Samurai

Olli Lindholm

40- vuotis hääpäivän kunniaksi

Osaanko enää piirtää?

Pahoittelen pitkää postaustaukoa. Olen ollut melko huonossa kunnossa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Tämäkin kuva on vanha, sillä se on tehty viime osastojaksolla keväällä. Tällä hetkellä voimani eivät riitä uuden tuottamiseen. 

Halusin piirtää tämän kuvan, koska olin alkanut epäillä, että taitoni olisivat ruostuneet. Tämä kyseinen ajatus johtui siitä, että en ollut kuukausiin tehnyt mitään kunnollista piirustusta tai maalausta, vaan jaksoin raapustaa vain luonnoksia lyhyessä ajassa. Halusin siis selvittää osaisinko edelleen piirtää hyvin. Aikaa tämän työn tekemiseen meni lähemmäs 20 tuntia.

Olen piirtänyt Jensen Acklesin aikaisemminkin tämän blogin alkuvaiheilla ja postauksesta Julkkiksia tai ystäviä voi käydä katsomassa onko kehitystä tapahtunut. Loppuhuomautuksena voin vielä todeta, että on aika merkillistä, että osaan piirtää suht hyvin, mutta käsialani on aivan järkyttävä. 

Luonnoksia sairaalasta

Joudun nyt harmikseni ilmoittamaan, että olen jälleen kerran sairaalassa pakkohoidossa psykoottisen masennuksen takia. Sen tarkemmin perimmäistä syytä sairaalaan joutumiselle en halua avata.  Olen ollut täällä jo useita viikkoja eikä pois pääseminen ole ihan vielä näköpiirissä. Voin vain todeta, että asiat ovat menneet pieleen jo pitkän aikaa, enkä ole saanut kontrollia jatkuviin ahdistus- ja masennusoireisiin. 

En ole päässyt yli siitä ajatuksesta, että tulevaisuuteni on täysin tyhjä ja ettei minulla ole paikkaa missään. Mitä ikinä ajattelenkaan, tulee vastaan vain ajatus, että en sovi tänne tai tuonne. Minulla on ajatus siitä, että olen jotenkin muita huonompi, tyhmä, epäsosiaalinen ja kaikin puolin vastenmielinen. Tunnen vain, että en ole kykeneväinen mihinkään. Myös se, että minusta tuntuu, ettei mikään kiinnosta, luo tulevaisuudesta mustan vaikutelman.  Koska tulevaisuus on niin synkkä, se tavallaan tuhoaa pohjan siltä ajatukselta, että pitäisi jaksaa taistella ja jatkaa vain eteenpäin - ei ole paljoa syitä jatkaa.

Oloni on ollut sen verran heikko, ettei minulla ole ollut voimia pitää yhteyttä ystäviini, jolloin olen huomannut jääväni hyvin yksin, mikä ei paranna oloani sitten yhtään. Uskalsin kuitenkin melkein heti sairaalaan joutumisen jälkeen kertoa perheelleni tilanteesta rehellisesti ja he ovatkin pitäneet minua pystyssä hetki kerrallaan.

Näiden ajatusten lisäksi kärsin jatkuvista fyysisistä oireista ja paniikkihäiriöistä. Jatkuva tuskainen olo tekee pelkästä olemisesta hyvin raskasta. Usein hankala olo purkautuu ahdistuskohtauksina, jolloin sydän tykyttää kovaa, tuntuu painava tunne rinnassa, kädet hikoavat ja vapisevat, tunnen tulevani hulluksi ja maha tuntuu olevan sekaisin. 

Ahdistuskohtausten yhteydessä tulee usein halu viiltää, sillä psyykkinen kipu on helpompi kestää fyysisenä, viiltojäljen näkeminen konkreettisesti helpottaa ahdistusta ja viha itseäni kohtaan helpottuu itseäni vahingoittamalla. Tiedän, etteivät kaikki ymmärrä viiltämistä, eikä tarvitsekaan. Enkä missään nimessä kannusta ketään viiltämään ja usein kärsin myös itse huonosta omastatunnosta viiltämisen jälkeen ja totean sen jälkeenpäin olevan todella tyhmää. Suosittelen siis kokeilemaan vaikka jääkylmään suihkuun menemistä tai käsien valelua jääpaloilla. Itselleni kumilenkillä räpsyttäminen on toiminut hyvin, mutta sitäkään ei suositella ahdistuksen hallintakeinona, sillä sekin jättää käteen fyysisiä jälkiä.

Päiväni ennen sairaalaa kuluivat pääasiassa sängyssä, sillä ylitsevuotava väsymys latisti toimintakykyni nolliin. En jaksanut huolehtia jokapäiväisistä asioista ja jo pelkästään sukkien vaihtaminen tuntui ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Kaiken muun lisäksi kärsin vielä voimakkaasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, joka esti minua poistumasta asunnosta ja pelkäsin jatkuvasti muita ihmisiä ja että he tekevät minulle jotain pahaa. Lääkäri on todennut osan oireistani psykoottisiksi, vaikka jotkin harhat ovatkin lääkityksen myötä kadonneet. Oireiden ja ajatusten vaivattua minua kuukausitolkulla, lopputulos oli hyvin pelottava ja päädyin sairaalaan pakkohoitoon.

Sairaalassa ollessani olen kuitenkin yrittänyt patistaa itseäni piirtämään, että minulla olisi päivän aikana edes vähän jotain toimintaa. Nämä ovat nopeita luonnosmaisia piirustuksia, joihin olen käyttänyt maksimissaan kaksi tuntia aikaa. Useimmat olen piirtänyt vajaassa tunnissa. Usein piirrän sellaisia ihmisiä, joista pidän, mutta tällä kertaa olen piirtänyt myös ihmisiä joista en oikeastaan pidä ollenkaan.  Uskon näiden kaikkien olevan ihan tunnistettavissa, sillä näistä useimmat onnistuivat ihan hyvin. Useimmat näistä on piirretty tavallisella HB lyijykynällä kopiopapereille, koska minulla ei ole ollut muita materiaaleja sairaalassa käytössäni. Tämä on vaikeuttanut piirustusjäljen pehmentämistä ja sulauttamista sekä hyvin mustien alueiden piirtämistä. Kuitenkin nämä onnistuivat yllättävän hyvin ja olen näihin kaikkiin ihan tyytyväinen.

Suosikkityöni

Piirtämisestä

Tämä on yksi niistä töistä, joita piirtelin sairaalassa ollessani. Niin kuin olen aikaisemminkin sanonut, omia kasvoja on helpoin piirtää, koska ne tuntee parhaiten. Vaikka vaikeimpina hetkinä piirtäminen on ollut kokonaan katkolla , toisinaan jaksoin ottaa kynän käteen ja piirtää. Vaikka en mitään muuta pystynyt tekemään, piirtäminen oli niitä ensimmäisiä asioita, joita jaksoin alkaa tekemään.

Olo on suurimman osan ajasta hyvin tuskainen ja levoton. On vaikea tehdä mitään, mutta tekemättömyys nostaa stressin pintaan. Pitäisi jaksaa. Typerä ääni päässä moittii taukoamatta, miten minä olen epäonnistunut, ruma, lihava ja kaikin puolin tyhmä. Itsesääliin ei saa jäädä rypemään ja tuleen ei saisi jäädä makaamaan. Mieli tekisi tehdä itselle jotain pahaa. Joskus teenkin. Koko kroppa tuntuu lamaantuneen ja kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Kaikista näistä ajatuksista ja olotiloista huolimatta on ollut hetkiä, jolloin jaksoin piirtää, sillä se sai minut tuntemaan, että olin elossa  –  oikeasti. Tunne siitä, että osaan edes jotain, löi kiilaa päässäni kuuluvien moitteiden väliin. Olen purkanut olotilojani kuvataiteeseen jo monen monta kertaa ja lähes kaikki maalaukseni kumpuavat jostain pahan olon purkamisesta. Postauksessa Hiljaisuus käsittelin paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja masennusta hyvin suoraan. Taide on siis minulle kaikin puolin kanava puhua omasta olotilasta ja siksi se on minulle yksi tärkeimmistä asioista. Ilman sitä en varmasti enää olisi täällä.

Mitä minulle kuuluu?

