Maalaustarinoita osa 4

Nyt kun olen saanut tämän videosarjan päätökseen, voinen avata niiden syntytarinaa vähäsen. Olen aikaisemmin maininnut, että sain ollessani töissä vanhainkodissa maalata reaaliajassa öljyväritauluja vanhainkodin asukkaille. Näistä maalauksista olen jo kertonut postauksessa Vanhusten iloksi. Tietysti minua kiiteltiin tuon maalaushetken pitämisestä enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella, mutta maalaamisen pitkäveteisyys ja vuorovaikutuksen puute jäivät minua silloin kaivelemaan. On vaikea keskittyä keskustelemaan vanhusten kanssa ja samalla maalata teknisesti mielenkiintoista jälkeä mahdollisimman nopeassa tahdissa. En ollut suoritukseeni tyytyväinen ja halusin saada aikaan jotain parempaa.

Vuosi Limingassa antoi minulle aikaa kehitellä maalaushetkeäni ajatuksen tasolla paremmaksi ja heti kun kuulin pääseväni kesäksi töihin samaiseen vanhainkotiin, aloitin konkreettiset suunnittelut. Alkuperäinen ideani oli maalata jälleen reaaliajassa, mutta tällä kertaa halusin elävöittää maalaamista taustalta kuuluvalla etukäteen nauhoitetulla taustatarinalla. Minun oli kuitenkin ensin esitettävä tämä pelkkänä ideana töissä ja pyydettävä lupa sen toteuttamiseen. Silloin syntyi taivaan tarina. 

Luokanopettajakoulutuksen pääsykokeisiin lukeminen, pitkät koulupäivät Limingan taidekoulussa, tilaustyöt ja itselleni asettamani liikuntatavoitteet karsivat päivistäni pois oikeastaan kaiken vapaa-ajan, enkä millään jaksanut kirjoittaa kolme varttia kestävää taustatarinaa kokonaisuudessaan. Päätin tehdä lyhyen version tarinastani ja editoida pätkän videota sen rinnalle. Tekemäni lyhyt videopätkä riittäisi hyvin ideani esittelemiseen töissä ja pääsykokeiden jälkeen voisin keskittyä täysipäiväisesti pidemmän tarinan kirjoittamiseen. 

Kun esimies oli nähnyt videoni, hän kannusti minua tekemään videosta DVD:n. Sehän oli loistava idea. Mietin hetken, että miksi en keksinyt sitä itse. Videota voi toistaa uudelleen vielä vuosienkin päästä ja lyhyt kertomus ja nopealta tuntuva maalaaminen pitävät otteessaan ihan eri tavoin kuin livemaalaaminen. 

On kuitenkin myönnettävä, että noinkin lyhyen videon tekeminen oli älyttömän työlästä puuhaa. Ensinnäkin itse maalaaminen kesti monta tuntia ja sellaisen videon leikkaaminen on loppuviimeksi valtava työmaa varsinkin sellaiselle, jolta kokemus videoiden tekemiseen puuttuu. Sitten minun piti kirjoittaa tekstit ja äänittää ne. Sain lukea tarinan moneen kertaan uudelleen, sillä oma ääneni ei soveltunut kertojaääneksi ihan kivuttomasti. Äänityksen toteuttaminen piti tehdä kännykän mikrofonilla, joten rasahduksia ja äänenlaadun vaihteluita oli hankala kontrolloida. Äänen ja videon yhdistäminen oli kaiketi hankalin vaihe, sillä halusin niiden sulautuvan yhteen mahdollisimman luontevasti ilman silmiinpistäviä ongelmia. Video piti katsoa uudelleen ja uudelleen, jotta saatoin korjata muutaman sekunnin virheet videoista ja saavuttaa haluamani lopputuloksen. 

Kiireinen kevät vaati veronsa väkisinkin – ihminenhän minäkin olen. Tarinoissa on korjattavaa, maalaamisessa parannettavaa ja editoinnissa harjoiteltavaa. Tämän parempaan en olisi pystynyt ja tein 110-prosenttisesti parhaani. En usko, että kukaan vanhainkodissa vaatisi minulta sen enempää ja etteikö videoista olisi siellä iloa moneksi kerraksi. Vain sillä on loppujen lopuksi merkitystä. Sen lisäksi, että saatoin jättää jälkeeni tällaiset videot, opin taas paljon uudenlaisia toimintatapoja ja rikastutin ideapankkiani entistä enemmän. Kaikesta kiireestä, epävarmuudesta ja takaiskuista huolimatta en vaihtaisi hetkeäkään pois.

Maalaustarinoita osa 3

Maalaustarinoita osa 2

Tässä kohtaa voin ilokseni kertoa, että minut on hyväksytty opiskelemaan kasvatustieteitä Oulun yliopistoon. Minusta tulee siis luokanopettaja ja voin valita opintoni taito- ja taidepainotteiseksi. Blogiani pidempään lukeneet varmasti tietävätkin, että suurin unelmani olisi päästä opettamaan taidetta muille, joten uskon luokanopettajaksi opiskelemisen vievän haavettani jopa paremmin eteenpäin kuin opiskelu kuvataiteilijaksi varsinaisessa taidekoulussa. Tämänhetkisten onnellisuuden ja kiitollisuuden tuntemuksieni kuvailemiseen eivät sanat riitä ja uskon, että kovalla työllä minusta voi tulla hyvä luokanopettaja.

Maalaustarinoita osa 1

Hyvää juhannusta!

Takkiin tuli

Valintakurssi meni tänä vuonna omasta mielestäni hyvin, vaikka oma hitauteni ja huono jännityksen hallinta vaikuttivatkin edelleen töiden lopputuloksiin. Kaikkeni annoin, siitä ei ole epäilystäkään, mutta muut olivat parempia – ei siinä sen kummempaa. Ehkä minä vielä joskus ymmärrän, miten tuota paremmuutta mitataan. Tämän hetkisen pettymyksen ja riittämättömyyden tunteiden keskellä tekisi toki mieli purkaa negatiivisia fiiliksiä, mutta uskon järkevintä olevan lähinnä miettiä omia kehittämisen kohteita ja pyrkiä oppimaan tästä jotain. 

Tässä kohtaa voin postata valintakurssilla tehtyjä tehtäviä ja näyttää millaisilla töillä sisälle ei pääse. Toivon näistä olevan hyötyä joillekin, jotka ovat ajatelleet hakea taidekouluun. 

Minulle elävän mallin piirtämisessä eniten päänvaivaa on aina tuottanut piirustuksen mahtuminen kokonaisuudessaan paperille. En tiedä miksi se on niin vaikeaa, mutta kerta toisensa jälkeen tässä käy näin. Yleensähän sanotaan sen olevan suora hylsy, jos malli ei mahdu kokonaan paperille. Ainoastaan toinen jalka pakeni ulos paperista ja elävän mallin opettajan mukaan sillä ei ole tässä kohtaa mitään merkitystä, sillä asento ja pituus olivat sen verran hyvät. Aika loppui tässä myös kesken ja en ehtinyt korjata vasemman jalkaterän pituutta oikeaksi ja lisätä haluamiani hahmotelmia joistain lihaksista. Myös pää jäi muodoltaan huonoksi. Oikea jalka jäi melkein kokonaan ilman yksityiskohtia ja vasen käsi on inauksen liian pitkä. Asennossa onnistuin mielestäni suht hyvin, sillä mallin painopiste oli aika tarkkaan keskellä, joskin hän nojasi vasempaan jalkaan vähän enemmän. 

Tässä meidän piti muovailla teos aiheesta vastuu. En muistanut ottaa kuvaa valmiista työstä, mutta nämä kuvat ovat jo aika lähellä veistokseni lopullista muotoa. Silmän peittäminen kädellä kuvastaa savihahmoni haluttomuutta nähdä omaa vastuutaan kokonaisuudessaan ja osittaista piiloutumista tilanteelta. Hahmon kantikkaalla ja pelkistetyllä olemuksella halusin kuvata tietynlaista naamaria, jonka takaa identiteettiä on hankala havaita. 

Saven kanssa työskentely on minulle edelleen varsin vierasta, mikä näkyy ehkä erityisesti hitaana ja epävarmana muotoiluna. Lähtökohtaisesti uskon idean välittymisen olleen tässä tehtävässä merkityksellisintä ja myös uskoin onnistuneeni omassa työssäni – arvostelulautakuntaan ideani ei harmikseni purrut tarpeeksi hyvin.

Iltatehtävänä oli videoassosiaatio, jossa meille näytettiin parin minuutin mittainen videopätkä, jonka pohjalta oli vapaasti sallittua muuntaa aihetta. Rauhallinen vedenpintaa kuvaava video sai ajatukseni kulkeutumaan pakoon stressaavasta ympäristöstä – paikkaan jossa voisin rentoutua. Päähäni muodostui jälleen aika tarkka maisema, jota minun oli helppo seurata samalla kun maalasin. Maalauksen taakse kirjoitin vielä tekstin: ”Silloin minä annoin mieleni ajelehtia sinne, missä sen on hyvä olla." 

Tässä työssä tunteet olivat eniten mukana ja voimakas motivaatio itselleni merkityksellisen maalauksen parissa sai minut ajautumaan virtauksen kaltaiseen olotilaan, jossa ulkomaailmalla ei ollut mahdollisuuttakaan häiritä visioitani ja uskoa omiin kykyihini. Ainoa hankaluus koski sitä, että tätä työtä ei ollut sallittua tehdä öljyväreillä ja vesiliukoisten maalien käyttö nosti vaikeusastetta kertaheitolla pelottavan korkealle. Lopputulokseen olin tyytyväinen, mutta pisteitä en tästäkään työstä saanut riittävästi.

Asetelmamaalausta jännitin erittäin paljon, sillä niin kuin olen sanonut, akryylivärien käyttöä minun on hankala hallita. Maali kuivuu erittäin nopeasti ja värisävyt näyttävät märkänä erilaiselta kuin kuivana. Toinen ahdistava asia on työn suuri koko (noin A1) ja tiesin ajan loppuvan auttamatta kesken. Suurin osa ajasta tuntui itselläni kuluvan vain valkoisen alueen peittämiseen ja esineiden yksityiskohdat jäivät vähemmälle huomiolle. Tässä on niin paljon mitä olisin halunnut tehdä lisää, mutta silti koin saaneeni eniten positiivista palautetta juuri tästä työstä. 

Viides työni oli performanssiesitys, jossa käytin taustanauhaa luomaan illuusiota pääni sisällä olevista ajatuksista ja sanalappuja luomaan rakennetta ja draamankaarta. Sanallisesti on hankala tyhjentävästi selittää, mistä performanssissani oli kyse, mutta yhdellä sanalla ilmaistuna sen voi sanoa olleen kasvutarina. Voin olla ylpeä siitä, että uskalsin tehdä kuvan sijaan esityksen mielettömästä esiintymiskammosta huolimatta. Itse esitys sujui hyvin ilman mitään sen suurempia mokia ja en olisi pystynyt niin lyhyessä ajassa kokoamaan sen parempaa performanssia.

Yleisesti ottaen ajankäyttö ja stressin hallinta vaativat edelleen kehittämistä. Muuta sen ihmeellisempää syytä epäonnistumiseeni en osaa ainakaan tässä vaiheessa sanoa. Motivaationi tätä alaa kohtaan on tietysti vieläkin tallella ja luottamus opiskelupaikan aukeamiseen taiteen saralla elää edelleen. Väylää tämän unelman toteuttamiseen on kuitenkin tässä kohtaa syytä pohtia uudelleen. Koen, että minulla olisi niin mielettömästi annettavaa, että tämä tarina ei voi päättyä tähän.

Seinämaalausta

Viimeinen jakso Limingan taidekoulussa oli työpajajakso, jossa jokaisen oli mahdollista valita erilaisista vaihtoehdoista itselleen mieluisin työpaja. Syanotypia ja valokuva-akvarellikurssi sekä vapaamuotoiselta väsäilyltä kuulostanut ympäristötyöpaja kiinnostivat minua, mutta päädyin kuitenkin lopulta valitsemaan seinämaalauksen, koska koin sen itselleni omimmaksi. 

Tehtävänanto oli kaikessa yksinkertaisuudessaan toteuttaa mikä tahansa kuva suurille levyille, jotka lopulta sijoitettaisiin ulos rakennusten seiniin. Minulle oli alusta saakka selvää, että halusin maalata maiseman, mutta mitään tarkkaa suunnitelmaa työstäni en koskaan tehnyt. Annoin ajatusteni kulkea estoitta jo piirustusvaiheessa ja työn edetessä karsin ja lisäilin siihen vapaasti kaikkea oman fiilikseni mukaan. Tärkeää oli, että en kopioinut mitään ja tuotin jättilevyille ainoastaan ajatusteni ja käsieni välisen vuorovaikutuksen.

Epävakaasta säästä ja viileästä ilmasta johtuen jouduin maalaamaan työni alusta loppuun saakka lattialla vaakatasossa sisällä, minkä vuoksi oli hankala täysin hahmottaa mittasuhteita. Minua jännitti vähän, miltä työ näyttäisi lopullisessa ympäristössään, mutta sain kuitenkin huomata murehtineeni turhaan. Virheitä ja parannettavaa löytyy tietysti aina, mutta tällä hetkellä pystyn tuntemaan lähinnä vain suurta onnistumisen tunnetta – ehkä se on sallittua tässä kohtaa.

Tämä jakso oli varmasti paras koko vuonna, sillä se jätti jälkeensä aivan erityisen tunnekokemuksen. Olen ennenkin sanonut maisemamaalauksen olevan minulle kokonaisvaltaisesti jopa pysäyttävä kokemus, mutta tämä seinämaalaus oli tasoltaan jotain uutta. Unohdin välillä pitkäksikin aikaa olevani edelleen Limingassa, sillä mielikuvitukseni onnistui piilottamaan kaikki vihjeet maalaukseni ulkopuolisesta maailmasta.  Aivan kuin olisin oikeasti ollut osa maalausta ja kuinka minulla olisi ollut täysi valta rakentaa ympärilleni juuri sellainen todellisuus kuin halusin.

Vuosi taidekoulussa on hyvä päättää tähän ja uskon pystyväni lähtemään valintakokeisiin asteen rennommalla fiiliksellä. Jos opiskelupaikka ei aukea tänäkään syksynä, niin aion jatkaa yrittämistä jälleen seuraavana vuonna. Tiedän kuitenkin varmasti taiteen olevan se minun juttuni enkä varmasti päästä siitä irti, olivat muut sitten mitä mieltä tahansa.

Mietin vain

Tämä oli taas tällainen hetkellinen päähänpisto, joka syntyi jonkin asteisen pohdinnan tuloksena silloin kun oli vielä aivan liian aikainen aamu. Lähdin miettimään, että miksi jotkut ihmiset kokevat oikeutetuksi tuomita muita kanssaeläjiä pelkän ulkonäön perusteella. Tämä on varmasti ikuinen kysymys, jota on mahdoton täysin ymmärtää ja nähdä sitä jokaiselta kantilta miljoonien tilannesidonnaisten asioiden takia, mutta koska ajattelen, siis olen. Joten ajatellaan nyt sitten.

Ulkoinen kauneus on toki suhteellinen käsite, mutta silti monet ihmiset tulevat kerta toisensa jälkeen vaihtuvissa ympäristöissä luokitelluiksi ulkopuolisiksi ja saavat kokea muiden kohtelun perusteella olevansa rumia ja syrjittyjä. Päähäni ei vain mahdu se ajatus, että miksi koko ihminen pitää leimata vain sen perusteella millaiset geenit hän on sattunut saamaan. Haukkumasanoja ei tarvitse käyttää, sillä jo pelkät huomaamattomat ryhmästä ulos sulkemiset ja sanaton viestintä ilmaisevat kaiken tarpeellisen omasta asemasta ja ulkonäöstä. Siisteys ja huoliteltu ulkonäkö kertovat tietysti terveydestä ja siitä, että ihminen on kiinnostunut pitämään huolta itsestään, mutta ei pelkällä meikillä, terveellisillä elämäntavoilla ja henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimisella jokaisesta tule sitä Jennifer Lopezia tai Brad Pittiä. 

On hankala ymmärtää, mikä oikeuttaa arvostelemaan ketään ulkonäön tai minkään ominaisuuden perusteella, sillä kenelläkään ei ole velvollisuutta miellyttää muita niin esteettisesti kuin sisäistenkään ominaisuuksiensa puolesta. Kaikkein tärkein asia on aina se, että jokainen voi olla juuri omanlaisensa ja kokea itsensä hyväksi ja onnelliseksi sitä kautta. Tuomitsemista voi oikeutetusti kohdistaa oikeastaan vain haitalliseen ja vahinkoa tuottavaan käyttäytymiseen. Olisi hienoa kun jokainen voisi jättää omaan kauneuskäsitykseensä sopimattomat ihmiset leimaamatta ja arvostelematta, sillä oikeaa tapaa olla kaunis ei ole.

Sitä itse joskus vähän virheellisestikin ajattelee, että ne ihmiset jotka eivät ole 24/7 keskittyneitä omaan ulkonäköönsä tai kuluta aikaansa postailemalla alituiseen selfieitä somessa, kiinnittäisivät kenties enemmän huomiota sisäisiin asioihin kuten luonteeseen ja älykkyyteen ja he ehkä osaisivat kohdella myös muita paremmin. Tämä on hyvin kärjistetty esimerkki, joka tulee mieleen lähinnä siinä kohtaa kun alkaa ajatella saatavuuden ja tarvitsevuuden lakia. Monet ihmiset ovat kuitenkin sekä kauniita että älykkäitä, joten leimaamista myöskään tuohon suuntaan ei tulisi tehdä. Sitä voi oikeastaan vain toivoa, että ihmiset jaksaisivat arvioida muita kokonaisuutena pelkän ulkokuoren sijaan ja osaisivat jättää muut rauhaan, jos kokonaisuuskaan ei miellytä. Kaikkien kanssa on mahdotonta olla kaveri, mutta syrjimättä jättäminen ei pitäisi olla iso ponnistus kellekään.

Evoluutio ei ole vielä toistaiseksi antanut ihmiselle kykyä nähdä automaattisesti toistemme sisimpään, joten halukkuus tehdä tuttavuutta muiden kanssa helposti perustuu vain silmillä aistittaviin ulkoisiin ominaisuuksiin. Varmasti osittain siksi monet kokevat yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta ilman, että kyse tarvitsee olla varsinaisesta kiusaamisesta. Monet ovat varmasti kuitenkin huomanneet sen, että alun perin merkityksettömältä vaikuttava ja luotaantyöntävän näköinen ihminen on osoittautunut sisäisesti mitä mahtavimmaksi tyypiksi. Kuoren alle on siis vähintäänkin suositeltavaa katsoa. Tietenkään meillä ei ole mahdollista tutustua jokaiseen vastaantulevaan  ihmiseen henkilökohtaisesti ja väkisinkin teemme tietynlaista selektiota ulkonäön perusteella, mutta syrjintää ja kiusaamista en siedä enkä hyväksy. Toivoisin itse kullekin avoimuutta ja hyviä käytöstapoja. Ystävällinen käyttäytyminen kun ei yleensä maksa mitään. 

Monet hyväksyvät ajatusmaailmaansa sisäisen kauneuden ensisijaisuuden, mutta tosielämän tilanteissa he tulevat kuitenkin valinneeksi ulkoisia arvoja. Tunnustan itsekin tehneeni joskus niin. Kuitenkin huomaan haluavani säilyttää elämässäni nimenomaan niitä ihmisiä, joilla  on minun mielestäni kaunis sisin. Se on minusta vain niin surullista, että monet valitsevat muita vain fyysisen kauneuden perusteella. Oikeastaan sitä ei tarvitse olla niin erityisen rumakaan, sillä jo pelkkä arkinen ulkonäkö riittää kiinnostuksen lopahtamiseen; tavallisen näköisessä ihmisessä kun tuskin on mitään mielenkiintoista. Kaikki ulkoisesti vähemmän viehättävät tai ”tavalliset” eivät tietenkään ole aina poikkeuksetta sisältä puhdasta kultaa, mutta sitä kuitenkin jää helposti niin paljosta paitsi, jos automaattisesti uskoo pelkkää ulkokuorta.

Tällaisen pohdinnan tuloksena aamupalani syöminen tyssäsi ennen kuin se ehti alkaakaan, koska minun oli pakko maalata ruokani. Painotan kuitenkin, että tässä ei ole kyse ruualla leikkimisestä vaan omenan saattamisesta sen ansaitsemaan arvoon. Kohtelin sitä rakkaudella. Kädessäni oleva omena kehotti minua monien kummallisten asioiden lisäksi tarttumaan akryyliväreihin ja maalaamaan päässäni olevan ajatussolmun sen kylkeen. Lopputulos kuvaa mielestäni mietteitäni erittäin hyvin, sillä kukapa olisi uskonut, että tavallisen ompun sisällä olikin vuoristomaisema – ihmeellistä vai mitä?