Joulufiilistelyä

Tällaisten jouluasetelmien tekemisestä on tullut minulle jo selkeästi jokavuotinen tapa. Avasin näiden töiden taustaa jo aikaisemmin vuosi sitten postauksessa Jotain jouluista, joten en tee sitä enää uudestaan – suosittelen vain lukemaan aiemman postauksen. Vaikka teen näitä yleensä vain lahjaksi, näillä on suuri merkitys minulle itselleni ja rakentelen näitä pohjimmiltaan pelkästä tekemisen ilosta. Lupasin itselleni ennen työskentelyn aloittamista, että en ottaisi paineita tai antaisi stressin vallata mieltäni, koska tämän oli tarkoitus olla rentouttava vastapaino vakavassa mielessä tehtyihin koulutöihin nähden. Valitettavasti en ihan onnistunut kyseisessä tavoitteessa, koska kiireen tuntu painoi niskassa jo kolmantena rakennuspäivänä, kun tajusin, että en ehkä saisi tätä valmiiksi ennen joulua ja ideani tuntui vain kertakaikkisesti liian kunnianhimoiselta.

Jouduin karsimaan joitain osia työstä pois ja hyväksymään, että käytettävissä olevilla välineillä ja omalla tämänhetkisellä taitotasollani en kykenisi niin mahtipontiseen pienoismalliin, kuin pääni sisällä kuvittelin. Sen olisi oltava ok. 

Suurimmaksi osaksi työhön on käytetty puuta, mutta rakennusmateriaalin puutteen vuoksi jouduin muotoilemaan joitain osia pahvista ja sanomalehdistä. Silloin työ vääntyilee helpommin, eivätkä osat istu paikoilleen niin hyvin kuin olisin tahtonut. Oulussa minulla ei ollut poraa, viiloja tai suorakulmaa ja olin harmikseni unohtanut myös ruiskutettavan lumisuihkeen Raumalle. Mutta loppujen lopuksi oli kiva joutua miettimään vaihtoehtoisia toteutustapoja ja kokeilla erilaisia materiaaleja.

Näitä joulukortteja tein koulussa tauoilla ja ruokatunneilla, koska minulla ei olisi ollut aikaa tehdä niitä muulloin. Maalatut kuvat on tehty akryyliväreillä A6 korttipohjiin itse keksimistäni aiheista ja pelkistetyt kuusi- ja joulupallokortteihin on käytetty materiaaleina tapettia, lahjanarua ja eri värisiä papereita, joista suurimman osan olen kierrättänyt vähän sieltä sun täältä. Yhden kortin tekemiseen aikaa meni noin tunti. En postaa kuvia kaikista korteista, koska tein niitä niin paljon ja rehellisesti sanottuna unohdin kuvata viimeiset 10 kiireestä johtuen.

Myin näitä kortteja hintaan 3-5 e/kpl, mikä on oikeasti todella korkea hinta, kun mietin, ostaisinko itse tuohon hintaan kortteja. Olen kyllä tietoinen myös niistä, jotka pyytävät käsityönä tehdyistä korteista 6e tai jopa 8e, mutta minusta 5e on jo ihan älyttömän iso hinta. En kuitenkaan näe syytä luopua näistä korteista halvempaan hintaan, koska materiaalien hinnan ja työmäärän perusteella lähettäisin ne mielummin itse sukulaisille, kuin että saisin juuri ja juuri omani takaisin myyntituloista. Mutta myin näitä kortteja paljon enemmän kuin osasin odottaa ja pystyin kustantamaan ison osan maalausjakson tarvikkeista ja laitoin osan rahoista myös hyväntekeväisyyteen. 

Jouluaiheisten töiden tekemisestä tulee väkisinkin ihana joulufiilis, jota minun ei ehkä olisi mahdollista saavuttaa ilman sellaista tekemistä. En siis vaihtaisi hetkeäkään pois, vaikka ajoittainen turhautuminen tai stressi saisikin oloni tuntumaan joskus epämiellyttävältä. Suosittelen siis lämpimästi kaikenlaista jouluista väsäämistä myös teille muille.

Hyvää Joulua!

Patsastelua

Varoitus: tämän postauksen kuvat sisältävät alastomuutta.

Taidekoulun maalausjaksossa piti suorittaa kaksi öljyvärimaalausta, joihin meillä oli elävä malli käytettävissä. Maalaukset ovat omalla mittapuullani tolkuttoman suurille pohjille toteutettuja, sillä ylemmän kuvan pohjan koko on 100cm x 120 cm ja alemman 120cm x 80cm. Aikaa yhden työn tekemiseen oli pari päivää. Maalauspohjat piti rakennella itse ja pohjaväriksi maalattiin jokin vapaavalintainen akryyliväri.

Ylemmässä kuvassa halusin paloitella ihmisruumiin selkeiksi kappaleiksi, ikään kuin kyseessä olisi patsas tai jokin muu ei-elävä olio. Tahdoin laittaa patsaani istumaan jonkin sortin raunioon, josta olisi ikkunan kautta mahdollista nähdä aivan toisenlaiseen maailmaan kuin mihin patsas ja rauniot loogisesti ajateltuna kuvittelisi sijoittuvan. Halusin kokeilumielessä yhdistää erilaisia käsittelytapoja ja luoda osittain pirstaleisen ja surrealistisen vaikutelman ja omaksi ilokseni onnistuin siinä oikeastaan aika hyvin. Vaikka tämä on hyvin häiriintynyt teos, voin sanoa kuitenkin olevani siitä kohtuu ylpeä. 

Alemmassa kuvassa yritin ihan tosissani maalata realistisempaa ihmistä, mutta ajan puutteen vuoksi   siitäkin oliosta tuli enemmän patsaan kuin ihmisen näköinen. Kädet venahtivat pari senttiä liian pitkiksi ja anatoomisesti tuo hahmo ei taitaisi edes pysyä pystyssä. Kuitenkin onnistuin taustan ja värityksen puolesta pelastamaan tämän työn ja lopputulos ei ole huono ollenkaan. Opettajakin kehui työtä ja sanoi sen olevan tähän mennessä tekemistäni töistä paras. Siitä en ehkä ole samaa mieltä, mutta yksi parhaista tämä on ehdottomasti.

Enkelipoika

Tämän kaltaisiin kuviin kiteytyy varmasti melko tarkkaan se, miksi minä potretteja haluan piirtää. Aina olisi hienoa, jos kuvan takana olisi jokin erityisen tärkeä merkitys tai tarina, jolloin piirtämisellä tuntuu olevan selkeä tarkoitus ja päämäärä. Joskus tarina voi olla raaka tai surullinen. Se voi saada minut tuntemaan itseni pieneksi, surulliseksi tai vihaiseksi, vaikka minulla ei olisi koskaan ollut roolia siinä tarinassa, enkä voisi koskaan täysin tietää millaista siinä olisi olla – olla läsnä ihan oikeasti. 

Tällaisten fiilisten vuoksi tiedän, että on kyse asiasta, joka on siirtynyt merkityksellisten asioiden joukossa jonkin tason ylöspäin ja  silloin lyijykynätyö muuttuu jo tekovaiheessa joksikin muuksi kuin vain kivaksi piirustukseksi. Se tuntuu kaikin puolin olevan hengissä täysin eri tavalla kuin hyvän päivän vesiväriluonnokset tai fanipiirrokset suosikkisarjan päähenkilöstä. Sitä kokee siinä hetkessä saavansa otteen jostain harvinaisesta, sellaisesta joka on olemassa vain juuri nyt ja joka voisi kadota millä hetkellä hyvänsä väärään aikaan suoritetun silmänräpäytyksen seurauksena. Eikä sitä pysty mitenkään ympäristön vihjeiden perusteella päättelemään, uskaltaako siinä tilanteessa edes hengittää. Olen etuoikeutettu, vaikka en edes ymmärrä olevani.

Toisaalta joihinkin asioihin on pelottava koskea ja sitä väkisinkin miettii, pystynkö ilmaisemaan oman tarkoitukseni aiheuttamatta vääränlaista reaktiota tai isoa vahinkoa. Ja kun mietin joitain asioita omasta elämästäni, niin en tiedä, onko kenenkään mahdollista reagoida niihin satuttamatta ja murskaamatta minua, vaikka tarkoitusperät olisivat miten hyväntahtoiset. Siksi minä en kysy tai vaadi vastausta, koska omalla mielenkiinnollani ei saa olla mitään merkitystä. Ja siksi minä tahdon olla nyt hiljaa ja jättää tämän työn arvostelemisen kokoaan pois. Se on omalla taidetietämykselläni ja taiteilijan arvovaltuudella julistettu taideteokseksi, minkä seurauksena minä kiitän, kuittaan ja hiljenen.

Potretteja

Nämä ovat tilaustöinä tehtyjä muotokuvia, jotka valmistuivat muutama viikko sitten. Omasta mielestäni nämä näyttävät livenä paremmilta, sillä kamera jotenkin onnistuu tekemään lyijykynäjäljestä karkean näköistä.

Teknisesti nämä kuvat kaipaisivat pehmennystä reunoihin ja vähemmän viivan käyttöä muotojen rajaamiseen, mutta en vielä toistaiseksi osaa tätä virhettä korjata. Kuitenkin nämä ovat mielestäni hyvin onnistuneita ja olen pystynyt kuvaamaan mallini tunnistettavasti. Tosin niin kuin olen aikaisemminkin maininnut niin valokuvista tehdessä ainut tapa säilyttää mallikuvan henkilön omimmat kasvonpiirteet on mitata virheettömästi kaikkien osien suhteet ja ikään kuin kopioida valokuva. Jos minulla olisi enemmän kuvia tai piirtäisin elävää mallia, voisin kikkailla selkeästi enemmän. Lyijykynäpiirrokset ovat kuitenkin kivan näköisiä ja ne tuovat muotokuvaan tietynlaista juhlavuutta, minkä vuoksi ne ovat ehdottomasti piirtämisen arvoisia.

Hiiri se kissalle takkia ompeli

Tässä tilaustöinä tehtyjä kivikissoja, jotka sain valmiiksi ihan pari viikkoa sitten. Minulle oli annettu kahteen ylimmäiseen työhön mallikuvat kissoista, joiden ulkomuotoa oli tarkoitus jäljitellä mahdollisimman hyvin. Vaikka toinen kissoista oli täysin musta ja toisella oli kokonaan tumma naama, uskoin erisävyisillä sinisillä ja harmailla klaaraavani kolmiuloitteisen ulkoasun maalaamisen ihan mallikkaasti. No todellisuus sitten huitaisi minua nyrkillä vasempaan silmään viimeistään siinä kohtaa, kun toinen kivistä näytti pelkältä mustalta möykyltä, jolla on silmät.

