Seinämaalausta

Viimeinen jakso Limingan taidekoulussa oli työpajajakso, jossa jokaisen oli mahdollista valita erilaisista vaihtoehdoista itselleen mieluisin työpaja. Syanotypia ja valokuva-akvarellikurssi sekä vapaamuotoiselta väsäilyltä kuulostanut ympäristötyöpaja kiinnostivat minua, mutta päädyin kuitenkin lopulta valitsemaan seinämaalauksen, koska koin sen itselleni omimmaksi. 

Tehtävänanto oli kaikessa yksinkertaisuudessaan toteuttaa mikä tahansa kuva suurille levyille, jotka lopulta sijoitettaisiin ulos rakennusten seiniin. Minulle oli alusta saakka selvää, että halusin maalata maiseman, mutta mitään tarkkaa suunnitelmaa työstäni en koskaan tehnyt. Annoin ajatusteni kulkea estoitta jo piirustusvaiheessa ja työn edetessä karsin ja lisäilin siihen vapaasti kaikkea oman fiilikseni mukaan. Tärkeää oli, että en kopioinut mitään ja tuotin jättilevyille ainoastaan ajatusteni ja käsieni välisen vuorovaikutuksen.

Epävakaasta säästä ja viileästä ilmasta johtuen jouduin maalaamaan työni alusta loppuun saakka lattialla vaakatasossa sisällä, minkä vuoksi oli hankala täysin hahmottaa mittasuhteita. Minua jännitti vähän, miltä työ näyttäisi lopullisessa ympäristössään, mutta sain kuitenkin huomata murehtineeni turhaan. Virheitä ja parannettavaa löytyy tietysti aina, mutta tällä hetkellä pystyn tuntemaan lähinnä vain suurta onnistumisen tunnetta – ehkä se on sallittua tässä kohtaa.

Tämä jakso oli varmasti paras koko vuonna, sillä se jätti jälkeensä aivan erityisen tunnekokemuksen. Olen ennenkin sanonut maisemamaalauksen olevan minulle kokonaisvaltaisesti jopa pysäyttävä kokemus, mutta tämä seinämaalaus oli tasoltaan jotain uutta. Unohdin välillä pitkäksikin aikaa olevani edelleen Limingassa, sillä mielikuvitukseni onnistui piilottamaan kaikki vihjeet maalaukseni ulkopuolisesta maailmasta.  Aivan kuin olisin oikeasti ollut osa maalausta ja kuinka minulla olisi ollut täysi valta rakentaa ympärilleni juuri sellainen todellisuus kuin halusin.

Vuosi taidekoulussa on hyvä päättää tähän ja uskon pystyväni lähtemään valintakokeisiin asteen rennommalla fiiliksellä. Jos opiskelupaikka ei aukea tänäkään syksynä, niin aion jatkaa yrittämistä jälleen seuraavana vuonna. Tiedän kuitenkin varmasti taiteen olevan se minun juttuni enkä varmasti päästä siitä irti, olivat muut sitten mitä mieltä tahansa.

Mietin vain

Tämä oli taas tällainen hetkellinen päähänpisto, joka syntyi jonkin asteisen pohdinnan tuloksena silloin kun oli vielä aivan liian aikainen aamu. Lähdin miettimään, että miksi jotkut ihmiset kokevat oikeutetuksi tuomita muita kanssaeläjiä pelkän ulkonäön perusteella. Tämä on varmasti ikuinen kysymys, jota on mahdoton täysin ymmärtää ja nähdä sitä jokaiselta kantilta miljoonien tilannesidonnaisten asioiden takia, mutta koska ajattelen, siis olen. Joten ajatellaan nyt sitten.

Ulkoinen kauneus on toki suhteellinen käsite, mutta silti monet ihmiset tulevat kerta toisensa jälkeen vaihtuvissa ympäristöissä luokitelluiksi ulkopuolisiksi ja saavat kokea muiden kohtelun perusteella olevansa rumia ja syrjittyjä. Päähäni ei vain mahdu se ajatus, että miksi koko ihminen pitää leimata vain sen perusteella millaiset geenit hän on sattunut saamaan. Haukkumasanoja ei tarvitse käyttää, sillä jo pelkät huomaamattomat ryhmästä ulos sulkemiset ja sanaton viestintä ilmaisevat kaiken tarpeellisen omasta asemasta ja ulkonäöstä. Siisteys ja huoliteltu ulkonäkö kertovat tietysti terveydestä ja siitä, että ihminen on kiinnostunut pitämään huolta itsestään, mutta ei pelkällä meikillä, terveellisillä elämäntavoilla ja henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimisella jokaisesta tule sitä Jennifer Lopezia tai Brad Pittiä. 

On hankala ymmärtää, mikä oikeuttaa arvostelemaan ketään ulkonäön tai minkään ominaisuuden perusteella, sillä kenelläkään ei ole velvollisuutta miellyttää muita niin esteettisesti kuin sisäistenkään ominaisuuksiensa puolesta. Kaikkein tärkein asia on aina se, että jokainen voi olla juuri omanlaisensa ja kokea itsensä hyväksi ja onnelliseksi sitä kautta. Tuomitsemista voi oikeutetusti kohdistaa oikeastaan vain haitalliseen ja vahinkoa tuottavaan käyttäytymiseen. Olisi hienoa kun jokainen voisi jättää omaan kauneuskäsitykseensä sopimattomat ihmiset leimaamatta ja arvostelematta, sillä oikeaa tapaa olla kaunis ei ole.

Sitä itse joskus vähän virheellisestikin ajattelee, että ne ihmiset jotka eivät ole 24/7 keskittyneitä omaan ulkonäköönsä tai kuluta aikaansa postailemalla alituiseen selfieitä somessa, kiinnittäisivät kenties enemmän huomiota sisäisiin asioihin kuten luonteeseen ja älykkyyteen ja he ehkä osaisivat kohdella myös muita paremmin. Tämä on hyvin kärjistetty esimerkki, joka tulee mieleen lähinnä siinä kohtaa kun alkaa ajatella saatavuuden ja tarvitsevuuden lakia. Monet ihmiset ovat kuitenkin sekä kauniita että älykkäitä, joten leimaamista myöskään tuohon suuntaan ei tulisi tehdä. Sitä voi oikeastaan vain toivoa, että ihmiset jaksaisivat arvioida muita kokonaisuutena pelkän ulkokuoren sijaan ja osaisivat jättää muut rauhaan, jos kokonaisuuskaan ei miellytä. Kaikkien kanssa on mahdotonta olla kaveri, mutta syrjimättä jättäminen ei pitäisi olla iso ponnistus kellekään.

Evoluutio ei ole vielä toistaiseksi antanut ihmiselle kykyä nähdä automaattisesti toistemme sisimpään, joten halukkuus tehdä tuttavuutta muiden kanssa helposti perustuu vain silmillä aistittaviin ulkoisiin ominaisuuksiin. Varmasti osittain siksi monet kokevat yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta ilman, että kyse tarvitsee olla varsinaisesta kiusaamisesta. Monet ovat varmasti kuitenkin huomanneet sen, että alun perin merkityksettömältä vaikuttava ja luotaantyöntävän näköinen ihminen on osoittautunut sisäisesti mitä mahtavimmaksi tyypiksi. Kuoren alle on siis vähintäänkin suositeltavaa katsoa. Tietenkään meillä ei ole mahdollista tutustua jokaiseen vastaantulevaan  ihmiseen henkilökohtaisesti ja väkisinkin teemme tietynlaista selektiota ulkonäön perusteella, mutta syrjintää ja kiusaamista en siedä enkä hyväksy. Toivoisin itse kullekin avoimuutta ja hyviä käytöstapoja. Ystävällinen käyttäytyminen kun ei yleensä maksa mitään. 

Monet hyväksyvät ajatusmaailmaansa sisäisen kauneuden ensisijaisuuden, mutta tosielämän tilanteissa he tulevat kuitenkin valinneeksi ulkoisia arvoja. Tunnustan itsekin tehneeni joskus niin. Kuitenkin huomaan haluavani säilyttää elämässäni nimenomaan niitä ihmisiä, joilla  on minun mielestäni kaunis sisin. Se on minusta vain niin surullista, että monet valitsevat muita vain fyysisen kauneuden perusteella. Oikeastaan sitä ei tarvitse olla niin erityisen rumakaan, sillä jo pelkkä arkinen ulkonäkö riittää kiinnostuksen lopahtamiseen; tavallisen näköisessä ihmisessä kun tuskin on mitään mielenkiintoista. Kaikki ulkoisesti vähemmän viehättävät tai ”tavalliset” eivät tietenkään ole aina poikkeuksetta sisältä puhdasta kultaa, mutta sitä kuitenkin jää helposti niin paljosta paitsi, jos automaattisesti uskoo pelkkää ulkokuorta.

Tällaisen pohdinnan tuloksena aamupalani syöminen tyssäsi ennen kuin se ehti alkaakaan, koska minun oli pakko maalata ruokani. Painotan kuitenkin, että tässä ei ole kyse ruualla leikkimisestä vaan omenan saattamisesta sen ansaitsemaan arvoon. Kohtelin sitä rakkaudella. Kädessäni oleva omena kehotti minua monien kummallisten asioiden lisäksi tarttumaan akryyliväreihin ja maalaamaan päässäni olevan ajatussolmun sen kylkeen. Lopputulos kuvaa mielestäni mietteitäni erittäin hyvin, sillä kukapa olisi uskonut, että tavallisen ompun sisällä olikin vuoristomaisema – ihmeellistä vai mitä?

Stressin lievitystä

Pääsykokeiden painaessa päälle taas tänäkin vuonna, olen pyrkinyt piirtelemään kuvia rentoutusmielessä omaksi ilokseni. Olen yrittänyt haudata kaiken itsekritiikin ja kiireessä piirtämisen, jotta voisin pitkästä aikaa muistaa, miten hyvältä kuvan tekeminen tuntuu. Arvostelujen ristitulessa ja suorituspaineessa joskus unohdan, minkä vuoksi minä tätä teen. Taide kun on puhtaimmillaan juuri se minun juttuni, jota myös tahtoisin muille opettaa, eikä niinkään oman taitavuuteni osoittamisen väline. En halua hukata sisäistä motivaatioitani vain sen takia, että ulkopuoliset asettavat rimaa kokoajan ylemmäs ja odottavat minulta jatkuvaa tulosta. 

Toivon tämän piirroksen olevan tunnistettava ainakin niille, jotka kuvailevat itseään kyseisen artistin faneiksi. Valitsin nämä kasvot piirrettäväksi sen takia, että kuvan henkilö on mielestäni ihmisenä miellyttävä ja lisäksi hänellä sattuu olemaan kivan näköinen naama. Musiikissakaan ei ole mitään vikaa. Värikynillä tulee tehtyä niin vähän mitään, että oli perusteltua valita vaihteeksi  piirtäminen maalaamisen sijaan. Hyvä musiikki ja muutama pala suklaata toimivat lisukkeena piirtämisprosessissa ja en kyllä muista, milloin olisin viimeksi saavuttanut tällaisen flown.  Nyt jaksan taas keskittyä loppukiriin pääsykokeisiin valmistautumisessa.

Tänään minä siis piirsin vain koska halusin piirtää. Suosittelen tällaista tekemistä lämpimästi myös teille kaikille. En voi sanoa, että olisin piirustukseeni täysin tyytyväinen, mutta analyysit sikseen – ihan hyvä siitä tuli.

Pään tutkielma

Viimeisellä kuvanveistokurssilla meidän annettiin vapaasti valita, mitä halusimme tehdä. Koska saven muovailu on minulle vaikeaa ja vielä toistaiseksi aika vierastakin, päätin keskittyä perusteellisesti mallin tutkimiseen. Lisäksi tiesin, että valintakurssilla tarvitsisin tuota taitoa. Valitsin siis kuvanveistoluokasta kipsipään, jota aloin kopioida. Mallini oli karkea tutkielma päästä, jossa kallon muodot oli esitetty tahkomaisina terävinä rakenteina. 

Yleensä tällaiset työt tehdään vähän isompaan kokoon ja saven sisällä on jonkinlainen teräs- tai metallirunko siksi, että savi on raskasta ainetta ja se helposti painuu kasaan oman painonsa alla. Työ säilyy myös paremmin ehjänä ja oikeassa muodossa muotintekovaiheessa, jos sisällä on tukirakenteita. 

Itse siis skippasin rungon tekemisen, koska tiesin, että minulla ei olisi aikaa tehdä muottia kyseiselle työlle, eikä siis myöskään valaa tai avata muottia - keskityin vain muovailuun. Työni varmasti näyttää kohtalaisen yksinkertaiselta, mutta itselleni tuon lopputuloksen aikaansaaminen oli erittäin haasteellista. Pyöristin helposti muotoja liikaa, enkä meinannut millään saada teräviä rakenteita oikean muotoisiksi ja kokoisiksi. Tekemistä tietysti hankaloitti vähän työni pieni koko. 

Lopputulos on ihan kiva, vaikka peilin kautta tarkasteltuna työssä huomaa reippaasti toispuoleisuutta. Mittasuhteetkaan eivät menneet ihan yksiin, mutta opin muovailusta paljon ja tiedän, että seuraava savityö sujuu jo paremmin. Harmilloista sinällään oli, että jouduin heittämään työn pois muovailun jälkeen, koska en ehtinyt muotteja tekemään. On aina sääli tuhota jokin työ, jonka parissa on työskennellyt pitemmän aikaa. Uskoakseni pääsen yli savipään kuolemasta (tai murhasta).

Kuvanveistoluokasta oli vaikea löytää tarpeeksi siistiä kuvaamisympäristöä, joten päätin käyttää ainutta puhdasta löytämääni seinää taustana. Tämä tietenkin vaati raskaan savimöykyn nostamisen toisella kädellä yläviistoon seinän eteen ja kuvan ottamisen samanaikaisesti toisella kädellä. Lihakseton olemukseni vaikeutti kuvauskohteen vakaana pitämistä sen verran, että kokonaisvaltainen edestakaisin vaappuminen jätti jälkeensä revähtäneen olkapään. Koin itseni onnekkaaksi siitä, että kukaan ei ollut todistamassa tuota tapahtumaa ja saatoin vähin äänin pyöriskellä luokassa pöljän näköisenä ja päästää ilmoille muutaman sopimattoman lausahduksen tulematta leimatuksi sekopääksi. Taas yhden kokemuksen rikkaampana kiitän ja kuittaan.

Suulas tunturi

Tämä on neljäs kritiikkityöni, jossa meidän piti kahdesta sanoja sisältävästä lasipurkista ottaa sattumanvaraisesti kaksi sanaa. Näistä sanoista muodostui tehtävänannoksi sanapari, joka minun tapauksessani oli ”suulas tunturi”. Tekniikka oli luonnollisesti vapaa, joten päätin lopulta käyttää itselleni mieluisinta tekotapaa, öljyvärimaalausta.

Ensimmäiseksi minulle kuitenkin tuli kyseisestä sanaparista mieleen räppärin taiteilijanimi. En osaa sanoa miksi, mutta jostain syystä ensimmäinen visioni aiheesta oli tehdä video itsestäni maalaamassa jossain alikulkutunnelissa graffitteja räppi-biisin säestämänä. Tuosta ideasta piti tietysti luopua ihan jo lainsäädännöllisistä syistä. Kuitenkin suurin syy idean hylkäämiseen oli se, että mielikuvani tuosta videosta aiheuttivat minulle tarpeen kuristaa itseni kaulahuiviini.

