Arvatkaa auttoiko

Eilen teki hirveästi mieli suklaata, jota en lihomispelon ja tämänhetkisen heikon taloustilanteen vuoksi viitsisi hirveästi mussuttaa. Päätin siis olla itseni herra ja piirtää kolmiulotteisen suklaakasan ja sitä kautta sammuttaa mielihaluni. Että sellainen älynväläys...

Koiruuksia

Sain ohjeen tehdä maalauksen erään tilaajan koirasta, enkä uskonut sen tuottavan minulle juurikaan mitään ongelmia. Olen taistellut monien töiden kanssa paljon ja olisi hyvin mahtipontista sanoa tämän olleen tähän mennessä tekemistäni töistä haasteellisin. No se kuitenkin sattuu kirkkaasti olemaan sitä.

Jouduin maalaustilojen ja materiaalien puutteen vuoksi lykkäämään tämän työn tekemistä todella pitkään, mutta luonnostelun aloitin lähes saman tien kun sain mallikuvat käsiini. Ymmärsin tilaajan halunneen maisemakuvan, joka olisi kuitenkin samalla muotokuva koirasta. Ensin suunnittelin mallikuvan kaltaisen ympäristön koiralle, mutta huomasin kuitenkin pian sen olevan minulle liian haasteellinen tehtävä. Ympäristön yksityiskohtaisuus ja vaikea perspektiivi olivat minulle liikaa. Luonnokset päätyivät kerta toisensa jälkeen roskikseni täytteeksi ja työ alkoi tuntumaan yhä raskaammalta ja raskaammalta. En tiennyt yhtään mitä olin tekemässä.

Muut tilaustyöt kevittivät urakkaa saaden minut hetkeksi unohtamaan tämän tehtävän, johon oli jo kulunut mielettömästi aikaa ja joka ei siitä huolimatta ollut edennyt lähtöruutua pidemmälle. Eniten minua harmitti se, että jouduin lykkäämään maalauksen valmistumista yhä pidemmälle ja pidemmälle, jolloin tilaaja joutui odottamaan pelkästään oman sekoiluni vuoksi. Periksi en raaskinut antaa, vaikka minusta jo tuntui monen kuukauden mallikuvan tuijottelun jälkeen, että tuo valokuvan koira kepposteli kanssani ja imi päästäni kaikki ideat. 

Jossain vaiheessa ymmärsin, että minähän voisin maalata koiran taustalle enemmän oman tyyliseni mielikuvituksellisen maiseman ilman kahlitsevia malleja. Siinähän olen vahvimmillani. Sain hyvän vision ja aloin luonnostella. Maalasin useita tunteja monena päivänä, kunnes tajusin, että se ei ollut hyvä. Ei ollenkaan. Mietin miten voisin korjata virheeni, mutta päädyin lopulta hylkäämään sen version kokonaan ja aloittamaan alusta. Alusta aloittaminen tuntuu aina kurjalta, mutta parhaassa tapauksessa se myös motivoi ja sisuunnuttaa onnistumaan seuraavalla yrittämällä.

Uusi maisema eteni hyvää vauhtia ja reilun viikon maalaamisen jälkeen työ oli melkein koiraa vaille valmis. Tässä kohtaa kuitenkin tajusin, että perspektiivin ja sommittelun vuoksi jouduin maalaamaan koiran todella pieneen kokoon, jolloin sen kasvonpiirteistä tai ylipäänsä muodoista ei saisi oikein mitään selvää. Työ olisi siis ennen kaikkea maisema, ei  muotokuva.  Maisema ei ehkä edes olisi ollenkaan tilaajan mieleen. Tässä kohtaa aika alkoi myös auttamatta loppumaan kesken. Otsaan mätkiminen ja itsensä solvaaminen mitä moninaisimmilla haukkumasanoilla eivät helpottaneet oloani toivomallani tavalla, joten päädyin käpertymään omaan sänkyyni katsomaan elokuvaa netistä ja syömään suklaata; lihominen ja finninaama kun selkeästi nostavat tunnelmaa. Tietysti olisin voinut vielä säveltää surullisen laulun, kirjoittaa itsesäälissä piehtaroinnin seurauksena pitkän tekstin siitä, miten epäonnistunut olen ihmisenä  tai polttaa maalauksen dramaattisen rummutuksen säestämänä. Kaikki tuo kävi silloin mielessä ja jokainen niistä ideoista tuntui siinä hetkessä oikein varteen otettavalta toimintasuunnitelmalta. Luojan kiitos kerkesin nukahtamaan ennen varsinaista toimeen ryhtymistä.

