Kontraposto

Varoitus: tämän postauksen kuvat sisältävät alastomuutta.

Tällaisen asennon piirtäminen on yksi perinteisimpiä tehtäviä taidekoulujen valintakokeissa ja siksi siis syytä hallita. Mallin paino on jakautunut kevyesti toiselle jalalle ja piirtäjän on ymmärrettävä mihin kulmaan kehon eri osat tästä painon jakautumisesta johtuen kallistuvat. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että olkapäät ja lantio ovat kallistuneet vastakkaisiin suuntiin. Polvet luonnollisesti myötäilevät lantion asentoa. Itselläni olkapäiden asento jäi turhan tasaiseksi ja oikean puoleista olkapäätä olisi pitänyt siis nostaa vähäsen. 

Valintakokeissa harvoin on kuitenkaan aikaa piirtää tätä asentoa isoille paperille käyttäen apuna tätä tekniikkaa, jota me tässä tehtävässä harjoittelimme, sillä me väritimme koko paperin ensin mustaksi hiilellä ja aloimme hahmotella mallin asentoa pyyhkimällä paperia valkoiseksi säämiskällä ja hiilikumilla. Yleensä on tapana piirtää malli valkoiselle paperille ja värittää varjokohdat – eli siis päin vastoin kuin tässä.

On vielä syytä mainita, että minä olisin saanut hylätyn tästä työstä valintakokeessa. Se johtuu siitä, että en saanut mallia kokonaisuudessaan mahtumaan paperille. Se on ratkaiseva virhe, eikä siinä kohtaa ole mitään väliä, kuinka hyvin malli muuten on piirretty tai miten täydellinen asento on. Siitä tulee hylsy eikä siinä sitten itku auta. Se kannattaa muistaa.

Vaikka opettaja kehui työni olevan upea, näen siinä paljon parantamisen varaa. Eniten minua varmasti häiritsee oikeanpuoleinen polvi, sillä se näyttää painuvan sisään päin, eikä polvilumpion muoto ole ollenkaan realistisen näköinen. Toinen korjaamista vaativa kohta on oikean puoleinen käsi, sillä sen asento ei ole täysin luonnollinen ja kyynärtaipeen alue on vaikeasti hahmotettavissa. Ranteen alue on tukkoinen ja sormet kömpelön näköiset. 

Erittäin paljon minua ärsyttää oma hitauteni, sillä en saanut työhön käytetyissä kahdessa päivässä tämän parempaa jälkeä aikaan. Tekniikka on tietysti hidas, mutta olisi minun pitänyt pystyä siitä huolimatta parempaan lopputulokseen. Joululoman odotus ja kiireestä johtuva väsymys tosin rajoittivat vähän kaikkien jaksamista ja siksi minun on annettava itselleni pikkuisen anteeksi piirustuksen keskinkertaisuutta.

Joulufiilistelyä

Tällaisten jouluasetelmien tekemisestä on tullut minulle jo selkeästi jokavuotinen tapa. Avasin näiden töiden taustaa jo aikaisemmin vuosi sitten postauksessa Jotain jouluista, joten en tee sitä enää uudestaan – suosittelen vain lukemaan aiemman postauksen. Vaikka teen näitä yleensä vain lahjaksi, näillä on suuri merkitys minulle itselleni ja rakentelen näitä pohjimmiltaan pelkästä tekemisen ilosta. Lupasin itselleni ennen työskentelyn aloittamista, että en ottaisi paineita tai antaisi stressin vallata mieltäni, koska tämän oli tarkoitus olla rentouttava vastapaino vakavassa mielessä tehtyihin koulutöihin nähden. Valitettavasti en ihan onnistunut kyseisessä tavoitteessa, koska kiireen tuntu painoi niskassa jo kolmantena rakennuspäivänä, kun tajusin, että en ehkä saisi tätä valmiiksi ennen joulua ja ideani tuntui vain kertakaikkisesti liian kunnianhimoiselta.

Jouduin karsimaan joitain osia työstä pois ja hyväksymään, että käytettävissä olevilla välineillä ja omalla tämänhetkisellä taitotasollani en kykenisi niin mahtipontiseen pienoismalliin, kuin pääni sisällä kuvittelin. Sen olisi oltava ok. 

Suurimmaksi osaksi työhön on käytetty puuta, mutta rakennusmateriaalin puutteen vuoksi jouduin muotoilemaan joitain osia pahvista ja sanomalehdistä. Silloin työ vääntyilee helpommin, eivätkä osat istu paikoilleen niin hyvin kuin olisin tahtonut. Oulussa minulla ei ollut poraa, viiloja tai suorakulmaa ja olin harmikseni unohtanut myös ruiskutettavan lumisuihkeen Raumalle. Mutta loppujen lopuksi oli kiva joutua miettimään vaihtoehtoisia toteutustapoja ja kokeilla erilaisia materiaaleja.

Näitä joulukortteja tein koulussa tauoilla ja ruokatunneilla, koska minulla ei olisi ollut aikaa tehdä niitä muulloin. Maalatut kuvat on tehty akryyliväreillä A6 korttipohjiin itse keksimistäni aiheista ja pelkistetyt kuusi- ja joulupallokortteihin on käytetty materiaaleina tapettia, lahjanarua ja eri värisiä papereita, joista suurimman osan olen kierrättänyt vähän sieltä sun täältä. Yhden kortin tekemiseen aikaa meni noin tunti. En postaa kuvia kaikista korteista, koska tein niitä niin paljon ja rehellisesti sanottuna unohdin kuvata viimeiset 10 kiireestä johtuen.

Myin näitä kortteja hintaan 3-5 e/kpl, mikä on oikeasti todella korkea hinta, kun mietin, ostaisinko itse tuohon hintaan kortteja. Olen kyllä tietoinen myös niistä, jotka pyytävät käsityönä tehdyistä korteista 6e tai jopa 8e, mutta minusta 5e on jo ihan älyttömän iso hinta. En kuitenkaan näe syytä luopua näistä korteista halvempaan hintaan, koska materiaalien hinnan ja työmäärän perusteella lähettäisin ne mielummin itse sukulaisille, kuin että saisin juuri ja juuri omani takaisin myyntituloista. Mutta myin näitä kortteja paljon enemmän kuin osasin odottaa ja pystyin kustantamaan ison osan maalausjakson tarvikkeista ja laitoin osan rahoista myös hyväntekeväisyyteen. 

Jouluaiheisten töiden tekemisestä tulee väkisinkin ihana joulufiilis, jota minun ei ehkä olisi mahdollista saavuttaa ilman sellaista tekemistä. En siis vaihtaisi hetkeäkään pois, vaikka ajoittainen turhautuminen tai stressi saisikin oloni tuntumaan joskus epämiellyttävältä. Suosittelen siis lämpimästi kaikenlaista jouluista väsäämistä myös teille muille.

Hyvää Joulua!

Patsastelua

Varoitus: tämän postauksen kuvat sisältävät alastomuutta.

Taidekoulun maalausjaksossa piti suorittaa kaksi öljyvärimaalausta, joihin meillä oli elävä malli käytettävissä. Maalaukset ovat omalla mittapuullani tolkuttoman suurille pohjille toteutettuja, sillä ylemmän kuvan pohjan koko on 100cm x 120 cm ja alemman 120cm x 80cm. Aikaa yhden työn tekemiseen oli pari päivää. Maalauspohjat piti rakennella itse ja pohjaväriksi maalattiin jokin vapaavalintainen akryyliväri.

Ylemmässä kuvassa halusin paloitella ihmisruumiin selkeiksi kappaleiksi, ikään kuin kyseessä olisi patsas tai jokin muu ei-elävä olio. Tahdoin laittaa patsaani istumaan jonkin sortin raunioon, josta olisi ikkunan kautta mahdollista nähdä aivan toisenlaiseen maailmaan kuin mihin patsas ja rauniot loogisesti ajateltuna kuvittelisi sijoittuvan. Halusin kokeilumielessä yhdistää erilaisia käsittelytapoja ja luoda osittain pirstaleisen ja surrealistisen vaikutelman ja omaksi ilokseni onnistuin siinä oikeastaan aika hyvin. Vaikka tämä on hyvin häiriintynyt teos, voin sanoa kuitenkin olevani siitä kohtuu ylpeä. 

Alemmassa kuvassa yritin ihan tosissani maalata realistisempaa ihmistä, mutta ajan puutteen vuoksi   siitäkin oliosta tuli enemmän patsaan kuin ihmisen näköinen. Kädet venahtivat pari senttiä liian pitkiksi ja anatoomisesti tuo hahmo ei taitaisi edes pysyä pystyssä. Kuitenkin onnistuin taustan ja värityksen puolesta pelastamaan tämän työn ja lopputulos ei ole huono ollenkaan. Opettajakin kehui työtä ja sanoi sen olevan tähän mennessä tekemistäni töistä paras. Siitä en ehkä ole samaa mieltä, mutta yksi parhaista tämä on ehdottomasti.

Enkelipoika

Tämän kaltaisiin kuviin kiteytyy varmasti melko tarkkaan se, miksi minä potretteja haluan piirtää. Aina olisi hienoa, jos kuvan takana olisi jokin erityisen tärkeä merkitys tai tarina, jolloin piirtämisellä tuntuu olevan selkeä tarkoitus ja päämäärä. Joskus tarina voi olla raaka tai surullinen. Se voi saada minut tuntemaan itseni pieneksi, surulliseksi tai vihaiseksi, vaikka minulla ei olisi koskaan ollut roolia siinä tarinassa, enkä voisi koskaan täysin tietää millaista siinä olisi olla – olla läsnä ihan oikeasti. 

Tällaisten fiilisten vuoksi tiedän, että on kyse asiasta, joka on siirtynyt merkityksellisten asioiden joukossa jonkin tason ylöspäin ja  silloin lyijykynätyö muuttuu jo tekovaiheessa joksikin muuksi kuin vain kivaksi piirustukseksi. Se tuntuu kaikin puolin olevan hengissä täysin eri tavalla kuin hyvän päivän vesiväriluonnokset tai fanipiirrokset suosikkisarjan päähenkilöstä. Sitä kokee siinä hetkessä saavansa otteen jostain harvinaisesta, sellaisesta joka on olemassa vain juuri nyt ja joka voisi kadota millä hetkellä hyvänsä väärään aikaan suoritetun silmänräpäytyksen seurauksena. Eikä sitä pysty mitenkään ympäristön vihjeiden perusteella päättelemään, uskaltaako siinä tilanteessa edes hengittää. Olen etuoikeutettu, vaikka en edes ymmärrä olevani.

Toisaalta joihinkin asioihin on pelottava koskea ja sitä väkisinkin miettii, pystynkö ilmaisemaan oman tarkoitukseni aiheuttamatta vääränlaista reaktiota tai isoa vahinkoa. Ja kun mietin joitain asioita omasta elämästäni, niin en tiedä, onko kenenkään mahdollista reagoida niihin satuttamatta ja murskaamatta minua, vaikka tarkoitusperät olisivat miten hyväntahtoiset. Siksi minä en kysy tai vaadi vastausta, koska omalla mielenkiinnollani ei saa olla mitään merkitystä. Ja siksi minä tahdon olla nyt hiljaa ja jättää tämän työn arvostelemisen kokoaan pois. Se on omalla taidetietämykselläni ja taiteilijan arvovaltuudella julistettu taideteokseksi, minkä seurauksena minä kiitän, kuittaan ja hiljenen.

Potretteja

Nämä ovat tilaustöinä tehtyjä muotokuvia, jotka valmistuivat muutama viikko sitten. Omasta mielestäni nämä näyttävät livenä paremmilta, sillä kamera jotenkin onnistuu tekemään lyijykynäjäljestä karkean näköistä.

Teknisesti nämä kuvat kaipaisivat pehmennystä reunoihin ja vähemmän viivan käyttöä muotojen rajaamiseen, mutta en vielä toistaiseksi osaa tätä virhettä korjata. Kuitenkin nämä ovat mielestäni hyvin onnistuneita ja olen pystynyt kuvaamaan mallini tunnistettavasti. Tosin niin kuin olen aikaisemminkin maininnut niin valokuvista tehdessä ainut tapa säilyttää mallikuvan henkilön omimmat kasvonpiirteet on mitata virheettömästi kaikkien osien suhteet ja ikään kuin kopioida valokuva. Jos minulla olisi enemmän kuvia tai piirtäisin elävää mallia, voisin kikkailla selkeästi enemmän. Lyijykynäpiirrokset ovat kuitenkin kivan näköisiä ja ne tuovat muotokuvaan tietynlaista juhlavuutta, minkä vuoksi ne ovat ehdottomasti piirtämisen arvoisia.

Hiiri se kissalle takkia ompeli

Tässä tilaustöinä tehtyjä kivikissoja, jotka sain valmiiksi ihan pari viikkoa sitten. Minulle oli annettu kahteen ylimmäiseen työhön mallikuvat kissoista, joiden ulkomuotoa oli tarkoitus jäljitellä mahdollisimman hyvin. Vaikka toinen kissoista oli täysin musta ja toisella oli kokonaan tumma naama, uskoin erisävyisillä sinisillä ja harmailla klaaraavani kolmiuloitteisen ulkoasun maalaamisen ihan mallikkaasti. No todellisuus sitten huitaisi minua nyrkillä vasempaan silmään viimeistään siinä kohtaa, kun toinen kivistä näytti pelkältä mustalta möykyltä, jolla on silmät.

Rauhoittelin itseäni sillä, että tilanne muuttuisi paremmaksi, kun lisäisin kiveen lisää sinistä. Ja jokainen varmasti ymmärtää sanomattakin, että silloin se näytti siniseltä möykyltä, jolla on silmät. Seuraavaksi kokeilin ruskeita värejä ja sitten harmaita. Palasin vielä punaruskeiden sävyjen kautta takaisin siniseen ja suunnittelin raahaavani eri väreillä täplitetyn mulkosilmäisen hirviökiven jonnekin, minne ei päivänvalo paista. Olisin heittänyt sen kaaressa ulos maalaushuoneeni ikkunasta, ellei äitini auto olisi ollut niin pahasti vaaravyöhykkeellä.

Lopulta löysin omasta mielestäni parhaan suhteen harmaille, sinisille ja mustille sävyille. Sain muodosta jonkin tolkun ja päivän päätteeksi olin tyytyväinen kivikissan ulkoasuun. Ainut ongelma oli, että maali kiilsi niin paljon, että vain tietyssä kuvakulmassa kissan muodoista pystyi saamaan mitään tolkkua. Mutta maalihan kiiltää märkänä ja kivi näyttäisi paremmalta kuivana seuraavana aamuna – eikö totta? No juu eihän siinä sitten niin tietenkään käynyt vaan maali kiilsi kuivana ihan yhtä paljon kuin märkänä, sillä joku idiootti oli valinnut kaupasta kiiltäväpintaista maalia, eikä sitten tajunnut sitä kuin vasta tässä hetkessä. Se sama tollo päätti myös alunperin maalata nämä kissat niin rosoisille kiville, että kiiltävä maali oikein hohtaa jokaisesta muhkurasta saaden aikaan täysin muodottoman näköisen otuksen, jolta näkyvät ainoastaan silmät.

Olin kyllä aika neuvoton ja hämmästynyt siitä, miten useasti oma nokkeluuteni onnistuukaan kampittamaan minut. Istuin hiljaa tuijottamassa silmästä silmään tuota pelottavaa kasaa kasvojeni edessä ja totesin jo hermostuksesta huvittuneena, että se on kyllä kaikkea muuta kuin kissan näköinen. Mietin sitä hetkeä kun ojentaisin tuon kummallisen lohkareen tilaajalle ja kertoisin, että siitä ei ihan kissaa tullutkaan. Mieleeni juolahti satu, jossa hiiri oli kissalle räätälinä: ”Ei siitä ihan takkia tullutkaan, mutta jos vaikka housut?” Niin että miten olisi tällainen mörkökivi?

Juuri kun olin heittämässä kirvestä kaivoon, sain isältäni neuvon, jonka mukaan maalista saisi kiiltoa mahdollisesti pois hankaamalla sitä messinkiharjalla. Mitään en voinut enää menettää, joten otin neuvosta vaarin. Messinkiharja pelasti minut totaaliselta nöyryytykseltä ja katselin kuinka suoraan painajaisunista ryömineestä hirviöstä kuoriutui oikeasti kissalta näyttävä hahmo. Riemu oli sitä luokkaa, kuin olisin juuri voittanut maailmanmestaruuden jossain. Vaikka kivi on edelleen synkkä, eikä ehkä parhain luomukseni, laitoin koko osaamiseni peliin ja yritin kaikkeni. Se on kaikki mitä voi vaatia ja kyllä, minä olen tyytyväinen.

Harjoittelua hiilellä

Varoitus: Tämän postauksen kuvat sisältävät alastomuutta.

Toisella viikolla uudessa taidekoulussa sain tutustua hiilellä piirtämisen saloihin ja onnistuin saamaan tällaiset kaksi työtä valmiiksi A1- kokoisille papereille. Tahti on tunneilla minun makuuni pikkuisen liian kiireinen ja levoton, joten koen, että pitemmällä ajalla olisin saanut mittasuhteiltaan ja varjostukseltaan toimivammat kuvat piirrettyä. Kuitenkin minun olisi nimenomaan opittava nopeaa piirtämistä, koska se on erittäin tärkeä valttikortti valintakokeita ajatellen. 

 

Hiili piirustusvälineenä on minulle sentään vähän tutumpi kuin öljypastelli, vaikkakin ainoat kosketukseni hiileen ovat aika pitkälti peräisin vain valintakursseilta. Kyseinen tekniikka vaatii siis vielä rutkasti harjoittelua. Ärsyttävintä hiilellä piirtämisessä on varmasti se, että piirtämisasento on hiilessä pääsääntöisesti ihan erillainen kuin piirrettäessä lyijykynillä. Lisäksi hankaluuksia minulle tuotti pitää kiinni aivan hiilen päästä ja otteeni lipsuikin jatkuvasti kohti piirtämiseen käytettyä kärkeä. Aina näin käydessä tunsin pistävän katseen niskassani ja kuulin rasittavan tietäväisen oloisen opettajan hihkaisevan: ”muistatkos mitä minä juuri sanoin siitä piirtämisotteesta?” Siinä kohtaa teki mieli katkaista hiili keskeltä poikki.

Henkilökohtaisesti pidän ensimmäisestä kuvasta enemmän, koska siinä asento on luontevampi ja kroppa näyttää siltä, kuin siellä olisi ihan oikeasti luitakin sisällä. Vatsassa ja takimmaisessa jalassa on anatomisesti pientä marmattamisen aihetta, mutta olen kuitenkin kokonaisuutena tähän tyytyväinen. Varjostuksia oli ihan kiva tehdä, sillä piirustusjälkeä sai paperin kanssa levitettyä samaan tapaan kuin maalia tai lyijykynää. Piti vain olla tarkkana, ettei vahingossakaan levittänyt hiiltä sormella, sillä hiili ja sormissa oleva rasva sekoittuvat toisiinsa erittäin helposti luoden peruuttamattomasti suttuisen yleisilmeen.

Jälkimmäisessä kuvassa loppui vähän jaksaminen ja paukut kesken, koska piirtämiseen oli rajoitettu aikaa vain muutama tunti torstaina ja perjantaina, jolloin olisi pitänyt jaksaa skarpata erityisen tehokkaasti. Loppuviikosta väsymys paistaa väkisin läpi ja koko päivän seisominen saman kuvan vieressä puuduttaa tavalla, jota on ehkä vaikea ymmärtää kokematta sitä itse. En kuitenkaan saanut palautteeksi kokonaisvaltaista lyttäystä, joten siihen nähden tehtävä tuli suoritettua ihan mallikkaasti.