Seuraava ajatukseni kritiikkityöstäni oli maalata omaan naamaani kasvomaaleilla tunturimaiseman, jossa tunturi olisi sijoitettuna suuni kohdalle ja sitten voisin kritiikkipäivänä esitellä työni lurittelemalla jonkun kivan kaskun koko koulun edessä. Tässä kohtaa aloin pohtia, että mahtaako se kaulahuiviin kuristautuminen olla tarpeeksi nopea keino. 

Ääni pääni sisällä käski rauhoittumaan ja lähestymään tätä tehtävää ihan terveellä järjellä. Se myös käski olemaan uskomatta siihen toiseen ääneen pääni sisällä, joka väitti ettei minulla ollut tervettä järkeä. Joka tapauksessa ajatuksiini alkoi muodostua maisema, jossa tunturin muodot vastasivat kasvojen sivuprofiilia. Lopullisesta työstä sen huomaa aika selvästi kun osaa katsoa, mutta kuvan kiertäminen yhden pykälän myötäpäivään voi helpottaa hahmottamista.

Palautteet tästä työstä olivat enimmäkseen positiiviset, mutta teknisyyden puolesta sain jonkin verran parantamisehdotuksia. Suurimmat virheet koskivat vettä, sillä en onnistunut saamaan siihen riittävästi pintavaikutelmaa. Kokonaisuudessa oli myös liikaa yksityiskohtia ja maalauksen etuala olisi voinut olla avarampi. Minun ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä kaikista mielipiteistä, mutta laitoin nämä ehdotukset kuitenkin korvan taakse.

Arvatkaa auttoiko

Eilen teki hirveästi mieli suklaata, jota en lihomispelon ja tämänhetkisen heikon taloustilanteen vuoksi viitsisi hirveästi mussuttaa. Päätin siis olla itseni herra ja piirtää kolmiulotteisen suklaakasan ja sitä kautta sammuttaa mielihaluni. Että sellainen älynväläys...

Koiruuksia

Sain ohjeen tehdä maalauksen erään tilaajan koirasta, enkä uskonut sen tuottavan minulle juurikaan mitään ongelmia. Olen taistellut monien töiden kanssa paljon ja olisi hyvin mahtipontista sanoa tämän olleen tähän mennessä tekemistäni töistä haasteellisin. No se kuitenkin sattuu kirkkaasti olemaan sitä.

Jouduin maalaustilojen ja materiaalien puutteen vuoksi lykkäämään tämän työn tekemistä todella pitkään, mutta luonnostelun aloitin lähes saman tien kun sain mallikuvat käsiini. Ymmärsin tilaajan halunneen maisemakuvan, joka olisi kuitenkin samalla muotokuva koirasta. Ensin suunnittelin mallikuvan kaltaisen ympäristön koiralle, mutta huomasin kuitenkin pian sen olevan minulle liian haasteellinen tehtävä. Ympäristön yksityiskohtaisuus ja vaikea perspektiivi olivat minulle liikaa. Luonnokset päätyivät kerta toisensa jälkeen roskikseni täytteeksi ja työ alkoi tuntumaan yhä raskaammalta ja raskaammalta. En tiennyt yhtään mitä olin tekemässä.

Muut tilaustyöt kevittivät urakkaa saaden minut hetkeksi unohtamaan tämän tehtävän, johon oli jo kulunut mielettömästi aikaa ja joka ei siitä huolimatta ollut edennyt lähtöruutua pidemmälle. Eniten minua harmitti se, että jouduin lykkäämään maalauksen valmistumista yhä pidemmälle ja pidemmälle, jolloin tilaaja joutui odottamaan pelkästään oman sekoiluni vuoksi. Periksi en raaskinut antaa, vaikka minusta jo tuntui monen kuukauden mallikuvan tuijottelun jälkeen, että tuo valokuvan koira kepposteli kanssani ja imi päästäni kaikki ideat. 

Jossain vaiheessa ymmärsin, että minähän voisin maalata koiran taustalle enemmän oman tyyliseni mielikuvituksellisen maiseman ilman kahlitsevia malleja. Siinähän olen vahvimmillani. Sain hyvän vision ja aloin luonnostella. Maalasin useita tunteja monena päivänä, kunnes tajusin, että se ei ollut hyvä. Ei ollenkaan. Mietin miten voisin korjata virheeni, mutta päädyin lopulta hylkäämään sen version kokonaan ja aloittamaan alusta. Alusta aloittaminen tuntuu aina kurjalta, mutta parhaassa tapauksessa se myös motivoi ja sisuunnuttaa onnistumaan seuraavalla yrittämällä.