Seuraavana päivänä olin löytänyt taas sen ”lippu korkealle ja kohti uusia pettymyksiä” asenteen ja päätin käyttää jäljellä olevat muutamat päivät uuden version maalaamiseen. Meillä oli koulusta talviloma, joten minulla olisi käytössä enemmän tunteja kuin normaalisti. Lähestyin maalausta nyt ennen kaikkea koiran kannalta ja jätin taustan melkein kokonaan huomioimatta. Maalasin, maalasin ja maalasin, sillä en halunnut tuottaa pettymystä enkä halunnut antaa mielikuvissani kapuloita rattaisiin viskovan maalikoiran voittaa. Toivoin vain erittäin paljon, että väsymys ei näkyisi valmiissa työssä. 

Loppujen lopuksi sain maalauksen valmiiksi ajallaan, mutta pelkäsin sen olevan huono veto. En osannut sanoa, oliko tämäkään työ tilaajan mieleen, sillä tässä korostui mahdollisesti koira liikaa ja maisema puolestaan unohtui. Minulla oli kuitenkin kaksi versioita näytettävänä, joista toivoin toisen kelpaavan. Olin viimeiset viikot tuijottanut noita maalauksia melkein 24/7 ja löytänyt niistä kaikki mahdolliset virheet ja kritisoinut itseäni aivan kaikesta. Oikeastaan näin pelkkiä virheitä, vaikka yritin todistella itselleni muuta. Pelkäsin monen kuukauden sata lasissa panostamisen olevan pelkkä floppi. Niskassa painoi jostain syystä epäonnistunut fiilis ja pelkäsin näiden kuvien toimittamista enemmän kuin minkään muun työn koskaan aikaisemmin.

Tilaaja kuitenkin halusi minulta molemmat taulut ja kehui useampaan otteeseen niiden olevan upeita. En havainnut minkäänlaista pettymystä töihin ja uskoin hänen aidosti pitävän niistä. Mieletön paino katosi harteilta ja helpottunut hymy pyrki kasvoille. Niissä ei ole mitään vikaa. Ei mitään vikaa. Hengittäminenkin tuntui nyt puolet kevyemmältä.

Lepää rauhassa

Tämä työ on tähän mennessä maalaamistani kivikissoista henkilökohtainen suosikkini teknisen toteutuksensa puolesta. Tietysti myös se, että tiedän tämän olevan paljon muuta kuin pelkkä koriste, antaa tekemiselle tarinallisesti syvemmän merkityksen. Tällöin minun on mahdollista saada maalaamisesta myös itse irti pikkuisen enemmän. Työ on siis tehty tilaajan edesmenneelle kissalle.

Itse olen mielettömän eläinrakas ihminen ja koen omat kissani aidosti perheenjäsenikseni, enkä vain lemmikeiksi joilla olisi pelkkä viihdearvo minulle tai että ne eläisivät vain minua varten. Olen myös useamman kerran joutunut kokemaan eläimestä luopumisen surun hyvin moninaisilla tavoilla ja yllättynyt joka kerta siitä, miten lujaa voikaan iskeä kaipaus edesmenneeseen lemmikkiin. Kykenen siis samaistumaan tilaajan tarinaan ja tahtoisin myös jossain vaiheessa kunnioittaa omia kissojani muistokivillä. Enhän voi ikinä sanoa kellekään, joka on joutunut saattamaan pörröisen ystävänsä hautaan, että tietäisin miltä hänestä tuntuu. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan.

