Kuulumisia

Tämä kutsukortti tuli väsättyä äitini 50-vuotisjuhlia varten. Kortissa on luonnollisesti äitini lapsuuden kuvasta piirretty potretti. Haastavaa tässä oli lähinnä se, että mallikuva oli hyvin pienikokoinen ja aikaa kortin tekemiseen oli äärimmäisen vähän. En siis ehtinyt piirtää ihan niin tarkasti kuin olisin halunnut ja taisin kuluttaa vain noin viisi tuntia tämän kuvan tekemiseen normaalin 8 –10 tunnin sijaan. Hyvin se kuitenkin asiansa ajoi ja kaiken kiireen keskellä en edes kehtaa olla lopputulokseen tyytymätön.

Nyt kuitenkin yliopisto-opiskelu on polkaistu käyntiin sekavissa fiiliksissä. Varmasti monet koulunsa aloittaneet jakavat samoja tuntemuksia kanssani ajatellen samalla sisimmässään, että kukaan muu ei mitenkään voisi tuntea näin. Itsensä epäilyä, pelkoja, epäselviä asioita, ahdistavia tilanteita, ruokahaluttomuutta, unettomuutta... Lista jatkuisi varmasti loputtomiin. Muiden samantapaiset ajatukset eivät tietenkään varsinaisesti helpota omaa olotilaa sen yksilöllisyyden vuoksi, mutta sen ymmärtäminen voi auttaa jaksamaan niinä hetkinä, kun tahtoisi lopullisesti luovuttaa. Tämä henkinen kidutuskammio ei ole kuolemantuomio, vaan pikemminkin välietappi, josta minun on itse raivattava tieni eteenpäin. Tämä on väliaikaista ja sellaista tilannetta ei olekaan, mihin ei ratkaisua löytyisi.

Kukaan ei oletakaan minun olevan valmis opettaja sillä hetkellä, kun astuin yliopiston ovista sisään. Minä olen tullut tänne oppimaan ja tekemään itsestäni valmiimman siihen työhön, johon motivaationi on edelleen tallella ja korkealla, vaikka monet eivät minuun uskoisikaan. Omat ominaisuuteni ja luonteen piirteeni vaativat suuren remontin ja sen tekemiseen on edessä pitkä ja kivinen tie. Jopa  niin kivinen, että koen suurta pelkoa astua sinne. 

Tässä kohtaa on hyvä tiedostaa, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla hyvä opettaja tai yhtä ainutta väylää toteuttaa opiskelu. Siksi se, että poikkean suuresti oman luokkani ihmistyypeistä ei saa ajaa minua alas nyt - sille ei ole mitään syytä.  Erilaisuus ei ole väärin vaan pikemminkin lähde jonkin uuden ja hienon ammentamiseen. Olen kesken, enkä koskaan valmiiksi tule, joten virheistä ja kokemattomuudesta on turha lannistua. Kaiken voi oppia, mutta se tosiaankin vaatii työtä ja voimakasta tahtotilaa tehdä niin.

Näiden ajatusten johdattamana nousen reippaasti joka aamu sängystä ylös, vaikka mieli tekisi jäädä lämpimän peiton suojiin piiloon koko loppupäiväksi.  Ennen kouluun lähtöä kävelen peilin eteen ja etsin peilikuvastani sen sisäisen tiikerini,  viidakon kuninkaallisen. Silloin uskon paremmin pystyväni tähän ja olevani valmis kehittymään joka päivä vähän lisää. Periksi ei anneta.

Tekniikan vaihtoa

Lähestulkoon kaikki maisemakuvat, jotka olen tähän mennessä tehnyt, on maalattu öljyväreillä. Tuo tekniikka on minulle ehdottomasti tutuin ja koen sen soveltuvan maalaustyyliini parhaiten. Kuitenkin uskon, että ajoittainen mukavuusalueelta irrottautuminen on virkistävä ja opettavainen tapahtuma. Näiden ajatusten pohjalta päätin vaihtaa öljyvärit akvarelleihin ja katsoa minkälainen lopputulos niiden kanssa syntyisi.

Akvarelleissa hankalinta varmasti on se, että maalausjälkeä on hyvin vaikea korjata, sillä edellinen väri näkyy sen päälle vedetyn kerroksen alta saaden helposti aikaan tukkoisen vaikutelman. Lisäksi maalattavan kuvan elementeistä pitäisi olla alusta alkaen aika selvillä, sillä radikaaleja mielen muutoksia on hyvin hankala toteuttaa enää työn loppuvaiheessa. 

Olen tottunut öljyväreillä maalatessa siihen, että huippuvalot voi lisätä työhön lopuksi, mutta akvarelleilla maalatessa ne pitäisi pitää hengissä jo kuvan alkumetreiltä saakka. Valkoisimmat alueet ovat paperin oma valkoinen, joten niiden päälle ei saa mennä maalaamaan mitään tai muuten niitä on lähes mahdotonta saada enää valkoisiksi.

Tällainen tästä tuli ja olen iloinen, että tuli maalattua. Mukavampi on tietysti maalailla öljyväreillä ja sitä tulen varmasti tekemään jatkossakin enemmän. Kannustan kuitenkin muitakin rohkeasti kokeilemaan itselleen vieraita tekniikoita ja ylittämään omia rajojaan. Siitä kun voi saada irti yllättävän paljon.

Maalaustarinoita osa 4

Nyt kun olen saanut tämän videosarjan päätökseen, voinen avata niiden syntytarinaa vähäsen. Olen aikaisemmin maininnut, että sain ollessani töissä vanhainkodissa maalata reaaliajassa öljyväritauluja vanhainkodin asukkaille. Näistä maalauksista olen jo kertonut postauksessa Vanhusten iloksi. Tietysti minua kiiteltiin tuon maalaushetken pitämisestä enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella, mutta maalaamisen pitkäveteisyys ja vuorovaikutuksen puute jäivät minua silloin kaivelemaan. On vaikea keskittyä keskustelemaan vanhusten kanssa ja samalla maalata teknisesti mielenkiintoista jälkeä mahdollisimman nopeassa tahdissa. En ollut suoritukseeni tyytyväinen ja halusin saada aikaan jotain parempaa.

Vuosi Limingassa antoi minulle aikaa kehitellä maalaushetkeäni ajatuksen tasolla paremmaksi ja heti kun kuulin pääseväni kesäksi töihin samaiseen vanhainkotiin, aloitin konkreettiset suunnittelut. Alkuperäinen ideani oli maalata jälleen reaaliajassa, mutta tällä kertaa halusin elävöittää maalaamista taustalta kuuluvalla etukäteen nauhoitetulla taustatarinalla. Minun oli kuitenkin ensin esitettävä tämä pelkkänä ideana töissä ja pyydettävä lupa sen toteuttamiseen. Silloin syntyi taivaan tarina. 

Luokanopettajakoulutuksen pääsykokeisiin lukeminen, pitkät koulupäivät Limingan taidekoulussa, tilaustyöt ja itselleni asettamani liikuntatavoitteet karsivat päivistäni pois oikeastaan kaiken vapaa-ajan, enkä millään jaksanut kirjoittaa kolme varttia kestävää taustatarinaa kokonaisuudessaan. Päätin tehdä lyhyen version tarinastani ja editoida pätkän videota sen rinnalle. Tekemäni lyhyt videopätkä riittäisi hyvin ideani esittelemiseen töissä ja pääsykokeiden jälkeen voisin keskittyä täysipäiväisesti pidemmän tarinan kirjoittamiseen. 

Kun esimies oli nähnyt videoni, hän kannusti minua tekemään videosta DVD:n. Sehän oli loistava idea. Mietin hetken, että miksi en keksinyt sitä itse. Videota voi toistaa uudelleen vielä vuosienkin päästä ja lyhyt kertomus ja nopealta tuntuva maalaaminen pitävät otteessaan ihan eri tavoin kuin livemaalaaminen. 

On kuitenkin myönnettävä, että noinkin lyhyen videon tekeminen oli älyttömän työlästä puuhaa. Ensinnäkin itse maalaaminen kesti monta tuntia ja sellaisen videon leikkaaminen on loppuviimeksi valtava työmaa varsinkin sellaiselle, jolta kokemus videoiden tekemiseen puuttuu. Sitten minun piti kirjoittaa tekstit ja äänittää ne. Sain lukea tarinan moneen kertaan uudelleen, sillä oma ääneni ei soveltunut kertojaääneksi ihan kivuttomasti. Äänityksen toteuttaminen piti tehdä kännykän mikrofonilla, joten rasahduksia ja äänenlaadun vaihteluita oli hankala kontrolloida. Äänen ja videon yhdistäminen oli kaiketi hankalin vaihe, sillä halusin niiden sulautuvan yhteen mahdollisimman luontevasti ilman silmiinpistäviä ongelmia. Video piti katsoa uudelleen ja uudelleen, jotta saatoin korjata muutaman sekunnin virheet videoista ja saavuttaa haluamani lopputuloksen. 

Kiireinen kevät vaati veronsa väkisinkin – ihminenhän minäkin olen. Tarinoissa on korjattavaa, maalaamisessa parannettavaa ja editoinnissa harjoiteltavaa. Tämän parempaan en olisi pystynyt ja tein 110-prosenttisesti parhaani. En usko, että kukaan vanhainkodissa vaatisi minulta sen enempää ja etteikö videoista olisi siellä iloa moneksi kerraksi. Vain sillä on loppujen lopuksi merkitystä. Sen lisäksi, että saatoin jättää jälkeeni tällaiset videot, opin taas paljon uudenlaisia toimintatapoja ja rikastutin ideapankkiani entistä enemmän. Kaikesta kiireestä, epävarmuudesta ja takaiskuista huolimatta en vaihtaisi hetkeäkään pois.

Maalaustarinoita osa 3

Maalaustarinoita osa 2

Tässä kohtaa voin ilokseni kertoa, että minut on hyväksytty opiskelemaan kasvatustieteitä Oulun yliopistoon. Minusta tulee siis luokanopettaja ja voin valita opintoni taito- ja taidepainotteiseksi. Blogiani pidempään lukeneet varmasti tietävätkin, että suurin unelmani olisi päästä opettamaan taidetta muille, joten uskon luokanopettajaksi opiskelemisen vievän haavettani jopa paremmin eteenpäin kuin opiskelu kuvataiteilijaksi varsinaisessa taidekoulussa. Tämänhetkisten onnellisuuden ja kiitollisuuden tuntemuksieni kuvailemiseen eivät sanat riitä ja uskon, että kovalla työllä minusta voi tulla hyvä luokanopettaja.

Maalaustarinoita osa 1

Hyvää juhannusta!

Takkiin tuli

Valintakurssi meni tänä vuonna omasta mielestäni hyvin, vaikka oma hitauteni ja huono jännityksen hallinta vaikuttivatkin edelleen töiden lopputuloksiin. Kaikkeni annoin, siitä ei ole epäilystäkään, mutta muut olivat parempia – ei siinä sen kummempaa. Ehkä minä vielä joskus ymmärrän, miten tuota paremmuutta mitataan. Tämän hetkisen pettymyksen ja riittämättömyyden tunteiden keskellä tekisi toki mieli purkaa negatiivisia fiiliksiä, mutta uskon järkevintä olevan lähinnä miettiä omia kehittämisen kohteita ja pyrkiä oppimaan tästä jotain. 

Tässä kohtaa voin postata valintakurssilla tehtyjä tehtäviä ja näyttää millaisilla töillä sisälle ei pääse. Toivon näistä olevan hyötyä joillekin, jotka ovat ajatelleet hakea taidekouluun. 

Minulle elävän mallin piirtämisessä eniten päänvaivaa on aina tuottanut piirustuksen mahtuminen kokonaisuudessaan paperille. En tiedä miksi se on niin vaikeaa, mutta kerta toisensa jälkeen tässä käy näin. Yleensähän sanotaan sen olevan suora hylsy, jos malli ei mahdu kokonaan paperille. Ainoastaan toinen jalka pakeni ulos paperista ja elävän mallin opettajan mukaan sillä ei ole tässä kohtaa mitään merkitystä, sillä asento ja pituus olivat sen verran hyvät. Aika loppui tässä myös kesken ja en ehtinyt korjata vasemman jalkaterän pituutta oikeaksi ja lisätä haluamiani hahmotelmia joistain lihaksista. Myös pää jäi muodoltaan huonoksi. Oikea jalka jäi melkein kokonaan ilman yksityiskohtia ja vasen käsi on inauksen liian pitkä. Asennossa onnistuin mielestäni suht hyvin, sillä mallin painopiste oli aika tarkkaan keskellä, joskin hän nojasi vasempaan jalkaan vähän enemmän. 

