Kansalaisopiston taidekurssin opettaja pyysi meitä kurssilaisia erään tunnin alussa kuuntelemaan omaa tauluamme erityisen huolellisesti ja käymään rohkeasti vuoropuhelua sen kanssa. Tiesin jo heti tuon ensimmäisen lauseen jälkeen, että noudattaessani näitä ohjeita ei hyvä heilu. "Mitä se taulu koittaa teille sanoa? Mitä väriä se pyytää, mitä muotoja, mitä tunnelmaa? Uskaltakaa keskustella." Kohotin takarivissä kulmakarvojani ja mietin, että onkohan opettaja nyt ihan tosissaan.
No joo, kai sen kanssa voisi pari sanaa vaihtaa, sitä paitsi laukussa oli korvatulpat kaiken varalta. Taulu tahtoi dramatiikkaa ja syviä harmaita sävyjä, mutta pistin piruuttani joukkoon vähän punaista. Taivas ja meri olivat valmiita ja pysähdyin pitkäksi toviksi tuijottamaan maalaustani silmästä silmään. Se ei puhunut mitään ja kuvittelin päässeeni vähällä ja sen olevan tyytyväinen ja valmis. Sitten kun vähiten odotin, se päästi suustaan lyhyen sanan, joka alkoi sopraanon lailla korkealta ja päätyi matalaan kontra c:hen: "Pupuja!" - Voi veljet, kyllähän minä tämän jo arvasinkin. Kun on minun tauluistani kyse, on syytä pysyä turvallisen välimatkan päässä ja kaikki järkeään arvostavat ymmärtävät, ettei niiden kanssa tule jutella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti