Takapakkia

On  hassua, miten vielä muutama vuosi sitten pyörittelin silmiäni lausahduksille kuten ”itse on itsensä pahin vihollinen”, ”kuuntele sydäntäsi” ja ”elät elämääsi itseäsi etkä muita varten”.  Parhaansa yrittäminenhän pitäisi riittää, eikä sillä ole väliä, mitä muut ajattelevat. Kaikki järjestyy.  Jep kyllä nämä tiedetään.

Vasta kuitenkin nyt ymmärrän, miten nuo pinnalliselta höpölöpinältä kuulostaneet tyhjät lauseet ovatkin niin mielenkiintoisia ja täynnä tätä elämää mitä nyt elän. Ne ovat niin paljon enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten. Ja siitäkin huolimatta, vaikka tiedän niiden  olevan yksinkertaisia pikkuohjeita, ne tuntuvat ennemminkin ohjelmointikoodin kaltaisilta arvoituksilta, joiden purkamiseen kuluu veren, hien ja kyyneleiden lisäksi muun muassa aivan liikaa suklaakarkkeja.

Äänet päässä kutsuvat tyhmäksi, noloksi ja epäonnistuneeksi. En sovi oikein sinne enkä tänne, jolloin seuraava umpikuja tulee vastaan jo ennen kuin ehdin kunnolla ympäri kääntyä. Ja tehdessäni päätöksiä itseäni varten huomaan pohtivani kerta toisensa jälkeen aina ensimmäiseksi, että mitäköhän ne sukulaiset tai naapurin Pirkko-Liisa mahtavat ajatella tästä valinnasta. Äly hoi. Muiden ajatteleminen on tietysti fiksua ja huomaavaista, mutta oman itsensä jatkuva laiminlyönti johtaa lopulta dramaattisten vaiheitten seurauksena suljetulle osastolle, jossa viimeiset rippeet omanarvontunnostani sinkoutuvat kaaressa Saturnukseen.

Déjà vu ... tämä tilannehan muistuttaa ihan vanhaa Tomb Raider 4 - peliä, jossa onnistuin pelin loppupuolella tallentamaan pelin kielekkeelle, josta ei päässyt suuntaan eikä toiseen. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi: Pudottaudu kielekkeeltä alas kuolemaasi ja paina playstationin virtanappula raivonpuuskassa sekä pleikkarin että sen alla olevan pöydän läpi tai aloita koko peli alusta. Tietysti olisin voinut myös heittä pleikkarin lampeen, sulattaa sen uunissa, käyttää sitä ilmakiväärin maalitauluna, antaa kissojeni tuhota cd:n, tehdä pleikkarista tilataideteoksen yhdessä vanupuikkojen ja maapähkinävoin kanssa, porata siihen reikiä, lähettää silvotun pleikkarin valmistajalle mukanaan pelikoneen kirjoittama sydäntä särkevä itsemurhakirje... Eli saattoi niitä vaihtoehtoja olla pari enemmänkin. 

Tuossa tilanteessa kuitenkin päätin aloittaa pelin alusta ja suoritin kaikki tasot kunnialla loppuun toisella yrityksellä. Eli mitä tästä opimme? Umpikujatilanteessa kannattaa aloittaa alusta, jos tahtoo päästä eteenpäin. Eli aloitan koko elämäni alusta? Äiti(kään) ei välttämättä arvosta yli suurta vauvaa muutamaksi vuodeksi eivätkä legot ja lastensadut oikein nappaa enää. Tällä kertaa olisin kuitenkin ainakin ala-asteella luokkani pisin, eikä tarvitsisi hävetä heikkoa englanninkielen taitoa. Tässä kohtaa isken jarrut pohjaan ajatusleikkini suhteen, koska tiedän pystyväni jatkamaan sitä mauttomuuteen asti.

Eniten minun käy sääliksi äidin selkää, joten ehkä alusta aloittaminen ei vie minua ihan kehtoon saakka. Lähinnä minun on otettava oman pääkoppani kanssa takapakkia ja tietyllä tasolla tehtävä joitain asioita uudelleen, jotta pääsisin eteenpäin. Ja aloitin sen maalaamalla, koska se on minulle varmasti kaikkein rakkain harrastus ja sen kautta ajatus kulkee parhaiten.  Maalasin itselleni ympäristön, johon minunlaiseni otus sopii etu- ja takaperin aivan yhtä hyvin, eikä kukaan tuomitse tai määrää sen maailman asioista. Monet eivät varmasti ymmärrä asioita, joita tulen tekemään ja uskovat selviytyvänsä niistä itse paremmin. Fakta on kuitenkin se, että minun elämäni on uniikki, eikä kukaan voi täysin asettua asemaani. Teen mitä minun täytyy, enkä kysy keneltäkään siihen lupaa tai ymmärrystä. Ja siinä vaiheessa kun huomaan pyöritteleväni silmiäni tälle tekstille tiedän, että asiat ovat jälleen hyvin.

Gishwhes 2016

Oheisessa videossa on esitetty oma panokseni tämän vuoden Gishwhesiin. Tehtävänä oli kopioida Bob Rossin maalaus mahdollisimman hyvin ja tiivistää maalausprosessi 30 sekunnin mittaiseksi videoksi. Aikaa maalauksen ja videon tekemiseen oli vain muutama päivä, joten kaiken piti mielellään onnistua ensiyrittämällä.

Kaikki sujui muuten suht mutkattomasti, mutta taulupohja oli aivan liian märkä monen päällekkäisen öljyvärikerroksen tekemiseen. Värit sulautuivat monin paikoin liikaa toisiinsa ja taulu ei vain yksinkertaisesti imenyt enempää väriä. Kuivumisen odotteluun ei ollut aikaa, joten lopputulos ei ole täysin sellainen kuin sen piti olla.

30 sekunnin mittainen nopeutettu video on jokseenkin levotonta katseltavaa, mutta toteutuksen täytyi olla tehtävänannon mukainen. Ja tietysti verrattaessa maalauksia keskenään, on helppo huomata niissä eroavaisuuksia. Kuitenkin annettuun aikaan nähden tehtävä onnistui hyvin ja maalaus on tunnistettavissa jäljitelmäksi Bob Rossin työstä.

Kuulumisia

Tämä kutsukortti tuli väsättyä äitini 50-vuotisjuhlia varten. Kortissa on luonnollisesti äitini lapsuuden kuvasta piirretty potretti. Haastavaa tässä oli lähinnä se, että mallikuva oli hyvin pienikokoinen ja aikaa kortin tekemiseen oli äärimmäisen vähän. En siis ehtinyt piirtää ihan niin tarkasti kuin olisin halunnut ja taisin kuluttaa vain noin viisi tuntia tämän kuvan tekemiseen normaalin 8 –10 tunnin sijaan. Hyvin se kuitenkin asiansa ajoi ja kaiken kiireen keskellä en edes kehtaa olla lopputulokseen tyytymätön.

Nyt kuitenkin yliopisto-opiskelu on polkaistu käyntiin sekavissa fiiliksissä. Varmasti monet koulunsa aloittaneet jakavat samoja tuntemuksia kanssani ajatellen samalla sisimmässään, että kukaan muu ei mitenkään voisi tuntea näin. Itsensä epäilyä, pelkoja, epäselviä asioita, ahdistavia tilanteita, ruokahaluttomuutta, unettomuutta... Lista jatkuisi varmasti loputtomiin. Muiden samantapaiset ajatukset eivät tietenkään varsinaisesti helpota omaa olotilaa sen yksilöllisyyden vuoksi, mutta sen ymmärtäminen voi auttaa jaksamaan niinä hetkinä, kun tahtoisi lopullisesti luovuttaa. Tämä henkinen kidutuskammio ei ole kuolemantuomio, vaan pikemminkin välietappi, josta minun on itse raivattava tieni eteenpäin. Tämä on väliaikaista ja sellaista tilannetta ei olekaan, mihin ei ratkaisua löytyisi.

Kukaan ei oletakaan minun olevan valmis opettaja sillä hetkellä, kun astuin yliopiston ovista sisään. Minä olen tullut tänne oppimaan ja tekemään itsestäni valmiimman siihen työhön, johon motivaationi on edelleen tallella ja korkealla, vaikka monet eivät minuun uskoisikaan. Omat ominaisuuteni ja luonteen piirteeni vaativat suuren remontin ja sen tekemiseen on edessä pitkä ja kivinen tie. Jopa  niin kivinen, että koen suurta pelkoa astua sinne. 

Tässä kohtaa on hyvä tiedostaa, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla hyvä opettaja tai yhtä ainutta väylää toteuttaa opiskelu. Siksi se, että poikkean suuresti oman luokkani ihmistyypeistä ei saa ajaa minua alas nyt - sille ei ole mitään syytä.  Erilaisuus ei ole väärin vaan pikemminkin lähde jonkin uuden ja hienon ammentamiseen. Olen kesken, enkä koskaan valmiiksi tule, joten virheistä ja kokemattomuudesta on turha lannistua. Kaiken voi oppia, mutta se tosiaankin vaatii työtä ja voimakasta tahtotilaa tehdä niin.

Näiden ajatusten johdattamana nousen reippaasti joka aamu sängystä ylös, vaikka mieli tekisi jäädä lämpimän peiton suojiin piiloon koko loppupäiväksi.  Ennen kouluun lähtöä kävelen peilin eteen ja etsin peilikuvastani sen sisäisen tiikerini,  viidakon kuninkaallisen. Silloin uskon paremmin pystyväni tähän ja olevani valmis kehittymään joka päivä vähän lisää. Periksi ei anneta.

Tekniikan vaihtoa

Lähestulkoon kaikki maisemakuvat, jotka olen tähän mennessä tehnyt, on maalattu öljyväreillä. Tuo tekniikka on minulle ehdottomasti tutuin ja koen sen soveltuvan maalaustyyliini parhaiten. Kuitenkin uskon, että ajoittainen mukavuusalueelta irrottautuminen on virkistävä ja opettavainen tapahtuma. Näiden ajatusten pohjalta päätin vaihtaa öljyvärit akvarelleihin ja katsoa minkälainen lopputulos niiden kanssa syntyisi.

Akvarelleissa hankalinta varmasti on se, että maalausjälkeä on hyvin vaikea korjata, sillä edellinen väri näkyy sen päälle vedetyn kerroksen alta saaden helposti aikaan tukkoisen vaikutelman. Lisäksi maalattavan kuvan elementeistä pitäisi olla alusta alkaen aika selvillä, sillä radikaaleja mielen muutoksia on hyvin hankala toteuttaa enää työn loppuvaiheessa. 

Olen tottunut öljyväreillä maalatessa siihen, että huippuvalot voi lisätä työhön lopuksi, mutta akvarelleilla maalatessa ne pitäisi pitää hengissä jo kuvan alkumetreiltä saakka. Valkoisimmat alueet ovat paperin oma valkoinen, joten niiden päälle ei saa mennä maalaamaan mitään tai muuten niitä on lähes mahdotonta saada enää valkoisiksi.

Tällainen tästä tuli ja olen iloinen, että tuli maalattua. Mukavampi on tietysti maalailla öljyväreillä ja sitä tulen varmasti tekemään jatkossakin enemmän. Kannustan kuitenkin muitakin rohkeasti kokeilemaan itselleen vieraita tekniikoita ja ylittämään omia rajojaan. Siitä kun voi saada irti yllättävän paljon.

Maalaustarinoita osa 4

Nyt kun olen saanut tämän videosarjan päätökseen, voinen avata niiden syntytarinaa vähäsen. Olen aikaisemmin maininnut, että sain ollessani töissä vanhainkodissa maalata reaaliajassa öljyväritauluja vanhainkodin asukkaille. Näistä maalauksista olen jo kertonut postauksessa Vanhusten iloksi. Tietysti minua kiiteltiin tuon maalaushetken pitämisestä enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella, mutta maalaamisen pitkäveteisyys ja vuorovaikutuksen puute jäivät minua silloin kaivelemaan. On vaikea keskittyä keskustelemaan vanhusten kanssa ja samalla maalata teknisesti mielenkiintoista jälkeä mahdollisimman nopeassa tahdissa. En ollut suoritukseeni tyytyväinen ja halusin saada aikaan jotain parempaa.