Rauhoittelin itseäni sillä, että tilanne muuttuisi paremmaksi, kun lisäisin kiveen lisää sinistä. Ja jokainen varmasti ymmärtää sanomattakin, että silloin se näytti siniseltä möykyltä, jolla on silmät. Seuraavaksi kokeilin ruskeita värejä ja sitten harmaita. Palasin vielä punaruskeiden sävyjen kautta takaisin siniseen ja suunnittelin raahaavani eri väreillä täplitetyn mulkosilmäisen hirviökiven jonnekin, minne ei päivänvalo paista. Olisin heittänyt sen kaaressa ulos maalaushuoneeni ikkunasta, ellei äitini auto olisi ollut niin pahasti vaaravyöhykkeellä.

Lopulta löysin omasta mielestäni parhaan suhteen harmaille, sinisille ja mustille sävyille. Sain muodosta jonkin tolkun ja päivän päätteeksi olin tyytyväinen kivikissan ulkoasuun. Ainut ongelma oli, että maali kiilsi niin paljon, että vain tietyssä kuvakulmassa kissan muodoista pystyi saamaan mitään tolkkua. Mutta maalihan kiiltää märkänä ja kivi näyttäisi paremmalta kuivana seuraavana aamuna – eikö totta? No juu eihän siinä sitten niin tietenkään käynyt vaan maali kiilsi kuivana ihan yhtä paljon kuin märkänä, sillä joku idiootti oli valinnut kaupasta kiiltäväpintaista maalia, eikä sitten tajunnut sitä kuin vasta tässä hetkessä. Se sama tollo päätti myös alunperin maalata nämä kissat niin rosoisille kiville, että kiiltävä maali oikein hohtaa jokaisesta muhkurasta saaden aikaan täysin muodottoman näköisen otuksen, jolta näkyvät ainoastaan silmät.

Olin kyllä aika neuvoton ja hämmästynyt siitä, miten useasti oma nokkeluuteni onnistuukaan kampittamaan minut. Istuin hiljaa tuijottamassa silmästä silmään tuota pelottavaa kasaa kasvojeni edessä ja totesin jo hermostuksesta huvittuneena, että se on kyllä kaikkea muuta kuin kissan näköinen. Mietin sitä hetkeä kun ojentaisin tuon kummallisen lohkareen tilaajalle ja kertoisin, että siitä ei ihan kissaa tullutkaan. Mieleeni juolahti satu, jossa hiiri oli kissalle räätälinä: ”Ei siitä ihan takkia tullutkaan, mutta jos vaikka housut?” Niin että miten olisi tällainen mörkökivi?

Juuri kun olin heittämässä kirvestä kaivoon, sain isältäni neuvon, jonka mukaan maalista saisi kiiltoa mahdollisesti pois hankaamalla sitä messinkiharjalla. Mitään en voinut enää menettää, joten otin neuvosta vaarin. Messinkiharja pelasti minut totaaliselta nöyryytykseltä ja katselin kuinka suoraan painajaisunista ryömineestä hirviöstä kuoriutui oikeasti kissalta näyttävä hahmo. Riemu oli sitä luokkaa, kuin olisin juuri voittanut maailmanmestaruuden jossain. Vaikka kivi on edelleen synkkä, eikä ehkä parhain luomukseni, laitoin koko osaamiseni peliin ja yritin kaikkeni. Se on kaikki mitä voi vaatia ja kyllä, minä olen tyytyväinen.

Harjoittelua hiilellä

Varoitus: Tämän postauksen kuvat sisältävät alastomuutta.

Toisella viikolla uudessa taidekoulussa sain tutustua hiilellä piirtämisen saloihin ja onnistuin saamaan tällaiset kaksi työtä valmiiksi A1- kokoisille papereille. Tahti on tunneilla minun makuuni pikkuisen liian kiireinen ja levoton, joten koen, että pitemmällä ajalla olisin saanut mittasuhteiltaan ja varjostukseltaan toimivammat kuvat piirrettyä. Kuitenkin minun olisi nimenomaan opittava nopeaa piirtämistä, koska se on erittäin tärkeä valttikortti valintakokeita ajatellen. 

 

Hiili piirustusvälineenä on minulle sentään vähän tutumpi kuin öljypastelli, vaikkakin ainoat kosketukseni hiileen ovat aika pitkälti peräisin vain valintakursseilta. Kyseinen tekniikka vaatii siis vielä rutkasti harjoittelua. Ärsyttävintä hiilellä piirtämisessä on varmasti se, että piirtämisasento on hiilessä pääsääntöisesti ihan erillainen kuin piirrettäessä lyijykynillä. Lisäksi hankaluuksia minulle tuotti pitää kiinni aivan hiilen päästä ja otteeni lipsuikin jatkuvasti kohti piirtämiseen käytettyä kärkeä. Aina näin käydessä tunsin pistävän katseen niskassani ja kuulin rasittavan tietäväisen oloisen opettajan hihkaisevan: ”muistatkos mitä minä juuri sanoin siitä piirtämisotteesta?” Siinä kohtaa teki mieli katkaista hiili keskeltä poikki.

Henkilökohtaisesti pidän ensimmäisestä kuvasta enemmän, koska siinä asento on luontevampi ja kroppa näyttää siltä, kuin siellä olisi ihan oikeasti luitakin sisällä. Vatsassa ja takimmaisessa jalassa on anatomisesti pientä marmattamisen aihetta, mutta olen kuitenkin kokonaisuutena tähän tyytyväinen. Varjostuksia oli ihan kiva tehdä, sillä piirustusjälkeä sai paperin kanssa levitettyä samaan tapaan kuin maalia tai lyijykynää. Piti vain olla tarkkana, ettei vahingossakaan levittänyt hiiltä sormella, sillä hiili ja sormissa oleva rasva sekoittuvat toisiinsa erittäin helposti luoden peruuttamattomasti suttuisen yleisilmeen.

Jälkimmäisessä kuvassa loppui vähän jaksaminen ja paukut kesken, koska piirtämiseen oli rajoitettu aikaa vain muutama tunti torstaina ja perjantaina, jolloin olisi pitänyt jaksaa skarpata erityisen tehokkaasti. Loppuviikosta väsymys paistaa väkisin läpi ja koko päivän seisominen saman kuvan vieressä puuduttaa tavalla, jota on ehkä vaikea ymmärtää kokematta sitä itse. En kuitenkaan saanut palautteeksi kokonaisvaltaista lyttäystä, joten siihen nähden tehtävä tuli suoritettua ihan mallikkaasti.

Terveisiä uudesta koulusta

Mainitsinkin jo aikaisemmin, että muutan Ouluun ja olenkin jo pari viikkoa ehtinyt asua siellä. Siellä on siis kansanopiston taidekoulu, jossa minun olisi tarkoitus opiskella ensi toukokuuhun saakka. Kallistahan siellä on opiskella, mutta toivon tuon kyseisen koulun auttavan minua pääsemään haluamaani taidekouluun ensi syksynä.

Ensimmäisellä viikolla tein nämä kaksi työtä piirtäen öljypastelleilla mustalle ingrespaperille. Nämä ovat hyvin suuria kuvia (A1), joissa mallina on käytetty elävää mallia. Sain sekä risuja että ruusuja molemmista piirustuksista. Palautetta sain mittasuhdevirheistä ja valokohtien vääränlaisesta asettelusta, mutta väritys kuulemma onnistui molemmissa hyvin. Pitää ottaa huomioon, että näin suuressa mittakaavassa piirretyt kuvat ovat haasteellisempia kuin pienet. Öljypastelli on kömpelö työväline varsinkin näin kokemattomalle käyttäjälle, joten pienet yksityiskohdat voi unohtaa jo heti kättelyssä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ensimmäisiksi töikseni nämä ovat vähintäänkin riittävän hyviä ja suunta on ainostaan ylöspäin.

Lasikukat

Nämä lasimaalityöt valmistuivat reilu kuukausi sitten, kun päätin kuluttaa edellisestä työstä jääneet maalit ennen kuin ne kuivuisivat purkkeihinsa. Suunnittelin teemaltaan neutraalin kuvan, jota voisi aiheensa puolesta pitää paikoillaan vaikka ympärivuoden. Työ on kuitenkin toteutettu muovien päälle, joten se on helppo irrottaa, mikäli sen tahtoo pois.

Pidän tästä kokonaisuudesta huomattavasti enemmän kuin postauksessa Lasipuut esitellystä maalauksesta, sillä tämä on omaan makuuni sopivampi: hillitty ja siisti. Tavoittelin mosaiikkitöiden kaltaista jälkeä ja onnistuin mielestäni jäljittelemään tuota tyyliä aika uskottavasti. Menetelmä näiden töiden takana on minulle edelleen aika vieras, mutta kivaahan noilla väreillä on sutata. 

Takaisin mukavuusalueelle

Ehdin aloittaa tänä syksynä kansalaisopiston maalauskurssin, mutta nyt onkin edessä muutto Ouluun, joten tuo kurssi jää osaltani alkutekijöihinsä. Sain kuitenkin tämän työn siellä aikaiseksi ennen lähtöäni ja täytyy kyllä sanoa, että maalaaminen öljyväreillä pitkän tauon jälkeen tuntuu erittäin hyvältä. Koen öljyvärimaalaamisen ja nimenomaan maisemien tekemisen omaksi pravuurikseni ja kehitän sitä kaikkein mieluiten. Tällaiset työt ovat kuitenkin saaneet viime aikoina väistyä ihmisen piirtämisen harjoittelun ja tilaustöiden tieltä.

Niin kuin aina, loin tämän taulun maiseman jossain mielikuvitusmaailmani syövereissä ilman mitään malleja tai ohjeita. Se on alusta loppuun omaa designiani ja kätteni jälkeä. Se että kykenen oman kuvitellun todellisuuteni pohjalta maalaamaan, on harjoituksen ja toiston tulosta. Oli joskus aika, jolloin en pystynyt siihen ollenkaan ja siitä ei edes ole kovin pitkää aikaa, ihan pari vuotta vain. Ajattelin silloin, että minulla ei ole taiteellista silmää tai kykyä tehdä mitään sellaista. Löysin kuitenkin äärettömän voimakkaan motivaation sen oppimiseen ja toistin, toistin, toistin ja toistin. Usko meinasi loppua välillä kesken, sillä kehitystä ei tapahtunut mitään hurjaa vauhtia. Oppimisen halun varjolla minä jatkoin ja nykyään sulkiessani silmät pystyn näkemään kauniita kuvia, jotka on mahdollista siirtää kankaalle. Aina voi tietenkin kehittää, sillä ikinä ei ole valmis. Kuvitellun maalaaminen ei kuitenkaan siis ole mikään yliluonnollinen kyky, joka peritään geeneissä. Muistutan siitä, koska haluan osoittaa tsemppini niille, jotka haaveilevat itse oppivansa mielikuvista maalaamisen taidon. 

Tässä työssä erityisen tyytyväinen olen vuoristoon ja järven heijastuksiin. No järvi nyt ei taida olla suorassa taaskaan, mutta sitä ei ehkä olisi edes tarvinnut erikseen mainita. Tuosta joesta en ole oikein varma, että kumpaan suuntaan se nyt mahtaa virrata, kun perspektiivin puolesta sen kuuluisi laskea järveen päin, mutta maalaamieni roiskeiden ja aaltojen vaikutuksesta se näyttää tulevan kohti. No ei se ehkä haittaa ja on se kiva, että katsoja voi joitain asioita tulkita ihan itse. Lisäsin tähän työhön myös niitä aikaisemmin lupaamiani eläimiä ja uskon, että ne ovat ihan tunnistettavissa peuroiksi. Eläinten osuus kuvasta jäi kuitenkin erittäin minimaaliseksi, joten ihan jokaista karvaa ei voinut maalata erikseen. 

Minusta olisi hienoa, jos voisin joskus opettaa muita ihmisiä katsomaan omassa itsessään olevia maisemia ja maalaamaan niitä tauluiksi. Haluaisin saada muut ymmärtämään, että tämä ei ole ollenkaan niin vaikeaa, kuin millaiseksi sen monet kuvittelevat. En lupaa mitään ihmeitä tai sano, että se olisi lastenleikkiä, mutta mikäli sitä itse tahtoo tarpeeksi, ei mikään voi estää sen oppimista. Kaikista ei tule da Vinceja, mutta se taitotaso, joka minulle on tähän mennessä kehittynyt, on täysin saavutettavissa. Tekoprosessi ja monien teknisten asioiden oppiminen ei välttämättä aina ole niin kivaa ja se vaatii kärsivällisyyttä ja voimakasta tahtotilaa, mutta viimeiset vaiheet taulun tekemisessä ja lopputulos ovat kokemisen arvoisia.  

Se kun on oppinut siirtämään ajatuksensa melkein virheettöminä kankaalle, on pysäyttävä ja voimaannuttava kokemus. Se puhdistaa tavalla, jota en osaa kuvailla ja saa minut tuntemaan sellaisia asioita joiden kertomiseen eivät sanat riitä. Tahtoisin, että muutkin voisivat kokea sen, mitä minä koen maalatessani ja siksi kannustankin koko sydämestäni kaikkia maalaamaan. Älkää jääkö paitsi jostain niin hienosta ja arvokkaasta.

Tarkempaa työtä

Nämä ovat tilaustöinä tehtyjä piirustuksia ja ne ovat ajallisesti vaatineet minulta lähemmäs kymmenen tuntia per kuva. Tällaisia tarkkoja töitä tehdessä käytän viivotinta mittaamiseen ja tarkistelen mittausteni mahdollisia virheitä useaan otteeseen. On äärimmäisen tärkeää, että näinkin pienissä (A4) kuvissa kaikki osat ovat millilleen oikeassa paikassa, muuten piirroksesta katoaa välittömästi mallin tunnistettavuus.

Minulle oli annettu malliksi valokuvia, joita pyrin mahdollisimman perusteellisesti noudattamaan. En voi lähteä kauheasti kikkailemaan asennon tai ilmeen kanssa, koska minulla on siitä kyseisestä ihmisestä ainoastaan yksi kuva – en ole nähnyt mallejani ikinä livenä. En siis osaa kuvitella, miltä tuo kyseinen ihminen mahtaisi näyttää eri kuvakulmista, sillä valokuva vangitsee ihmisestä vain sekunnin murto-osan kestäneen olemuksen.

Keskeneräisenä työt näyttävät yleensä aika järkyttäviltä ja siinä tulee helposti sellainen uskonpuute ja epäluottamus omia kykyjään kohtaan, kun vahingossa päätyy arvostelemaan vielä vaiheessa olevaa potrettia. Osaanko? Pystynkö? Kannattaako jatkaa? Inhoittavinta on tietysti se, kun huomaa valmiista työstä, että se ei olekaan tarpeeksi hyvä ja koko kymmentuntinen rupeama on hajotettava alkutekijöihinsä ja yritettävä uudestaan. Näin onneksi tapahtuu enää melko harvoin ja useimmiten lopputulos on hyvä ja se valaa minuun taas lisää itseluottamusta seuraavia töitä ajatellen. Tottakai kehitettävää on vielä hurjasti, mutta ei minulla ole syytä sättiä omaa jälkeäni, koska se muuttuu paremmaksi koko ajan. 

Omasta mielestäni parhaiten onnistui alimmaisin kuva, sillä siinä sain mitattua kaikki osat paikoilleen kaikista parhaiten. Keskimmäisessä kuvassa silmät jäivät ihan pikkuisen liian kauas toisistaan ja pää jäi vähäsen leveäksi. Ylimmäisessä kuvassa haastetta lisäsi se, että kuvan tytön saparot kutistivat kasvojen osaa piirroksesta niin pieneksi, että pienimpiä yksityiskohtia oli vaikea tehdä. Näitä oli kuitenkin kiva piirtää ja lopputulokseen olen tyytyväinen.