Tämä teos valmistui nopeasti ilman sen suurempia ongelmia ja lopputulos on mielestäni näköinen ja hyvä. Minulla on aikaisemmin ollut kivikissojen tekoprosessien kanssa pienimuotoisia ongelmia niin kuin joku saattaa edellisestä postauksestani Hiiri se kissalle takkia ompeli muistaakin. Olen niissä lähinnä käynyt sotaa itseni kanssa ja vuoroin kompastellut huonoihin materiaaleihin ja oman pääkoppani sisältöön. Auttamaton totuus on kuitenkin, että saan kiittää niitä töitä kasvukipujen lisäksi tärkeiden asioiden oppimisesta ja kehittävästä tekemisestä. Hetkeäkään en vaihtaisi pois. Erityisen hauskaa on se, että kykenen vielä tässä hetkessäkin tuota edellistä kivikissapostaustani lukiessa aistimaan hyvin yksityiskohtaisesti oman hysteerisen hermoromahdukseni ja sen tilanteen kun melkein hävisin parille kivilohkareelle. Voi niitä aikoja.

Lyijykynätyö muistoksi

Olen aikaisemmin jo todennut, että parikuvissa itselleni suurta hankaluutta tuottaa molempien piirrettävien ihmisten onnistuminen yhtäaikaisesti. Ensimmäiset kasvot onnistuvat hyvin, mutta toiset menevät pieleen lähes aina ja silloin voikin suosiolla aloittaa koko homman alusta. Kai siinä on kyse paineiden kasaantumisesta, kun tietää, että epäonnistuminen jälkimmäisessä osassa vetäisee monen tunnin työn kertaheitolla viemäristä alas. Tässä tilaustyössä piirtäminen sujui kuitenkin yllättävän kivuttomasti, eikä minun tarvinnut tehdä tätä kahteen kertaan tai edes suorittaa mitään sen suurempia mittauskorjauksia alkuvaiheessa. Olen siis ehkä kehittynyt tai sitten minulla kävi tuuri. Minulle jäi kokonaisuudessaankin vain hyvä mieli tästä piirroksesta ja mielestäni minulla on aihetta olla siihen tyytyväinen.

Teknisesti tässä on ongelmia varsinkin naisen molemmissa käsissä. Yleensä neuvotaan, että kämmenet kannattaa piirtää mieluummin vähän liian suuriksi kuin pieniksi. Liioittelin kuitenkin kättä vähän liikaa, minkä vuoksi se näyttää kömpelöltä. Toinen käsivarsi on jokseenkin häiritsevän näköinen, sillä se ei taitu ihan luonnolliseen asentoon. Tämä mahdollisesti johtuu siitä, että jouduin tiivistämään alkuperäisen valokuvan asettelua, jolloin en myöskään voinut tehdä tarkkoja mittauksia kaikista kuvan osista.

Vaatetuksessa yritin saada kravatin kuvioinnin levittämisellä aikaan kolmiulotteista vaikutelmaa, mutta venytin piirustusjälkeä pikkuisen liikaa. Pitsivaatteeseen en osannut piirtää jokaista kuviota erikseen, joten jouduin jättämään vaatteen materiaalin viitteelliseksi. Se toimii osittain, mutta parantamisen varaa on siinä huimasti. Positiiviset huomiot koskevat lähinnä kasvoja, vaikkakin en voi mennä vannomaan yhden mallikuvan perusteella, että olen tavoittanut kyseisten ihmisten näköisyyden.

Alun perin minulle annettiin ohjeeksi jättää kukat kuvasta pois, mutta minun oli hankala kuvitella vaatetuksen rypytystä kukkakimpun takaa ja lisäksi kukat tuntuivat kuuluvan muotokuvaan. Halusin myös kokeilla, millaista olisi piirtää kyseistä elementtiä, joten kukkakimpun piirtäminen toimi myös hyvänä harjoituksena – haastetta siinä kyllä riitti. Lopputulos on ihan kiva, mutta se voisi olla vielä tarkempi. Keskittymällä ja harjoittelemalla piirustusjälki paranee vielä varmasti. Parhaani tein tällä taitotasolla ja toivon vain, että tämä potretti on riittävän arvokas täyttämään tehtävänsä.