Tässä meidän piti muovailla teos aiheesta vastuu. En muistanut ottaa kuvaa valmiista työstä, mutta nämä kuvat ovat jo aika lähellä veistokseni lopullista muotoa. Silmän peittäminen kädellä kuvastaa savihahmoni haluttomuutta nähdä omaa vastuutaan kokonaisuudessaan ja osittaista piiloutumista tilanteelta. Hahmon kantikkaalla ja pelkistetyllä olemuksella halusin kuvata tietynlaista naamaria, jonka takaa identiteettiä on hankala havaita. 

Saven kanssa työskentely on minulle edelleen varsin vierasta, mikä näkyy ehkä erityisesti hitaana ja epävarmana muotoiluna. Lähtökohtaisesti uskon idean välittymisen olleen tässä tehtävässä merkityksellisintä ja myös uskoin onnistuneeni omassa työssäni – arvostelulautakuntaan ideani ei harmikseni purrut tarpeeksi hyvin.

Iltatehtävänä oli videoassosiaatio, jossa meille näytettiin parin minuutin mittainen videopätkä, jonka pohjalta oli vapaasti sallittua muuntaa aihetta. Rauhallinen vedenpintaa kuvaava video sai ajatukseni kulkeutumaan pakoon stressaavasta ympäristöstä – paikkaan jossa voisin rentoutua. Päähäni muodostui jälleen aika tarkka maisema, jota minun oli helppo seurata samalla kun maalasin. Maalauksen taakse kirjoitin vielä tekstin: ”Silloin minä annoin mieleni ajelehtia sinne, missä sen on hyvä olla." 

Tässä työssä tunteet olivat eniten mukana ja voimakas motivaatio itselleni merkityksellisen maalauksen parissa sai minut ajautumaan virtauksen kaltaiseen olotilaan, jossa ulkomaailmalla ei ollut mahdollisuuttakaan häiritä visioitani ja uskoa omiin kykyihini. Ainoa hankaluus koski sitä, että tätä työtä ei ollut sallittua tehdä öljyväreillä ja vesiliukoisten maalien käyttö nosti vaikeusastetta kertaheitolla pelottavan korkealle. Lopputulokseen olin tyytyväinen, mutta pisteitä en tästäkään työstä saanut riittävästi.

Asetelmamaalausta jännitin erittäin paljon, sillä niin kuin olen sanonut, akryylivärien käyttöä minun on hankala hallita. Maali kuivuu erittäin nopeasti ja värisävyt näyttävät märkänä erilaiselta kuin kuivana. Toinen ahdistava asia on työn suuri koko (noin A1) ja tiesin ajan loppuvan auttamatta kesken. Suurin osa ajasta tuntui itselläni kuluvan vain valkoisen alueen peittämiseen ja esineiden yksityiskohdat jäivät vähemmälle huomiolle. Tässä on niin paljon mitä olisin halunnut tehdä lisää, mutta silti koin saaneeni eniten positiivista palautetta juuri tästä työstä. 

Viides työni oli performanssiesitys, jossa käytin taustanauhaa luomaan illuusiota pääni sisällä olevista ajatuksista ja sanalappuja luomaan rakennetta ja draamankaarta. Sanallisesti on hankala tyhjentävästi selittää, mistä performanssissani oli kyse, mutta yhdellä sanalla ilmaistuna sen voi sanoa olleen kasvutarina. Voin olla ylpeä siitä, että uskalsin tehdä kuvan sijaan esityksen mielettömästä esiintymiskammosta huolimatta. Itse esitys sujui hyvin ilman mitään sen suurempia mokia ja en olisi pystynyt niin lyhyessä ajassa kokoamaan sen parempaa performanssia.

Yleisesti ottaen ajankäyttö ja stressin hallinta vaativat edelleen kehittämistä. Muuta sen ihmeellisempää syytä epäonnistumiseeni en osaa ainakaan tässä vaiheessa sanoa. Motivaationi tätä alaa kohtaan on tietysti vieläkin tallella ja luottamus opiskelupaikan aukeamiseen taiteen saralla elää edelleen. Väylää tämän unelman toteuttamiseen on kuitenkin tässä kohtaa syytä pohtia uudelleen. Koen, että minulla olisi niin mielettömästi annettavaa, että tämä tarina ei voi päättyä tähän.