Uusi maisema eteni hyvää vauhtia ja reilun viikon maalaamisen jälkeen työ oli melkein koiraa vaille valmis. Tässä kohtaa kuitenkin tajusin, että perspektiivin ja sommittelun vuoksi jouduin maalaamaan koiran todella pieneen kokoon, jolloin sen kasvonpiirteistä tai ylipäänsä muodoista ei saisi oikein mitään selvää. Työ olisi siis ennen kaikkea maisema, ei  muotokuva.  Maisema ei ehkä edes olisi ollenkaan tilaajan mieleen. Tässä kohtaa aika alkoi myös auttamatta loppumaan kesken. Otsaan mätkiminen ja itsensä solvaaminen mitä moninaisimmilla haukkumasanoilla eivät helpottaneet oloani toivomallani tavalla, joten päädyin käpertymään omaan sänkyyni katsomaan elokuvaa netistä ja syömään suklaata; lihominen ja finninaama kun selkeästi nostavat tunnelmaa. Tietysti olisin voinut vielä säveltää surullisen laulun, kirjoittaa itsesäälissä piehtaroinnin seurauksena pitkän tekstin siitä, miten epäonnistunut olen ihmisenä  tai polttaa maalauksen dramaattisen rummutuksen säestämänä. Kaikki tuo kävi silloin mielessä ja jokainen niistä ideoista tuntui siinä hetkessä oikein varteen otettavalta toimintasuunnitelmalta. Luojan kiitos kerkesin nukahtamaan ennen varsinaista toimeen ryhtymistä.

Seuraavana päivänä olin löytänyt taas sen ”lippu korkealle ja kohti uusia pettymyksiä” asenteen ja päätin käyttää jäljellä olevat muutamat päivät uuden version maalaamiseen. Meillä oli koulusta talviloma, joten minulla olisi käytössä enemmän tunteja kuin normaalisti. Lähestyin maalausta nyt ennen kaikkea koiran kannalta ja jätin taustan melkein kokonaan huomioimatta. Maalasin, maalasin ja maalasin, sillä en halunnut tuottaa pettymystä enkä halunnut antaa mielikuvissani kapuloita rattaisiin viskovan maalikoiran voittaa. Toivoin vain erittäin paljon, että väsymys ei näkyisi valmiissa työssä. 

Loppujen lopuksi sain maalauksen valmiiksi ajallaan, mutta pelkäsin sen olevan huono veto. En osannut sanoa, oliko tämäkään työ tilaajan mieleen, sillä tässä korostui mahdollisesti koira liikaa ja maisema puolestaan unohtui. Minulla oli kuitenkin kaksi versioita näytettävänä, joista toivoin toisen kelpaavan. Olin viimeiset viikot tuijottanut noita maalauksia melkein 24/7 ja löytänyt niistä kaikki mahdolliset virheet ja kritisoinut itseäni aivan kaikesta. Oikeastaan näin pelkkiä virheitä, vaikka yritin todistella itselleni muuta. Pelkäsin monen kuukauden sata lasissa panostamisen olevan pelkkä floppi. Niskassa painoi jostain syystä epäonnistunut fiilis ja pelkäsin näiden kuvien toimittamista enemmän kuin minkään muun työn koskaan aikaisemmin.

Tilaaja kuitenkin halusi minulta molemmat taulut ja kehui useampaan otteeseen niiden olevan upeita. En havainnut minkäänlaista pettymystä töihin ja uskoin hänen aidosti pitävän niistä. Mieletön paino katosi harteilta ja helpottunut hymy pyrki kasvoille. Niissä ei ole mitään vikaa. Ei mitään vikaa. Hengittäminenkin tuntui nyt puolet kevyemmältä.