Maalaaminen ei ole tuntunut pitkään aikaan kovin hyvältä ja siksi olenkin vältellyt sitä aika kauan. Nyt kuitenkin sain jonkinlaisen innostuspuuskan maalaamista kohtaan ja maalasinkin pitkän tovin ja yhdellä syötöllä valmiiksi koko taulun. Tämä on mukaelma Bob Rossin samankaltaisesta taulusta, enkä siis voi sanoa maalanneeni tätä omasta päästäni, niin kuin yleensä teen. Kuitenkin tätä oli hauska tehdä ja olen lopputulokseen tyytyväinen.

En ole pitkään aikaan myöskään kirjoitellut kuulumisiani blogiin, joten nyt olisi varmasti aika sille. Kävin luokanopettajakoulutusta riittävän kauan huomatakseni, ettei se koulu ole todellakaan minua varten. Tajusin, että en ole riittävän sosiaalinen ja sanavalmis opettajan rooliin, ja tekeväni asioita, joista en pitänyt sitten ollenkaan. Vaikka rakastankin kuvataidetta, sisältyy opettajan työhön niin paljon minulle sopimattomia asioita, että tajusin repiväni itseni kappaleiksi jo pelkästään opiskelun kautta.  En vain ymmärtänyt sitä riittävän ajoissa ja puskin itseni äärirajoille ja lopulta poltin itseni loppuun. 

Viime vuosi on ollut raskasta aikaa ja olen ollut hyvin eristyksissä ja jopa hävennyt sitä, mitä minulle on tapahtunut. Yritin pitkään salata olotilaani läheisimmiltä ihmisiltäni ja välttelin kertomasta totuutta asioista. Minulle diagnosoitiin vaikea psykoottistasoinen masennustila, syömishäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Päivisin kärsin erilaisista itsesyytöksistä, jatkuvasta tuskaisesta olosta ja myrkytyspeloista, kun taas öisin heräilin jatkuviin painajaisiin ja näin pelottavia ihmishahmoja sänkyni vieressä.  Syömishäiriö kuihdutti minut 36 kiloiseksi ja kaiken tapahtuneen summana päädyin lopulta sairaalaan. En edelleenkään tahdo kertoa kaikkia yksityiskohtia sairastusvaiheista ja kaikkein synkimmistä hetkistä. 

Viimeisen vuoden aikana olen ollut kolme kertaa sairaalajaksolla. Viimeisin oli viime kesänä, jolloin puolestaan lääkkeiden ja liikkumattomuuden yhteisvaikutuksesta lihoin erittäin paljon. Kärsin lihomisesta edelleen, vaikka syön hyvin minimaalisesti.

Tällä hetkellä elämäni on kaventunut aika pitkälti neljän seinän sisään ja pääasiallinen tavoitteeni on vain selvitä päivistä. En ole osastolla, mutta jatkuva tuskainen olo ja ajoittaiset paniikkihäiriöoireet tekevät elämästäni hyvin raskasta. Harhat ovat pysyneet kurissa lääkityksen avulla. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta tällä hetkellä ja saan olla tyytyväinen päivän saavutuksiin, jos olen jaksanut vaihtaa lakanat tai tehdä ruokaa. Tämä on vähän tällaista uudelleen opettelemista monessa suhteessa. Tämän kaiken keskellä on vaikea uskoa valoisaan tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki järjestyy. Olen edelleen itsekin vähän ymmälläni siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty ja minne kaikki energia on kadonnut. Toivotan kuitenkin itse kullekin voimia pimeneviin iltoihin.

Kurkistus luonnoskirjaan

Minions

Collie

Kortteilua

Ilta-aurinko

Jouluista kevennystä

Ajattelin jakaa tähän kohtaan vähän jouluista kevennystä varsinaisten taidekuvien sijaan. Monet tosin luokittelevat videotaiteen taiteeksi, joten ehkä tämä on sitten sitä. Videolla on muutama kirjoitusvirhe, joita en jaksanut korjata, koska ne eivät niin erityisesti häirinneet minua.

Ostimme kissan muutettuamme kaksioon syksyllä ja siitä karvapallosta onkin ollut ns. riesaa siitä saakka. Mussu on mieletön persoona, enkä usko ikinä tavanneeni yhtä eriskummallista ja räiskyväluonteista kissaa, vaikka olen ollut tekemisissä kissojen kanssa koko ikäni.

