Lasipuut

Tämä lasimaalaus on tehty työpaikalleni ja se on ehdottomasti yksi työ sarjassa "vihaan tätä". Jotenkaan se ei seurannut yhtään päässäni olevaa visiota ja tekniikka oli pahasti hakusessa. En ole siis koskaan maalannut lasiväreillä ja sen valitettavasti huomaa tästä aika selvästi. Maalausjäljen kontrolli on hyvin minimaalista, sillä väripurkkia on puristettava kokoajan, jolloin maalivana on kaikkea muuta kuin tasainen. 

Työ on toteutettu muovikaistaleille, jotta se olisi helpompi irrottaa ja toisaalta, että sen esille ripustaminen olisi mahdollista vielä tulevaisuudessa. Yritin vakuuttaa muita siitä, että lasioven verhoja ei välttämättä tarvitsisi ottaa ovista pois, jolloin maalaus näkyisi selvästi vähemmän verhojen raosta - jostain syystä tätä ehdotusta ei kannatettu.

Nyt kun olen kävellyt kyseisistä lasiovista todella usein, olen jo oppinut sietämään sitä, eikä sen näkeminen aiheuta minussa enää mitään vesikauhun tapaista raivaria. Joskus on jopa sellaisia hetkiä, että melkein pidän siitä. Kuitenkin minä tunnen oman maalaukseni läpikotaisin ja tiedän, että se irvistelee selkäni takana radikaalisti joka kerta kun ohitan sen.

Rakkaus

Olen viimeiset viikot valintakurssin jälkeen pitänyt lähinnä taukoa taiteen puolesta, sillä sen tekeminen tuntuu tällä hetkellä jotenkin kovin väsyttävältä. Olen ainoastaan jaksanut vähän aloitella joitain tilaustöitä, mutta ne ovat kaikki vielä pahasti kesken. Postaan siis tähän kohtaan vielä yhden valintakurssilla tehdyn työn, vaikka sen analysoiminen epäonnistumisen jälkeen ei olekaan mitään kivointa puuhaa. Kuva on jälleen kurssin aikana kännykkäkameralla otettu, joten laatu on myös sen mukainen.

Tehtävänä oli tehdä kuva siitä mikä on kaunista. En halunnut kuvata mitään materiaalista, joten siirryin kauniiden asioiden pohtimisessa suoraan tunneperäisiin asioihin.  Ajatuspolkuni kulkivat mitä erikoisimpia reittejä, mutta jotenkin ne päätyivät tavalla tai toisella aina samaan asiaan - rakkauteen. Rakkautta on tietysti todella monenlaista, mutta halusin lähestyä tätä aihetta nimenomaan rakastavaisten kantilta. Sitten halusin rikkoa vähän ilmiselvää lähtökohtaa naisen ja miehen rakkaudesta ja kuvatakin samaa sukupuolta olevan parin.

Annoin työlle nimeksi yksinkertaisesti "Rakkaus". En siis liittänyt nimeen sanaa "lesbo" tai "vähemmistö" tai mitään muutakaan sellaista, sillä sukupuolella tai suuntautumisella ei tässä ole mitään merkitystä. Se on samaa rakkautta riippumatta siitä ketkä sen kokevat.

Elämme vielä toistaikseksi sellaisessa maailmassa, jossa kaikki eivät tunnu olevan täysin varmoja siitä, ovatko seksuaalivähemmistöt muiden kanssa saman arvoisia vai eivät. Homoa käytetään haukkumasanana ja vielä käydään kiivasta taistelua siitä, voidaanko seksuaalivähemmistöille antaa samoja oikeuksia kuin muille ihmisille. Heidät erotetaan ainoastaan seksuaalisen suuntautumisen vuoksi muista ja sana homo monesti leimaa koko ihmisen. Myös ne jotka väittävät hyväksyvänsä homouden, helposti lokeroivat homot eri kastiin kuin muut ja osin huomaamattaan kohtelevat heitä eriarvoisesti. 

Tämä kuva herättää vielä tässä kontekstissa hurjasti huomiota, jota sen ei kuuluisi saada. Kahden naisen rakkaus on tässä se silmiinpistävä asia. Koko ajan ollaan kuitenkin menossa hyväksyvämpään suuntaan ja joskus tulevaisuudessa tämä piirros ei saa katsojaa kiinnittämään huomiota lesbopariskuntaan vaan ainoastaan rakkauden aiheuttamaan lataukseen, joka kuvassa on. Harvemmat ihmettelevät silloin enää sen kummemmin ja se jos mikä on kaunista.