Pikaharjoittelua

Löysin todella hyvältä vaikuttavan piirtämisoppaan ja olen jotenkin hämmentynyt siitä, että en ole kyseisen kirjan olemassaoloa aikaisemmin rekisteröinyt. Tuo kirja on siis Betty Edwardsin Luovan piirtämisen opas ja siinä pyritään osoittamaan, että kuka tahansa voi oppia piirtämään – olipa siihen erityislahjakkuutta tai ei. Siinä korostetaan, että piirtäminen on taito muiden joukossa ja täysin opittavissa mikäli niin itse haluaa. Jo pelkästään kirjan esipuhe luo voimakasta uskoa siihen, että dramaattiisia tuloksia on mahdollista saavuttaa jo muutaman päivän harjoittelun jälkeen, vaikka omat piirtämistaidot rajoittuisivatkin tikku-ukkoon.

Kyse ei niinkään ole käden taidoista, vaan kyvystä nähdä oikein. Kirjan alussa näytetään uskomattomia tuloksia kuukauden kestäneeltä kurssilta ja niitä katsellessa ensimmäinen reaktio on aika pitkälti hyvin epäuskoinen. Erityisen radikaali on Ken Darnelin kehityskaari, jossa vuoden piirtämisen aloittamisesta hän kykeni piirtämään mustavalkoista valokuvaa muistuttavan muotokuvan. Hänen ensimmäinen työnsä kurssilla oli lähinnä lapsen piirtämän näköinen, eikä sen taidonnäytteen perusteella ihan jokainen uskoisi, että ennen ja jälkeen kuvat on piirtänyt sama henkilö.

Kurssi on suunnattu ensisijaisesti huonon piirustustaidon omaaville ihmisille, mutta myös enemmän harjoitelleet saavat siitä varmasti irti paljonkin. Ajattelin nyt laittaa tuon kirjan testiin ja katsoa, onko se niin tajunnanräjäyttävä, kuin sen väitetään olevan. Minulla on tällä hetkellä tosin elämä vähän sekaisin ja tilaustyöt lisäävät kiirettä arkeen, joten tuskin ehdin tätä kurssia tekemään mitään hirveän ripeää tahtia. Haluan kuitenkin kehittyä paremmaksi piirtäjäksi, minkä vuoksi pyrin kokeilemaan mahdollisimman paljon kaikkea. Ehkä joku muukin saa kipinän piirtämisen harjoitteluun tästä.

Tekoaika: 40 min

"Ilme on pelottava.Voisin kuvitella tuollaisen hahmon kävelevän yöllä sänkyni viereen ja pyytävän minua tulemaan kanssaan etsimään ametisteja 500 vuotta vanhasta sokkeloisesta kaivoksesta. Se vakuuttaisi, että se on täysin turvallista ja kivaa..."

Tekoaika: 30 min

"Tässä olikin tärkeää huomata piirtämistyylin muutos, kun apuna ei ole fyysistä mallia. Muistista piirrettäessä työskentelyssä käytetään apuna tuttuja symboleja ja jotain kaavamaista mallia esimerkiksi siitä miltä nenä yleensä näyttää."

Tekoaika: 20 min

"Erityisen positiivisesti yllättynyt olen käteen. Vihaan käsien piirtämistä, koska se on niin älyttömän vaikeaa ja tiedän, että monet voivat samaistua siihen tunteeseen."

Tässä on kirjan ensimmäinen harjoitus, jossa oli tarkoitus saada aikaan kolme eri piirustusta tavallisille kopiopapereille 2B lyijykynällä. Ensimmäiseksi piti piirtää omat kasvot peiliä apuna käyttäen, sitten joku itselle tuttu henkilö pelkkien muistikuvien nojalla ja lopuksi käsi vapaavalintaisesta asennosta. Alustavaksi aika-arvioksi oli asetettu tunti, mutta oli mahdollista jatkaa niin kauan kuin halusi. Minä yritin pitäytyä siinä tunnissa, mutta jouduin venyttämään työskentelyä puoli tuntia yli alkuperäisen suunnitelman. Tässä tärkeää oli lähinnä mittasuhteiden realistisuus, eikä niinkään yksityiskohdat ja varjostus. Minähän olisin mittaillut, varjostanut ja korjaillut piirtojälkeä varmasti vielä huomennakin, mutta se ei ollut olennaista tässä tehtävässä. En siis tehnyt tarkkoja mittauksia, niin kuin aina tilaustöitä tehdessäni teen. Yritin piirtää sen mitä näin, koska juuri sellaista haastavaa harjoittelua kaipaan.

Pystyn piirtämään hyvin, mikäli saan tehdä tarkat mittaukset ja käyttää aikaa juuri niin paljon kuin haluan. Eli nämä kuvat ovat täysin viimestelemättömiä ja hirveän karkeita, luonnoksia oikeastaan. Niissä on korjattavaa vaikka ja kuinka. Älkää siis kivittäkö minua siitä. Kuitenkin kun mietin nopeaa työskentelyä ja katson kohtalaisen hyvää lopputulosta, voin olla näihin töihin ihan tyytyväinen. Erityisen positiivisesti yllättynyt olen käteen. Vihaan käsien piirtämistä, koska se on niin älyttömän vaikeaa ja tiedän, että monet voivat samaistua siihen tunteeseen.

Omakuva ei näytä minulta oikeastaan ollenkaan, mutta monet osat ovat kuitenkin oikeilla paikoillaan. Lähinnä pienet silmät ja liian kapea leuka tekevät siitä oudon näköisen. Näytän ehkä nuoremmalta kuin olenkaan. En myöskään nostanut päätäni tarpeeksi katsoessani mallia peilistä, jolloin piirsin korvat liian ylös. Ilme on pelottava.Voisin kuvitella tuollaisen hahmon kävelevän yöllä sänkyni viereen ja pyytävän minua tulemaan kanssaan etsimään ametisteja 500 vuotta vanhasta sokkeloisesta kaivoksesta. Se vakuuttaisi, että se on täysin turvallista ja kivaa... 

Pahoittelen nyt erittäin paljon tuota toista kuvaa, sillä enhän minä osaa muistin varassa piirtää oikein ollenkaan. Tässä olikin tärkeää huomata piirtämistyylin muutos, kun apuna ei ole fyysistä mallia. Muistista piirrettäessä työskentelyssä käytetään apuna tuttuja symboleja ja jotain kaavamaista mallia esimerkiksi siitä miltä nenä yleensä näyttää.  Silloin nenän piirtää lähes aina samanlaiseksi ja siitä puuttuu luonnollisuus kokonaan. Huomaankin selvästi, että peilistä piirtämäni kuva, jossa olen katsonut mallia, on selkeästi erilainen ja parempi kuin muistikuvista piirtämäni ihminen. Näen kyllä käyttäväni ”symbolijärjestelmää” myös mallista piirrettäessä, mutta tämän kurssin tarkoituksena onkin päästä siitä eroon. Ei siis mitään hätää - ainakaan vielä. Nämä harjoitukset ovat pohja, johon voin kehitystäni verrata, kun olen saanut kurssin tehtyä loppuun ja toivon, että opin näkemään asiat eri tavalla niin kuin kirja lupasi. Olisi hienoa viedä kehitykseni jälleen uudelle tasolle.

Tarina siitä, kuinka minä opin piirtämään

Minä olen aina ollut koulussa kuvataiteen suhteen hyvin aktiivinen silloinkin, kun kyse ei ollut kuvataidetunneista. Oikeastaan varsinkin silloin. Ala-asteella, yläasteella ja vielä suurimman osan lukiostakin olin lähinnä kiinnostunut piirtämään sarjakuvahahmoja ja  muuta ei niin valokuvatarkkaa. Kätteni jälkeä ala-asteelta esittelinkin jo aikaisemmin postauksessa Lurppa ja Lörppä: Tappelu. Maisemamaalauksen löysin vasta lukion viimeisellä vuodella ja siitä saakka olen kehittänyt kyseistä taitoa. Sittemmin realismi on sivuuttanut muut tyylit sujuvalla kyynerpäätaktiikalla.

Ala-asteella olin niin kertakaikkisen tunnollinen ja kiltti, että en pahemmin oppituntien aikana uskaltanut vihkojani kuvittaa, mutta yläasteella siitä oli tullut jo paha tapa. Jotkut opettajat tosin vetivät herneen nenään siitä niin helposti, että oli parasta pitää kukkiva luovuus kurissa. Joitain opettajia ei sitten taas liiemmin kiinnostanut, mitä minä siellä hiljaa yksinäisyydessä tein. Tärkeintä oli, että en ollut harmiksi kenellekään. Yläasteen pitkän matematiikan opettaja jopa vähän hymyillen kehaisi katsottuaan vihkoani, että ne kuvat olivat ihan kivaa piristystä muuten tylsään numeromassaan. Hän oli sen asian kanssa täysin ok. Ja minähän piirsin aina kun voin, koska se teki oloni paremmaksi – minulla oli syyni!

Lukiossa ei varmasti ollut montaa sellaista tuntia, jolloin en olisi piirtänyt ja kehitys alkoi näkyä aina selvemmin. Matematiikan tunnit olivat selkeästi hedelmällisimpiä. Jossain kohtaa tuli vastaan kettu-kausi, jolloin jokainen kurssivihko täyttyi yksinkertaisista kettu-hahmoista. Minä kuvittelin itseni keskelle hämyistä metsää, jossa nämä ketut tanssivat sammaleisten kivien päällä ja söivät kilpaa marjapiirakkaa; korvissa raikasi  Avril Lavigne - Here's to Never Growing Up. Venäjän vallankumous ja geometriset ongelmat olivat jossain metsänrajan toisella puolella, eikä niistä tarvitsisi murehtia kuin vasta kurssikokeessa.

Jotkut hahmot olivat oikein söpöjä, mutta kun ajatus ja keskittyminen karkasivat, oli lopputulos vähemmän edustava. Mitäköhän olen mahtanut ajatella?

Pelit ovat inspiroineet minua piirtämään aina. Videopelit ovat olleet minulle varsinkin lapsena rakas harrastus ja pelaan kyllä tarkasti harkittuja pelejä vielä edelleen. Nykyisin kaipaan kuitenkin peleiltä toimivaa juonta ja kokonaisvaltaista pelikokemusta, jossa voi tuntea olevansa osa pelin luomaa maailmaa. Räiskintä ja räjähdykset eivät kiinnosta yhtään. Lapsena mielenkiinto kohdistui peleihin kuten Sly, Ratchet ja Clank sekä Crash, nykyään elokuvamaiset pelit kuten The Last of Us ja Tomb Raider ovat pelaamisen arvoisia. Myös Far Cry 3 ja Uncharted- sarja ovat niissä tapahtuvasta silmittömästä sotimisesta huolimatta olleet pohjimmiltaan mielenkiintoisia juoneltaan. Sly on kiva hahmo piirtää ja muistelen sen pelaamista lämmöllä. Oikein sympaattinen peli. Minä kuitenkin halusin piirtäessäni karsia osia Slyn tyylistä, koska jotenkin se oli helpompi piirtää ilman turhia asusteita. Jotkut Sly-harrastajat saattavat silti tunnistaa hahmon tuollaisenaan.Ylempi kuva on raapustettu matematiikan vihkoon ja alempi kuva on piirretty abi-vuonna terveystiedon vihkoon.

Lukion matematiikan tunneilla keskittymisen ylläpitäminen oli äärimmäisen vaikeaa, mistä alla olevan kuvan hahmon ilme kertoo varmasti kaiken. Kai se on vähän niin kuin omakuva. On rikollisen väärin yrittää saada minut keskittymään yhtälöparin ratkaisemiseen kahdeksalta aamulla. Ihan oikeasti?! Matikan opettaja selosti meille kaikkea, mikä sujahti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuulin kuitenkin, kun hän painotti meitä toistamaan, toistamaan ja toistamaan, jotta rutiini kehittyisi ja uusien asioiden oppiminen onnistuisi paremmin. Sehän on ihan totta! Heureka ja sitä rataa. Minäkin toistin, toistin ja toistin – harjoittelin omien sarjakuvahahmojeni piirtämistä oikein ahkerasti.

Lopulta olin kehittyny piirtäjänä sen verran hyvin, että lukion lopussa piirtämäni hahmot seisoivat hyvin omilla jaloillaan ja niiden koko rakenne oli mielestäni uskottava ja suht toimiva. Niillä oli oma luonne ja ne hengittivät tavalla, jota en aikaisemmin kyennyt hahmoistani aistimaan. Olin niistä ylpeä, vaikka tolkuttoman ankara itsekritiikki lannistikin hurjasti, enkä uskaltanut näyttää piirroksiani muuta kuin lähimmille ystävilleni. En uskonut, että minusta koskaan tulee mitään ja että taide voisi koskaan olla mikään muu kuin harrastus. Saattaa se sellaiseksi edelleen jäädä, mutta toivoisin voivani tulevaisuudessa työskennellä sellaisessa työssä, jossa taide on läsnä ja teen kaikkeni, että se unelma toteutuisi. Tämä on se asia mitä minä rakastan ja koen, että minulla olisi niin paljon annettavaa.

Ja tämän tekstin perusteella kannustankin kaikkia koululaisia ja opiskelijoita vähät välittämään oppitunneista ja käyttämään kaiken aikansa vain piirtämiseen... no juu en sentään. Halusin osoittaa, että piirtämisen oppinen on vaatinut minulta paljon toistoa ja harjoitusta. Suurimmat harjoitusprosessit olen kyllä tehnyt jossain ihan muualla kuin koulussa, mutta se että piirsin lähestulkoon jokapäivä, oli olennainen osa kehitystä. Ja kerron nyt vielä, että minä pärjäsin koulussa hyvin. Tein itsenäisesti isoimman työn ja läksyni myös niin hyvin kuin jaksoin. Olin vähän keskimääräistä parempi lukiossa. Ja kirjoitinhan minä pitkästä matikasta kirkkaasti Magnan. Oppitunnit ja koulussa käyminen olivat minulle se vaikea pala ja sitä ilmapiiriä pakenin piirtämällä. Minun piti tehdä mitä minun piti tehdä. En siis neuvo ketään matkimaan minua.

Sitä on kuitenkin itselleen aina se kriittisin ja minulla onkin taiteeseen sellainen viha-rakkaussuhde. Vaikka olisin onnistunut omasta mielestäni hyvin jossain työssä ja muutkin antaisivat minulle positiivista palautetta, niin minä näen aina virheitä ja parantamisen varaa – aina. Joskus se on todella lannistavaa, kun tuntuu, ettei ikinä opi jotain asiaa, vaikka kuinka yrittää ja se on liian pitkä taival kulkea. Epäonnistumiset musertavat, mutta niille ei saa antaa valtaa tai varsinkaan mitään kättäpidempää. Usein tekoprosessi on se ikävin, kun itse arvostelee keskeneräistä työtä. Lopputulos usein maksaa vaivan takaisin ja se kun näkee, että kehittyy. Parasta on se kun voi taiteen kautta antaa muille jotain ja koskettaa.

Piirtämisen oppiminen on taito muiden taitojen joukossa ja tahtoisin saada ihmiset ymmärtämään, että se on täysin saavuttettavissa. Se vaatii kuitenkin yleensä sitkeyttä, sisäistä motivaatiota, lukemista, toistamista ja kokonaisvaltaista omistautumista. Jos vain itse tarpeeksi sitä haluaa, ei mikään voi estää sen oppimista.  Älkää siis ajatelko, että te ette voisi oppia piirtämään, koska teillä ei ole taiteen lahjaa. Pötyä! Yrittäkää, minä uskon, että te pystytte siihen.