Mussu, Mytty, Möttiäinen, Mussupussu, Pässi, Purupässi, Möttö, Mursu, Vatipää, Vaaveli, Katti, Kisunen, Kisse... Lista jatkuu varmasti loputtomiin ja monet eläimen omistajat tietävät lauseen ”rakkaalla lapsella on monta nimeä” olevan totisinta totta. Mussun pahoihin tapoihin kuuluu pureminen ja yletön riehuminen, jossa huonekalut ja käsivarret saavat kunnolla kyytiä. Toruilla ei ole mitään vaikutusta ja suihkupullo ei aina ole käden ulottuvilla juuri sillä hetkellä, kun sitä tarvittaisiin. Pari minuuttia huonon käytöksen jälkeen tapahtunut rankaisu ei saa kissaaa yhdistämään sitä kiellettyyn toimintaan – se kokee sen enemmän riidan haastamisena kuin opetuksena. 

Nuoret kissat ovat villejä ja usein kaipaavat ikätovereita leikkimiseen ja ylimääräisen energian purkamiseen. Alunperin ehdotin kahden kissan hankkimista, mutta ideani ei saanut kannatusta. Nyt Mussu siis hakee luontaista leikkitoveriaan minusta ja Teemusta, jolloin se ei mitenkään voi saada tarpeeksi huomiota koulutöiden ja muiden kiireiden lomassa.

Kierrätystä

Tämä on jo aika vanha maalaus ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin tästä ei edes pitänyt tulla mitään. Maalasin tämän viime keväänä, kun päätin käyttää harjoitteluun vanhoja vesiliukoisia Miranoleja ja heikompilaatuisia akryylivärejä. Maalauspohjana käytin vanhasta tv- tasosta otettua vaneria. Pyrin siis kierrättämään vanhoja materiaaleja, sen sijaan, että ostaisin uusia. Tietysti sillä, että olin köyhä kuin kirkonrotta, saattoi olla jotain tekemistä tämän kierrätysvimman kanssa.

Vaneri oli erittäin haasteellinen maalausalusta, sillä se ei imenyt maalia ollenkaan, jolloin päällekkäiset maalikerrokset eivät tahtoneet millään pysyä siellä missä piti. Maalini olivat myös osittain erittäin kehnossa kunnossa, jolloin en saanut oikein kontrollia tiettyihin osiin kuvaa. 

Joitain alueita työstin ihan liikaa, jolloin lopputulos jäi omasta mielestäni aika suttuiseksi. Erityisesti minua häiritsee isoin kuusi vasemmalla, sillä se olisi näyttänyt hyvältä, jos olisin älynnyt lopettaa maalaamisen ajoissa. Kuitenkin tämä on harjoitustyönä ihan hyvä ja teknistä kehittymistä tämän työn jälkeen onkin tapahtunut ihan mukavasti. Eikä tämä maalaus suinkaan ollut turhaa työtä, sillä se päätyi lahjaksi isotädilleni.

Kiiltävää

Olen harmitellut aikaisemminkin sitä, miten lyijykynäjälki kiiltää valokuvissa ja miten paljon paremmilta piirustukset näyttäisivät livenä. Varsinkin paksut mustat alueet mielellään heijastelevat valon suunnasta huolimatta. Kuitenkin näihin piirustuksiin itsessään olen tyytyväinen ja voisin jopa väittää, että ylempi kuva on tähän mennessä tekemistäni paripotreteista parhain. Alempi on myös hyvä, mutta koska se on ylempään nähden kooltaan puolet pienempi (A4), siihen oli vaikea saada yhtä hyvin yksityiskohtia ja pehmeyttä.

Aika usein piirtelen yhden työn valmiiksi suht nopealla tahdilla ja siirryn sitten seuraavaan työhön. Näiden piirustusten kanssa kului kuitenkin aikaa mielettömästi enemmän kuin aikaisemmissa tilaustöissä ja vekslasin jatkuvasti piirrosten välillä saamatta oikein mitään valmiiksi kerralla. Tästä saan syyttää ainoastaan omaa jaksamattomuuttani. Harmittaa aina suuresti, jos tilaaja joutuu odottamaan kuviaan todella kauan. Hutiloiden tulee kuitenkin huonoa jälkeä, joten tietysti on aina parempi kuunnella itseään ja edetä rauhassa. Yleensä hyvä neuvo tämän kaltaisissa asioissa on se, että jatkaa niiden tekemistä niin kauan kuin ne tuntuvat mielekkäiltä.