Kovasta kiireestä ja jo aikaisemmin mainitusta omasta hitaudestani johtuen piirtojälki on hyvin viimeistelemätön ja karkea. Olen jo blogissani monesti osoittanut, että saan lyijykynällä aikaan hyvää jälkeä, kunhan minulla on tarpeeksi aikaa. Tässä on niin paljon korjattavaa, mutta kuitenkin käytettävissä olevaan aikaan nähden olin tähän kuvaan tyytyväinen. Nyt kun tiedän sen saaneen surkeat pisteet, huomaan miten jokainen löytämäni virhe kolahtaa aika kovaa. Itsensä ruoskimisesta ei ole tällä hetkellä mitään hyötyä, joten on paras lopettaa ennen kuin aloitan.

Eteenpäin

Elämä jatkuu niin kuin tilaustyötkin. Tämä piirros on A3 kokoiselle paperille toteutettu lyijykynätyö, joka valmistui noin kolme viikkoa sitten. En laskenut, mutta olen varma, että kuva tuli valmiiksi vajaassa 8 tunnissa, sillä lyijykynäpiirtäminen on automatisoitunut viimeaikoina hurjasti. Onhan tässä paljon pieniä hienosäätövirheitä ja ongelmia erityisesti varjostuksen kanssa, mutta minusta tämä näyttää kokonaisuutena ihan hyvältä. 

Olen hyvin tyytyväinen siihen, että minulta edelleen pyydetään tilaustöitä ihan siinä missä ennenkin. Se kannustaa minua jatkamaan vielä ja auttaa minua kehittymään kokoajan paremmaksi. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, tiedän, että joskus tulee vielä se päivä, kun minut valintakurssilla huonoksi arvioineet opettajat tulevat olemaan niin pahoillaan siitä, että eivät hyväksyneet minua kouluun. 

Minä olin supernova

Alla oleva teksti on yksi valintakurssilla tehdyistä tehtävistä ja postaan sen nyt tähän kohtaan, koska se sopii tämän hetkisiin tunnelmiini erittäin hyvin. Minä en siis päässyt kouluun tänäkään vuonna ja kaikkein ikävimmältä tuntuu se, että pisteeni kokeista olivat vielä huonommat kuin vuosi sitten. Peilasin omia pelkojani tekstiin ja omat fiilikseni voi hyvin pitkälti lukea siitä. 

Minä en oikein tiedä, mihin suuntaan pitäisi lähteä, enkä sitä, mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella. Minä tein 110% parhaani, mutta se ei nyt tällä kertaa riittänyt. On surullista, jos taide jää minun kohdallani pelkäksi harrastukseksi. 

Minä palaan hävinneenä, epäonnistuneena ja kaikkeni antaneena. Ystäväni huutaa, itkee ja istuu viereeni pitämään minua kädestä. Hän puhuu jotain oikeusmurhasta. Vääryys on tapahtunut aivan niin kuin Suomi–Venäjä-jääkiekkopelissä vuonna 2014, jolloin voitto riistettiin Suomelta epäreilulla tuomaripelillä. Miehet eivät itke. Vain katseestaan hänen silmissään voi päätellä, että se oli jotain aivan erityisen tärkeää. Mutta minä en pysty tavoittamaan sanoja hänen puheestaan. Minun on vaikea kuulla, sillä minä en ole täysin tässä todellisuudessa. Minuun sattuu. 

Minuun sattuu, koska se olisi ollut kaikki kaikessa ja minä vielä yritin parhaani eikä se riittänyt. Uskoin omaan osaamiseeni, tein kaikkeni oppiakseni tarvittavat taidot ja minulla oli takanani valtava tukijoukko, joka ei epäillyt hetkeäkään menestystäni ja jonka avulla uskoin voivani ylittää Mount Everestin korkuiset esteet koska tahansa. Olin valmistautunut niin hyvin – päivät viimeisen vuoden aikana, jolloin en treenannut, psyykannut itseäni äärimmilleen tai repinyt itsestäni viimeisiä voiman rippeitä, voi laskea yhden käden sormilla. Minä annoin kaikkeni. Pahimmalta tuntuu tieto siitä, että kaikesta työstä huolimatta sijoitukseni ei ollut juuri ollenkaan parempi kuin viime vuonna. Hakkaan siis päätäni seinään. Edes minun pääni ei ole tarpeeksi kova rikkomaan tuota seinää. Minun pääni, joka oli tarpeeksi terävä pitkän matematiikan L:n saavuttamiseen ja joka edellä mentiin naapurin vanhasta  mäntyaidasta läpi ilman sen suurempia ruhjeita kymmenen vuotta sitten.  Muut olivat parempia ja tällä hetkellä näyttää siltä, että minun on luovuttava siitä asiasta, jota kaikkein eniten rakastan. Minuun sattuu. 

Haluan piiloutua paikkaan, jossa mikään paha ei minua tavoita, sillä tällä hetkellä olen niin hauras, että pienikin isku hajottaa minut. Joka solu huutaa kipua. Miehet eivät itke. Flunssassa tai kuumeessa minä tunnistan kehoni sairaaksi, sillä tuo tila tuntuu niin  erilaiselta kuin terveenä. Nyt en ole flunssassa enkä kuumeessa, mutta minun ruumiini on kovassa fyysisten oireiden seivästyksessä. Kipu tanssii minun silmieni edessä katossa ja joka kerta kun se tarttuu minun käteeni pyytääkseen minut mukaan rientoihin, minä halvaannun. Sen kasvot ovat kylmemmät kuin Näsijärven vesi tammikuussa. Sen silmät kaappaavat otteeseensa ja pakottavat minut tuijotuskilpailuun, josta en ole varma selviänkö hengissä. Se tulee lähemmäs. Aina vaan lähemmäs. 

Ja kaiken tämän keskellä mietin, miksi tekee niin kipeää. Elämä ei pääty tähän ja kyse on vain kilpailun häviämisestä. Miksi minuun sattuu? Huomaan katsovani omaa järkeäni, joka istuu kirjoituspöydän ääressä prässättyihin housuihin käärityt jalat ristissä ja pyörittelee sanakirjaa kapeissa, pitkäsormisissa käsissään. Se avaa paksun kirjan satunnaisesta kohdasta ja kepeästi lausuu vain yhden sanan: “Perfektionismi”.  Se virnistää tietävästi ja liimaa suustaan ottamansa haaleankeltaisen purkan pöydänreunan alle. Jos en olisi omilla silmilläni todistanut, luulisin, että se tiesi jo etukäteen mikä sana on kirjan sivulla 203 ensimmäisenä. Minä en enää tiedä, olenko minä lattialla vai kirjoituspöydän ääressä.   

Uskon, että tämä itsesäälin ja pettymyksen vaihe on tarpeellinen, jotta huomenna voin suoristaa selkäni ja kääntää tämän voitoksi. Minuun sattuu, mutta miehet eivät itke. Tahdon vain saada sen huonon olon pois itsestäni. Minun on saatava katsella, kuinka se valuu ulos minusta kuin haiseva viemärijäte. Minun täytyy.  

Muistan kuulleeni kerrottavan vartijoista, jotka joutuivat traumaattisen kokemuksen uhreiksi työtilanteessa. Vartijat jotka eivät itkeneet, selvisivät keskimäärin kokemuksista huonommin kuin miehet, jotka purkivat tunteensa heti tapahtuneen jälkeen. Minä pohdin. Järkeni on siirtynyt lähemmäs kipua ja ne keskustelevat keskenään. Minä näen niiden verettömien huulten liikkuvan – ne ovat niin teräväpiirteiset, että silmiin melkein koskee – mutta en kuule, minun maailmani on kuin veden alle upotettu, täynnä pelkkää kohinaa. 

Jotta parantuisin, minä tanssin koko yön. Kehoni on vain sieluni ja sydämeni jatke, joka muokkaa psyykeni silminnähtäväksi liikesarjaksi. Minä olen elinkaarensa loppuun taivaltanut tähti, joka kasvaa sekunneissa kokoaan moninkertaiseksi loistaakseen mahtavuuttaan hetken vain kadotakseen sen jälkeen tyhjyyteen – minä olin supernova.

 Mallikuvien lähteet: x ja x