Öljyväripotretti

Koulussa teimme maalauskurssilla valitsemastamme kurssikaverista öljyväreillä valtavan muotokuvan. Haasteelliseksi tämän työn teki paitsi taulupohjan ylisuuri koko, myös se että tekemiseen varattu aika oli jälleen kerran niin minimaalinen. Lisäksi en ole maalannut ihmisistä potretteja oikeastaan ollenkaan, joten myös tekniset asiat olivat enemmän tai vähemmän hakusessa.

Aluksi työ piirrettiin hiilellä akryylivärillä värjätylle taulupohjalle, johon sitten alettiin maalata päälle siirtyen vaaleista väreistä tummiin. Jaoimme parini kanssa ajan puolentunnin jaksoihin, jolloin vuorotellen työstimme omia kuviamme ja istuimme mallina. Puoli tuntia ei varmasti kuulosta kovin pitkältä ajalta, mutta istuminen samassa asennossa koko sen ajan sai minut kyllä arvostamaan mallin työtä mielettömän paljon – niskani ja selkäni ainakin kiroilivat kohtalaisen kovaan ääneen. 

Tärkeää tässä tehtävässä oli tietysti mallin näköisyyden saavuttaminen, missä minä en omasta mielestäni onnistunut riittävän hyvin. Levitin ainakin kasvoja tarpeettoman paljon. Myös värien käytössä oli minulla ongelmia, sillä en onnistunut saamaan iholle luonnollisia sävyjä, eivätkä valon ja varjon värit osuneet ihan oikein. 

Olisin halunnut keskittyä vaatteiden rypytykseen vähän enemmän, mutta opettaja käski säilyttää raikkauden kuvassa ja jättää sen osan työstä luonnosmaiseksi. Sain positiivista palautetta työn tunnelmasta ja silmistä. Itsekin pidin niistä eniten. Kehitettävää on vielä paljon havainnoinnissa ja värien sekoittamisessa, mutta tästä on hyvä jatkaa seuraaviin maalauksiin.

Hiljaisuus

Tämä on toinen kritiikkityöni, joka koostuu maalauksesta (n. 90 x 110 cm) ja äänitevideosta. Tehtävänanto on liian suuntaa antava ja haluan, että tätä tarkastellaan itsenäisenä teoksena ilman alkuperäistä määritelmää – jätän siis tehtävänannon kokonaan kertomatta.

Taustaksi voin kertoa, että olen halunnut tehdä tämän vertaistueksi sellaisille ihmisille, jotka parhaillaan käyvät läpi tai ovat jossain elämänsä vaiheessa kokeneet  äänitteessä esiin tulevia asioita. Vertaistukea ja samaistumispintaa voi saada niin monista yhteyksistä ja loppupeleissä ei ole väliä, onko samaistuttava tarina edes totta vai ei. Joku voi saada tukea vaikka Harry Potterin henkilöhahmoista. On tärkeää huomata, että laaja tunneskaala tietyissä asioissa on täysin sallittua, eikä omasta olotilasta tarvitsisi missään nimessä tuntea häpeää. Helpottavalta tuntuu myös ymmärtää, että se omassa elämässä haasteelliseksi koettu asia ei rajaudu pelkästään vain itseen.

Äänite on hyvin monikerroksinen ja sieltä toivottavasti löytyy mahdollisimman monelle jotain tartuntapintaa, vaikka kokemukset eivät osuisikaan täysin yksi yhteen. Itse ajattelen joskus aika lapsenmielisesti, että olisi se vaan todella hienoa, kun voisi poistaa maailmasta kaiken pahan ja kellään ei koskaan olisi paha olla. Eihän se tietenkään ole mahdollista ja elämä ei varmastikaan olisi enää kunnollista elämää, jos siihen ei liittyisi myös alamäkiä. Mutta jos onnistuin tämän teoksen avulla aiheuttamaan edes yhdelle ihmiselle tunteen siitä, että hän ei ole yksin ajatustensa kanssa tai vakuuttamaan jonkun siitä, että hän ei omasta kuvitelmastaan huolimatta olekaan täysi sekopää tai tulossa hulluksi, olen saavuttanut tavoitteeni.

Puupiirros

Tällaista työtä en ole aikaisemmin päässyt tekemään ja voin sanoa, että tämä oli ehdottomasti kokeilemisen arvoinen tekniikka. Aluksi piti piirtää haluamansa kuva paperille, josta se sitten käännettiin valopöydän avulla peilikuvaksi - mikäli siis tahtoi. Itse tein niin, koska en luottanut oman piirrosjälkeni tekniseen toimivuuteen, jos se olisi vedostettu peilikuvana. Piirroksen kääntämisen jälkeen alkuperäisen piirroksen rajat väritettiin punaliidulla, jotta kuva voitaisiin siirtää koivuvanerilaattaan. 

Koivuvaneri itsessään käsiteltiin ennen piirroksen siirtämistä tummalla lakalla lähinnä sen vuoksi, että kaivertaessa on helpompi hahmottaa, mitkä alueet jäävät kuvassa valkoisiksi. Saatoin kuitenkin epähuomiossa lakata itseäni enemmän kuin varsinaista laattaa, mutta onnekseni kyseinen litku oli vesiliukoista. Käsiteltyyn koivuvaneriin siirrettiin piirretty kuva käymällä kaikki ääriviivat jollain kynällä läpi peilikuvaksi käännetyltä puolelta, jolloin toisella puolella oleva punaliitu siirtyi laattaan.

Itse halusin tässä työssä ääriviivojen jäävän värillisiksi alueiksi, mikä tiesi enemmän pikkutarkkaa kaivertamista. Haluamaani lopputulokseen olisi myös päässyt kaivertamalla vain ääriviivat ja vedostamalla sitten valkoisella värillä mustille/ tummille papereille. Tajusin tämän asian pikkuisen liian myöhään. Olenhan ennenkin sanonut, että minulla on tapana mennä aidan yli melko kunnianhimoiselta korkeudelta, jolloin sieltä saatetaan tulla pää edellä alas. Kai se on olevinaan jotenkin kivaa.

Työni oli hyvin pikkutarkka ja jostain kyllästymisestä tai mielikuvituksen liiallisesta vaeltelusta johtuen en aina ollut ihan skarppina, jolloin vetäisin taltalla sieltä mistä ei missään nimessä olisi saanut kaivertaa ja jouduin paikkailemaan tuhoamiani alueita pakkelilla. Paikkaukset näkyvät aina enemmän tai vähemmän, joten täysin sileää lopputulosta on pakkelilla vaikea saada.

Ensimmäiset vedokset olivat erittäin huonoja johtuen varovaisesta värinkäytöstä ja siitä, että laatta ei ollut vielä imenyt väriä tarpeeksi. Paperina käytimme japaninpaperia. Useamman vedoksen jälkeen lopputulos parani ja työt näyttivät mielestäni kivoilta ollakseen peräisin ensimmäisestä puupiirroksestani. Aluksi minua häiritsivät taivaalle ja kuvan alaosaan jääneet viirut ja meinasin poistaa ne kaivertamalla laattaa syvemmältä, mutta huomasinkin jostain syystä pitäväni kyseisistä ”virheistä”. Viirut toivat linnoitukseen lisää rakennetta ja kuva näytti olevan peräisin vuosisatojen takaa.

Käytin enimmäkseen tummia sävyjä ja suurimman osan kuvista vedostin prässillä. Siinä piti vain muistaa suojata prässin pedit hyvin, jotta ei sitten epähuomiossa mokaisi ja siirtäisi puupiirrostaan prässin kankaisiin. Siitä kun takuuvarmasti jäisi vielä nolosti kiinni. Meille opetettiin myös useamman laatan käyttämistä vedostaessa, mutta itselläni ei aika ihan riittänyt siihen. Kokeilin käsin vedostamista myös vähäsen, mutta huomasin melko nopeasti, että kärsivällisyyteni ei riittänyt tarpeeksi tasaisen lopputuloksen saavuttamiseen.

Kuitenkin olen tyytyväinen lopullisiin vedoksiin, vaikkakin niissä on parantamisen varaa ihan reippaasti. Kaiken kaikkiaan minulle jäi positiivinen kuva puupiirroksen tekemisestä, mutta haluan vielä varoittaa ihmisiä siitä, että värien ja telojen siivoaminen käytön jälkeen on erittäin hermoja raastavaa ja pirullista puuhaa.