Näissä töissä lähes ainut minua häiritsevä asia on vaatteet. Kasvot näyttävät ihan hyvälle ja suht luonnolliselle, mutta vaatetus kaipaa hurjasti parannettavaa. Aloitan yleensä työt kasvoista, joten kiinnostus ja motivaatio on yleensä vielä siinä vaiheessa korkea. Lopuksi jatkan vaatteisiin ja väitän, että väsymys näkyy niiden ulkomuodossa aika selkeästi. Jos jatkaisin piirustusten tekemistä niin kauan kunnes olisin sata prosenttisesti niihin tyytyväinen, saisin ne valmiiksi ehkä viiden vuoden päästä. Jossain kohtaa pitää siis osata lopettaa ja hyväksyä oma keskeneräisyytensä. Piirustukseni saivat positiivisen vastaanoton tilaajan taholta, joten voin hyvällä omallatunnolla sanoa onnistuneeni.

Takapakkia

On  hassua, miten vielä muutama vuosi sitten pyörittelin silmiäni lausahduksille kuten ”itse on itsensä pahin vihollinen”, ”kuuntele sydäntäsi” ja ”elät elämääsi itseäsi etkä muita varten”.  Parhaansa yrittäminenhän pitäisi riittää, eikä sillä ole väliä, mitä muut ajattelevat. Kaikki järjestyy.  Jep kyllä nämä tiedetään.

Vasta kuitenkin nyt ymmärrän, miten nuo pinnalliselta höpölöpinältä kuulostaneet tyhjät lauseet ovatkin niin mielenkiintoisia ja täynnä tätä elämää mitä nyt elän. Ne ovat niin paljon enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten. Ja siitäkin huolimatta, vaikka tiedän niiden  olevan yksinkertaisia pikkuohjeita, ne tuntuvat ennemminkin ohjelmointikoodin kaltaisilta arvoituksilta, joiden purkamiseen kuluu veren, hien ja kyyneleiden lisäksi muun muassa aivan liikaa suklaakarkkeja.

Äänet päässä kutsuvat tyhmäksi, noloksi ja epäonnistuneeksi. En sovi oikein sinne enkä tänne, jolloin seuraava umpikuja tulee vastaan jo ennen kuin ehdin kunnolla ympäri kääntyä. Ja tehdessäni päätöksiä itseäni varten huomaan pohtivani kerta toisensa jälkeen aina ensimmäiseksi, että mitäköhän ne sukulaiset tai naapurin Pirkko-Liisa mahtavat ajatella tästä valinnasta. Äly hoi. Muiden ajatteleminen on tietysti fiksua ja huomaavaista, mutta oman itsensä jatkuva laiminlyönti johtaa lopulta dramaattisten vaiheitten seurauksena suljetulle osastolle, jossa viimeiset rippeet omanarvontunnostani sinkoutuvat kaaressa Saturnukseen.

Déjà vu ... tämä tilannehan muistuttaa ihan vanhaa Tomb Raider 4 - peliä, jossa onnistuin pelin loppupuolella tallentamaan pelin kielekkeelle, josta ei päässyt suuntaan eikä toiseen. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi: Pudottaudu kielekkeeltä alas kuolemaasi ja paina playstationin virtanappula raivonpuuskassa sekä pleikkarin että sen alla olevan pöydän läpi tai aloita koko peli alusta. Tietysti olisin voinut myös heittä pleikkarin lampeen, sulattaa sen uunissa, käyttää sitä ilmakiväärin maalitauluna, antaa kissojeni tuhota cd:n, tehdä pleikkarista tilataideteoksen yhdessä vanupuikkojen ja maapähkinävoin kanssa, porata siihen reikiä, lähettää silvotun pleikkarin valmistajalle mukanaan pelikoneen kirjoittama sydäntä särkevä itsemurhakirje... Eli saattoi niitä vaihtoehtoja olla pari enemmänkin. 

Tuossa tilanteessa kuitenkin päätin aloittaa pelin alusta ja suoritin kaikki tasot kunnialla loppuun toisella yrityksellä. Eli mitä tästä opimme? Umpikujatilanteessa kannattaa aloittaa alusta, jos tahtoo päästä eteenpäin. Eli aloitan koko elämäni alusta? Äiti(kään) ei välttämättä arvosta yli suurta vauvaa muutamaksi vuodeksi eivätkä legot ja lastensadut oikein nappaa enää. Tällä kertaa olisin kuitenkin ainakin ala-asteella luokkani pisin, eikä tarvitsisi hävetä heikkoa englanninkielen taitoa. Tässä kohtaa isken jarrut pohjaan ajatusleikkini suhteen, koska tiedän pystyväni jatkamaan sitä mauttomuuteen asti.

Eniten minun käy sääliksi äidin selkää, joten ehkä alusta aloittaminen ei vie minua ihan kehtoon saakka. Lähinnä minun on otettava oman pääkoppani kanssa takapakkia ja tietyllä tasolla tehtävä joitain asioita uudelleen, jotta pääsisin eteenpäin. Ja aloitin sen maalaamalla, koska se on minulle varmasti kaikkein rakkain harrastus ja sen kautta ajatus kulkee parhaiten.  Maalasin itselleni ympäristön, johon minunlaiseni otus sopii etu- ja takaperin aivan yhtä hyvin, eikä kukaan tuomitse tai määrää sen maailman asioista. Monet eivät varmasti ymmärrä asioita, joita tulen tekemään ja uskovat selviytyvänsä niistä itse paremmin. Fakta on kuitenkin se, että minun elämäni on uniikki, eikä kukaan voi täysin asettua asemaani. Teen mitä minun täytyy, enkä kysy keneltäkään siihen lupaa tai ymmärrystä. Ja siinä vaiheessa kun huomaan pyöritteleväni silmiäni tälle tekstille tiedän, että asiat ovat jälleen hyvin.

Gishwhes 2016

Oheisessa videossa on esitetty oma panokseni tämän vuoden Gishwhesiin. Tehtävänä oli kopioida Bob Rossin maalaus mahdollisimman hyvin ja tiivistää maalausprosessi 30 sekunnin mittaiseksi videoksi. Aikaa maalauksen ja videon tekemiseen oli vain muutama päivä, joten kaiken piti mielellään onnistua ensiyrittämällä.

Kaikki sujui muuten suht mutkattomasti, mutta taulupohja oli aivan liian märkä monen päällekkäisen öljyvärikerroksen tekemiseen. Värit sulautuivat monin paikoin liikaa toisiinsa ja taulu ei vain yksinkertaisesti imenyt enempää väriä. Kuivumisen odotteluun ei ollut aikaa, joten lopputulos ei ole täysin sellainen kuin sen piti olla.

30 sekunnin mittainen nopeutettu video on jokseenkin levotonta katseltavaa, mutta toteutuksen täytyi olla tehtävänannon mukainen. Ja tietysti verrattaessa maalauksia keskenään, on helppo huomata niissä eroavaisuuksia. Kuitenkin annettuun aikaan nähden tehtävä onnistui hyvin ja maalaus on tunnistettavissa jäljitelmäksi Bob Rossin työstä.

Kuulumisia

Tämä kutsukortti tuli väsättyä äitini 50-vuotisjuhlia varten. Kortissa on luonnollisesti äitini lapsuuden kuvasta piirretty potretti. Haastavaa tässä oli lähinnä se, että mallikuva oli hyvin pienikokoinen ja aikaa kortin tekemiseen oli äärimmäisen vähän. En siis ehtinyt piirtää ihan niin tarkasti kuin olisin halunnut ja taisin kuluttaa vain noin viisi tuntia tämän kuvan tekemiseen normaalin 8 –10 tunnin sijaan. Hyvin se kuitenkin asiansa ajoi ja kaiken kiireen keskellä en edes kehtaa olla lopputulokseen tyytymätön.

Nyt kuitenkin yliopisto-opiskelu on polkaistu käyntiin sekavissa fiiliksissä. Varmasti monet koulunsa aloittaneet jakavat samoja tuntemuksia kanssani ajatellen samalla sisimmässään, että kukaan muu ei mitenkään voisi tuntea näin. Itsensä epäilyä, pelkoja, epäselviä asioita, ahdistavia tilanteita, ruokahaluttomuutta, unettomuutta... Lista jatkuisi varmasti loputtomiin. Muiden samantapaiset ajatukset eivät tietenkään varsinaisesti helpota omaa olotilaa sen yksilöllisyyden vuoksi, mutta sen ymmärtäminen voi auttaa jaksamaan niinä hetkinä, kun tahtoisi lopullisesti luovuttaa. Tämä henkinen kidutuskammio ei ole kuolemantuomio, vaan pikemminkin välietappi, josta minun on itse raivattava tieni eteenpäin. Tämä on väliaikaista ja sellaista tilannetta ei olekaan, mihin ei ratkaisua löytyisi.

Kukaan ei oletakaan minun olevan valmis opettaja sillä hetkellä, kun astuin yliopiston ovista sisään. Minä olen tullut tänne oppimaan ja tekemään itsestäni valmiimman siihen työhön, johon motivaationi on edelleen tallella ja korkealla, vaikka monet eivät minuun uskoisikaan. Omat ominaisuuteni ja luonteen piirteeni vaativat suuren remontin ja sen tekemiseen on edessä pitkä ja kivinen tie. Jopa  niin kivinen, että koen suurta pelkoa astua sinne. 

Tässä kohtaa on hyvä tiedostaa, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla hyvä opettaja tai yhtä ainutta väylää toteuttaa opiskelu. Siksi se, että poikkean suuresti oman luokkani ihmistyypeistä ei saa ajaa minua alas nyt - sille ei ole mitään syytä.  Erilaisuus ei ole väärin vaan pikemminkin lähde jonkin uuden ja hienon ammentamiseen. Olen kesken, enkä koskaan valmiiksi tule, joten virheistä ja kokemattomuudesta on turha lannistua. Kaiken voi oppia, mutta se tosiaankin vaatii työtä ja voimakasta tahtotilaa tehdä niin.

Näiden ajatusten johdattamana nousen reippaasti joka aamu sängystä ylös, vaikka mieli tekisi jäädä lämpimän peiton suojiin piiloon koko loppupäiväksi.  Ennen kouluun lähtöä kävelen peilin eteen ja etsin peilikuvastani sen sisäisen tiikerini,  viidakon kuninkaallisen. Silloin uskon paremmin pystyväni tähän ja olevani valmis kehittymään joka päivä vähän lisää. Periksi ei anneta.

Tekniikan vaihtoa

Lähestulkoon kaikki maisemakuvat, jotka olen tähän mennessä tehnyt, on maalattu öljyväreillä. Tuo tekniikka on minulle ehdottomasti tutuin ja koen sen soveltuvan maalaustyyliini parhaiten. Kuitenkin uskon, että ajoittainen mukavuusalueelta irrottautuminen on virkistävä ja opettavainen tapahtuma. Näiden ajatusten pohjalta päätin vaihtaa öljyvärit akvarelleihin ja katsoa minkälainen lopputulos niiden kanssa syntyisi.

Akvarelleissa hankalinta varmasti on se, että maalausjälkeä on hyvin vaikea korjata, sillä edellinen väri näkyy sen päälle vedetyn kerroksen alta saaden helposti aikaan tukkoisen vaikutelman. Lisäksi maalattavan kuvan elementeistä pitäisi olla alusta alkaen aika selvillä, sillä radikaaleja mielen muutoksia on hyvin hankala toteuttaa enää työn loppuvaiheessa. 

Olen tottunut öljyväreillä maalatessa siihen, että huippuvalot voi lisätä työhön lopuksi, mutta akvarelleilla maalatessa ne pitäisi pitää hengissä jo kuvan alkumetreiltä saakka. Valkoisimmat alueet ovat paperin oma valkoinen, joten niiden päälle ei saa mennä maalaamaan mitään tai muuten niitä on lähes mahdotonta saada enää valkoisiksi.

Tällainen tästä tuli ja olen iloinen, että tuli maalattua. Mukavampi on tietysti maalailla öljyväreillä ja sitä tulen varmasti tekemään jatkossakin enemmän. Kannustan kuitenkin muitakin rohkeasti kokeilemaan itselleen vieraita tekniikoita ja ylittämään omia rajojaan. Siitä kun voi saada irti yllättävän paljon.