Vuosi Limingassa antoi minulle aikaa kehitellä maalaushetkeäni ajatuksen tasolla paremmaksi ja heti kun kuulin pääseväni kesäksi töihin samaiseen vanhainkotiin, aloitin konkreettiset suunnittelut. Alkuperäinen ideani oli maalata jälleen reaaliajassa, mutta tällä kertaa halusin elävöittää maalaamista taustalta kuuluvalla etukäteen nauhoitetulla taustatarinalla. Minun oli kuitenkin ensin esitettävä tämä pelkkänä ideana töissä ja pyydettävä lupa sen toteuttamiseen. Silloin syntyi taivaan tarina. 

Luokanopettajakoulutuksen pääsykokeisiin lukeminen, pitkät koulupäivät Limingan taidekoulussa, tilaustyöt ja itselleni asettamani liikuntatavoitteet karsivat päivistäni pois oikeastaan kaiken vapaa-ajan, enkä millään jaksanut kirjoittaa kolme varttia kestävää taustatarinaa kokonaisuudessaan. Päätin tehdä lyhyen version tarinastani ja editoida pätkän videota sen rinnalle. Tekemäni lyhyt videopätkä riittäisi hyvin ideani esittelemiseen töissä ja pääsykokeiden jälkeen voisin keskittyä täysipäiväisesti pidemmän tarinan kirjoittamiseen. 

Kun esimies oli nähnyt videoni, hän kannusti minua tekemään videosta DVD:n. Sehän oli loistava idea. Mietin hetken, että miksi en keksinyt sitä itse. Videota voi toistaa uudelleen vielä vuosienkin päästä ja lyhyt kertomus ja nopealta tuntuva maalaaminen pitävät otteessaan ihan eri tavoin kuin livemaalaaminen. 

On kuitenkin myönnettävä, että noinkin lyhyen videon tekeminen oli älyttömän työlästä puuhaa. Ensinnäkin itse maalaaminen kesti monta tuntia ja sellaisen videon leikkaaminen on loppuviimeksi valtava työmaa varsinkin sellaiselle, jolta kokemus videoiden tekemiseen puuttuu. Sitten minun piti kirjoittaa tekstit ja äänittää ne. Sain lukea tarinan moneen kertaan uudelleen, sillä oma ääneni ei soveltunut kertojaääneksi ihan kivuttomasti. Äänityksen toteuttaminen piti tehdä kännykän mikrofonilla, joten rasahduksia ja äänenlaadun vaihteluita oli hankala kontrolloida. Äänen ja videon yhdistäminen oli kaiketi hankalin vaihe, sillä halusin niiden sulautuvan yhteen mahdollisimman luontevasti ilman silmiinpistäviä ongelmia. Video piti katsoa uudelleen ja uudelleen, jotta saatoin korjata muutaman sekunnin virheet videoista ja saavuttaa haluamani lopputuloksen. 

Kiireinen kevät vaati veronsa väkisinkin – ihminenhän minäkin olen. Tarinoissa on korjattavaa, maalaamisessa parannettavaa ja editoinnissa harjoiteltavaa. Tämän parempaan en olisi pystynyt ja tein 110-prosenttisesti parhaani. En usko, että kukaan vanhainkodissa vaatisi minulta sen enempää ja etteikö videoista olisi siellä iloa moneksi kerraksi. Vain sillä on loppujen lopuksi merkitystä. Sen lisäksi, että saatoin jättää jälkeeni tällaiset videot, opin taas paljon uudenlaisia toimintatapoja ja rikastutin ideapankkiani entistä enemmän. Kaikesta kiireestä, epävarmuudesta ja takaiskuista huolimatta en vaihtaisi hetkeäkään pois.

Maalaustarinoita osa 3

Maalaustarinoita osa 2

Tässä kohtaa voin ilokseni kertoa, että minut on hyväksytty opiskelemaan kasvatustieteitä Oulun yliopistoon. Minusta tulee siis luokanopettaja ja voin valita opintoni taito- ja taidepainotteiseksi. Blogiani pidempään lukeneet varmasti tietävätkin, että suurin unelmani olisi päästä opettamaan taidetta muille, joten uskon luokanopettajaksi opiskelemisen vievän haavettani jopa paremmin eteenpäin kuin opiskelu kuvataiteilijaksi varsinaisessa taidekoulussa. Tämänhetkisten onnellisuuden ja kiitollisuuden tuntemuksieni kuvailemiseen eivät sanat riitä ja uskon, että kovalla työllä minusta voi tulla hyvä luokanopettaja.