Alla oleva teksti on yksi valintakurssilla tehdyistä tehtävistä ja postaan sen nyt tähän kohtaan, koska se sopii tämän hetkisiin tunnelmiini erittäin hyvin. Minä en siis päässyt kouluun tänäkään vuonna ja kaikkein ikävimmältä tuntuu se, että pisteeni kokeista olivat vielä huonommat kuin vuosi sitten. Peilasin omia pelkojani tekstiin ja omat fiilikseni voi hyvin pitkälti lukea siitä.
Minä en oikein tiedä, mihin suuntaan pitäisi lähteä, enkä sitä, mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella. Minä tein 110% parhaani, mutta se ei nyt tällä kertaa riittänyt. On surullista, jos taide jää minun kohdallani pelkäksi harrastukseksi.
Minä palaan hävinneenä, epäonnistuneena ja kaikkeni antaneena. Ystäväni huutaa, itkee ja istuu viereeni pitämään minua kädestä. Hän puhuu jotain oikeusmurhasta. Vääryys on tapahtunut aivan niin kuin Suomi–Venäjä-jääkiekkopelissä vuonna 2014, jolloin voitto riistettiin Suomelta epäreilulla tuomaripelillä. Miehet eivät itke. Vain katseestaan hänen silmissään voi päätellä, että se oli jotain aivan erityisen tärkeää. Mutta minä en pysty tavoittamaan sanoja hänen puheestaan. Minun on vaikea kuulla, sillä minä en ole täysin tässä todellisuudessa. Minuun sattuu.
Minuun sattuu, koska se olisi ollut kaikki kaikessa ja minä vielä yritin parhaani eikä se riittänyt. Uskoin omaan osaamiseeni, tein kaikkeni oppiakseni tarvittavat taidot ja minulla oli takanani valtava tukijoukko, joka ei epäillyt hetkeäkään menestystäni ja jonka avulla uskoin voivani ylittää Mount Everestin korkuiset esteet koska tahansa. Olin valmistautunut niin hyvin – päivät viimeisen vuoden aikana, jolloin en treenannut, psyykannut itseäni äärimmilleen tai repinyt itsestäni viimeisiä voiman rippeitä, voi laskea yhden käden sormilla. Minä annoin kaikkeni. Pahimmalta tuntuu tieto siitä, että kaikesta työstä huolimatta sijoitukseni ei ollut juuri ollenkaan parempi kuin viime vuonna. Hakkaan siis päätäni seinään. Edes minun pääni ei ole tarpeeksi kova rikkomaan tuota seinää. Minun pääni, joka oli tarpeeksi terävä pitkän matematiikan L:n saavuttamiseen ja joka edellä mentiin naapurin vanhasta mäntyaidasta läpi ilman sen suurempia ruhjeita kymmenen vuotta sitten. Muut olivat parempia ja tällä hetkellä näyttää siltä, että minun on luovuttava siitä asiasta, jota kaikkein eniten rakastan. Minuun sattuu.
Haluan piiloutua paikkaan, jossa mikään paha ei minua tavoita, sillä tällä hetkellä olen niin hauras, että pienikin isku hajottaa minut. Joka solu huutaa kipua. Miehet eivät itke. Flunssassa tai kuumeessa minä tunnistan kehoni sairaaksi, sillä tuo tila tuntuu niin erilaiselta kuin terveenä. Nyt en ole flunssassa enkä kuumeessa, mutta minun ruumiini on kovassa fyysisten oireiden seivästyksessä. Kipu tanssii minun silmieni edessä katossa ja joka kerta kun se tarttuu minun käteeni pyytääkseen minut mukaan rientoihin, minä halvaannun. Sen kasvot ovat kylmemmät kuin Näsijärven vesi tammikuussa. Sen silmät kaappaavat otteeseensa ja pakottavat minut tuijotuskilpailuun, josta en ole varma selviänkö hengissä. Se tulee lähemmäs. Aina vaan lähemmäs.
Ja kaiken tämän keskellä mietin, miksi tekee niin kipeää. Elämä ei pääty tähän ja kyse on vain kilpailun häviämisestä. Miksi minuun sattuu? Huomaan katsovani omaa järkeäni, joka istuu kirjoituspöydän ääressä prässättyihin housuihin käärityt jalat ristissä ja pyörittelee sanakirjaa kapeissa, pitkäsormisissa käsissään. Se avaa paksun kirjan satunnaisesta kohdasta ja kepeästi lausuu vain yhden sanan: “Perfektionismi”. Se virnistää tietävästi ja liimaa suustaan ottamansa haaleankeltaisen purkan pöydänreunan alle. Jos en olisi omilla silmilläni todistanut, luulisin, että se tiesi jo etukäteen mikä sana on kirjan sivulla 203 ensimmäisenä. Minä en enää tiedä, olenko minä lattialla vai kirjoituspöydän ääressä.
Uskon, että tämä itsesäälin ja pettymyksen vaihe on tarpeellinen, jotta huomenna voin suoristaa selkäni ja kääntää tämän voitoksi. Minuun sattuu, mutta miehet eivät itke. Tahdon vain saada sen huonon olon pois itsestäni. Minun on saatava katsella, kuinka se valuu ulos minusta kuin haiseva viemärijäte. Minun täytyy.
Muistan kuulleeni kerrottavan vartijoista, jotka joutuivat traumaattisen kokemuksen uhreiksi työtilanteessa. Vartijat jotka eivät itkeneet, selvisivät keskimäärin kokemuksista huonommin kuin miehet, jotka purkivat tunteensa heti tapahtuneen jälkeen. Minä pohdin. Järkeni on siirtynyt lähemmäs kipua ja ne keskustelevat keskenään. Minä näen niiden verettömien huulten liikkuvan – ne ovat niin teräväpiirteiset, että silmiin melkein koskee – mutta en kuule, minun maailmani on kuin veden alle upotettu, täynnä pelkkää kohinaa.
Jotta parantuisin, minä tanssin koko yön. Kehoni on vain sieluni ja sydämeni jatke, joka muokkaa psyykeni silminnähtäväksi liikesarjaksi. Minä olen elinkaarensa loppuun taivaltanut tähti, joka kasvaa sekunneissa kokoaan moninkertaiseksi loistaakseen mahtavuuttaan hetken vain kadotakseen sen jälkeen tyhjyyteen – minä olin supernova.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti