Takapakkia

On  hassua, miten vielä muutama vuosi sitten pyörittelin silmiäni lausahduksille kuten ”itse on itsensä pahin vihollinen”, ”kuuntele sydäntäsi” ja ”elät elämääsi itseäsi etkä muita varten”.  Parhaansa yrittäminenhän pitäisi riittää, eikä sillä ole väliä, mitä muut ajattelevat. Kaikki järjestyy.  Jep kyllä nämä tiedetään.

Vasta kuitenkin nyt ymmärrän, miten nuo pinnalliselta höpölöpinältä kuulostaneet tyhjät lauseet ovatkin niin mielenkiintoisia ja täynnä tätä elämää mitä nyt elän. Ne ovat niin paljon enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten. Ja siitäkin huolimatta, vaikka tiedän niiden  olevan yksinkertaisia pikkuohjeita, ne tuntuvat ennemminkin ohjelmointikoodin kaltaisilta arvoituksilta, joiden purkamiseen kuluu veren, hien ja kyyneleiden lisäksi muun muassa aivan liikaa suklaakarkkeja.

Äänet päässä kutsuvat tyhmäksi, noloksi ja epäonnistuneeksi. En sovi oikein sinne enkä tänne, jolloin seuraava umpikuja tulee vastaan jo ennen kuin ehdin kunnolla ympäri kääntyä. Ja tehdessäni päätöksiä itseäni varten huomaan pohtivani kerta toisensa jälkeen aina ensimmäiseksi, että mitäköhän ne sukulaiset tai naapurin Pirkko-Liisa mahtavat ajatella tästä valinnasta. Äly hoi. Muiden ajatteleminen on tietysti fiksua ja huomaavaista, mutta oman itsensä jatkuva laiminlyönti johtaa lopulta dramaattisten vaiheitten seurauksena suljetulle osastolle, jossa viimeiset rippeet omanarvontunnostani sinkoutuvat kaaressa Saturnukseen.

Déjà vu ... tämä tilannehan muistuttaa ihan vanhaa Tomb Raider 4 - peliä, jossa onnistuin pelin loppupuolella tallentamaan pelin kielekkeelle, josta ei päässyt suuntaan eikä toiseen. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi: Pudottaudu kielekkeeltä alas kuolemaasi ja paina playstationin virtanappula raivonpuuskassa sekä pleikkarin että sen alla olevan pöydän läpi tai aloita koko peli alusta. Tietysti olisin voinut myös heittä pleikkarin lampeen, sulattaa sen uunissa, käyttää sitä ilmakiväärin maalitauluna, antaa kissojeni tuhota cd:n, tehdä pleikkarista tilataideteoksen yhdessä vanupuikkojen ja maapähkinävoin kanssa, porata siihen reikiä, lähettää silvotun pleikkarin valmistajalle mukanaan pelikoneen kirjoittama sydäntä särkevä itsemurhakirje... Eli saattoi niitä vaihtoehtoja olla pari enemmänkin. 

Tuossa tilanteessa kuitenkin päätin aloittaa pelin alusta ja suoritin kaikki tasot kunnialla loppuun toisella yrityksellä. Eli mitä tästä opimme? Umpikujatilanteessa kannattaa aloittaa alusta, jos tahtoo päästä eteenpäin. Eli aloitan koko elämäni alusta? Äiti(kään) ei välttämättä arvosta yli suurta vauvaa muutamaksi vuodeksi eivätkä legot ja lastensadut oikein nappaa enää. Tällä kertaa olisin kuitenkin ainakin ala-asteella luokkani pisin, eikä tarvitsisi hävetä heikkoa englanninkielen taitoa. Tässä kohtaa isken jarrut pohjaan ajatusleikkini suhteen, koska tiedän pystyväni jatkamaan sitä mauttomuuteen asti.

Eniten minun käy sääliksi äidin selkää, joten ehkä alusta aloittaminen ei vie minua ihan kehtoon saakka. Lähinnä minun on otettava oman pääkoppani kanssa takapakkia ja tietyllä tasolla tehtävä joitain asioita uudelleen, jotta pääsisin eteenpäin. Ja aloitin sen maalaamalla, koska se on minulle varmasti kaikkein rakkain harrastus ja sen kautta ajatus kulkee parhaiten.  Maalasin itselleni ympäristön, johon minunlaiseni otus sopii etu- ja takaperin aivan yhtä hyvin, eikä kukaan tuomitse tai määrää sen maailman asioista. Monet eivät varmasti ymmärrä asioita, joita tulen tekemään ja uskovat selviytyvänsä niistä itse paremmin. Fakta on kuitenkin se, että minun elämäni on uniikki, eikä kukaan voi täysin asettua asemaani. Teen mitä minun täytyy, enkä kysy keneltäkään siihen lupaa tai ymmärrystä. Ja siinä vaiheessa kun huomaan pyöritteleväni silmiäni tälle tekstille tiedän, että asiat ovat jälleen hyvin.