen ja itsensä solvaaminen mitä moninaisimmilla haukkumasanoilla eivät helpottaneet oloani toivomallani tavalla, joten päädyin käpertymään omaan sänkyyni katsomaan elokuvaa netistä ja syömään suklaata; lihominen ja finninaama kun selkeästi nostavat tunnelmaa. Tietysti olisin voinut vielä säveltää surullisen laulun, kirjoittaa itsesäälissä piehtaroinnin seurauksena pitkän tekstin siitä, miten epäonnistunut olen ihmisenä  tai polttaa maalauksen dramaattisen rummutuksen säestämänä. Kaikki tuo kävi silloin mielessä ja jokainen niistä ideoista tuntui siinä hetkessä oikein varteen otettavalta toimintasuunnitelmalta. Luojan kiitos kerkesin nukahtamaan ennen varsinaista toimeen ryhtymistä.

Seuraavana päivänä olin löytänyt taas sen ”lippu korkealle ja kohti uusia pettymyksiä” asenteen ja päätin käyttää jäljellä olevat muutamat päivät uuden version maalaamiseen. Meillä oli koulusta talviloma, joten minulla olisi käytössä enemmän tunteja kuin normaalisti. Lähestyin maalausta nyt ennen kaikkea koiran kannalta ja jätin taustan melkein kokonaan huomioimatta. Maalasin, maalasin ja maalasin, sillä en halunnut tuottaa pettymystä enkä halunnut antaa mielikuvissani kapuloita rattaisiin viskovan maalikoiran voittaa. Toivoin vain erittäin paljon, että väsymys ei näkyisi valmiissa työssä. 

Loppujen lopuksi sain maalauksen valmiiksi ajallaan, mutta pelkäsin sen olevan huono veto. En osannut sanoa, oliko tämäkään työ tilaajan mieleen, sillä tässä korostui mahdollisesti koira liikaa ja maisema puolestaan unohtui. Minulla oli kuitenkin kaksi versioita näytettävänä, joista toivoin toisen kelpaavan. Olin viimeiset viikot tuijottanut noita maalauksia melkein 24/7 ja löytänyt niistä kaikki mahdolliset virheet ja kritisoinut itseäni aivan kaikesta. Oikeastaan näin pelkkiä virheitä, vaikka yritin todistella itselleni muuta. Pelkäsin monen kuukauden sata lasissa panostamisen olevan pelkkä floppi. Niskassa painoi jostain syystä epäonnistunut fiilis ja pelkäsin näiden kuvien toimittamista enemmän kuin minkään muun työn koskaan aikaisemmin.

Tilaaja kuitenkin halusi minulta molemmat taulut ja kehui useampaan otteeseen niiden olevan upeita. En havainnut minkäänlaista pettymystä töihin ja uskoin hänen aidosti pitävän niistä. Mieletön paino katosi harteilta ja helpottunut hymy pyrki kasvoille. Niissä ei ole mitään vikaa. Ei mitään vikaa. Hengittäminenkin tuntui nyt puolet kevyemmältä.