Pään tutkielma

Viimeisellä kuvanveistokurssilla meidän annettiin vapaasti valita, mitä halusimme tehdä. Koska saven muovailu on minulle vaikeaa ja vielä toistaiseksi aika vierastakin, päätin keskittyä perusteellisesti mallin tutkimiseen. Lisäksi tiesin, että valintakurssilla tarvitsisin tuota taitoa. Valitsin siis kuvanveistoluokasta kipsipään, jota aloin kopioida. Mallini oli karkea tutkielma päästä, jossa kallon muodot oli esitetty tahkomaisina terävinä rakenteina. 

Yleensä tällaiset työt tehdään vähän isompaan kokoon ja saven sisällä on jonkinlainen teräs- tai metallirunko siksi, että savi on raskasta ainetta ja se helposti painuu kasaan oman painonsa alla. Työ säilyy myös paremmin ehjänä ja oikeassa muodossa muotintekovaiheessa, jos sisällä on tukirakenteita. 

Itse siis skippasin rungon tekemisen, koska tiesin, että minulla ei olisi aikaa tehdä muottia kyseiselle työlle, eikä siis myöskään valaa tai avata muottia - keskityin vain muovailuun. Työni varmasti näyttää kohtalaisen yksinkertaiselta, mutta itselleni tuon lopputuloksen aikaansaaminen oli erittäin haasteellista. Pyöristin helposti muotoja liikaa, enkä meinannut millään saada teräviä rakenteita oikean muotoisiksi ja kokoisiksi. Tekemistä tietysti hankaloitti vähän työni pieni koko. 

Lopputulos on ihan kiva, vaikka peilin kautta tarkasteltuna työssä huomaa reippaasti toispuoleisuutta. Mittasuhteetkaan eivät menneet ihan yksiin, mutta opin muovailusta paljon ja tiedän, että seuraava savityö sujuu jo paremmin. Harmilloista sinällään oli, että jouduin heittämään työn pois muovailun jälkeen, koska en ehtinyt muotteja tekemään. On aina sääli tuhota jokin työ, jonka parissa on työskennellyt pitemmän aikaa. Uskoakseni pääsen yli savipään kuolemasta (tai murhasta).

Kuvanveistoluokasta oli vaikea löytää tarpeeksi siistiä kuvaamisympäristöä, joten päätin käyttää ainutta puhdasta löytämääni seinää taustana. Tämä tietenkin vaati raskaan savimöykyn nostamisen toisella kädellä yläviistoon seinän eteen ja kuvan ottamisen samanaikaisesti toisella kädellä. Lihakseton olemukseni vaikeutti kuvauskohteen vakaana pitämistä sen verran, että kokonaisvaltainen edestakaisin vaappuminen jätti jälkeensä revähtäneen olkapään. Koin itseni onnekkaaksi siitä, että kukaan ei ollut todistamassa tuota tapahtumaa ja saatoin vähin äänin pyöriskellä luokassa pöljän näköisenä ja päästää ilmoille muutaman sopimattoman lausahduksen tulematta leimatuksi sekopääksi. Taas yhden kokemuksen rikkaampana kiitän ja kuittaan.

Suulas tunturi

Tämä on neljäs kritiikkityöni, jossa meidän piti kahdesta sanoja sisältävästä lasipurkista ottaa sattumanvaraisesti kaksi sanaa. Näistä sanoista muodostui tehtävänannoksi sanapari, joka minun tapauksessani oli ”suulas tunturi”. Tekniikka oli luonnollisesti vapaa, joten päätin lopulta käyttää itselleni mieluisinta tekotapaa, öljyvärimaalausta.

Ensimmäiseksi minulle kuitenkin tuli kyseisestä sanaparista mieleen räppärin taiteilijanimi. En osaa sanoa miksi, mutta jostain syystä ensimmäinen visioni aiheesta oli tehdä video itsestäni maalaamassa jossain alikulkutunnelissa graffitteja räppi-biisin säestämänä. Tuosta ideasta piti tietysti luopua ihan jo lainsäädännöllisistä syistä. Kuitenkin suurin syy idean hylkäämiseen oli se, että mielikuvani tuosta videosta aiheuttivat minulle tarpeen kuristaa itseni kaulahuiviini.

Seuraava ajatukseni kritiikkityöstäni oli maalata omaan naamaani kasvomaaleilla tunturimaiseman, jossa tunturi olisi sijoitettuna suuni kohdalle ja sitten voisin kritiikkipäivänä esitellä työni lurittelemalla jonkun kivan kaskun koko koulun edessä. Tässä kohtaa aloin pohtia, että mahtaako se kaulahuiviin kuristautuminen olla tarpeeksi nopea keino. 

Ääni pääni sisällä käski rauhoittumaan ja lähestymään tätä tehtävää ihan terveellä järjellä. Se myös käski olemaan uskomatta siihen toiseen ääneen pääni sisällä, joka väitti ettei minulla ollut tervettä järkeä. Joka tapauksessa ajatuksiini alkoi muodostua maisema, jossa tunturin muodot vastasivat kasvojen sivuprofiilia. Lopullisesta työstä sen huomaa aika selvästi kun osaa katsoa, mutta kuvan kiertäminen yhden pykälän myötäpäivään voi helpottaa hahmottamista.

Palautteet tästä työstä olivat enimmäkseen positiiviset, mutta teknisyyden puolesta sain jonkin verran parantamisehdotuksia. Suurimmat virheet koskivat vettä, sillä en onnistunut saamaan siihen riittävästi pintavaikutelmaa. Kokonaisuudessa oli myös liikaa yksityiskohtia ja maalauksen etuala olisi voinut olla avarampi. Minun ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä kaikista mielipiteistä, mutta laitoin nämä ehdotukset kuitenkin korvan taakse.

Arvatkaa auttoiko

Eilen teki hirveästi mieli suklaata, jota en lihomispelon ja tämänhetkisen heikon taloustilanteen vuoksi viitsisi hirveästi mussuttaa. Päätin siis olla itseni herra ja piirtää kolmiulotteisen suklaakasan ja sitä kautta sammuttaa mielihaluni. Että sellainen älynväläys...

Koiruuksia

Sain ohjeen tehdä maalauksen erään tilaajan koirasta, enkä uskonut sen tuottavan minulle juurikaan mitään ongelmia. Olen taistellut monien töiden kanssa paljon ja olisi hyvin mahtipontista sanoa tämän olleen tähän mennessä tekemistäni töistä haasteellisin. No se kuitenkin sattuu kirkkaasti olemaan sitä.

Jouduin maalaustilojen ja materiaalien puutteen vuoksi lykkäämään tämän työn tekemistä todella pitkään, mutta luonnostelun aloitin lähes saman tien kun sain mallikuvat käsiini. Ymmärsin tilaajan halunneen maisemakuvan, joka olisi kuitenkin samalla muotokuva koirasta. Ensin suunnittelin mallikuvan kaltaisen ympäristön koiralle, mutta huomasin kuitenkin pian sen olevan minulle liian haasteellinen tehtävä. Ympäristön yksityiskohtaisuus ja vaikea perspektiivi olivat minulle liikaa. Luonnokset päätyivät kerta toisensa jälkeen roskikseni täytteeksi ja työ alkoi tuntumaan yhä raskaammalta ja raskaammalta. En tiennyt yhtään mitä olin tekemässä.

Muut tilaustyöt kevittivät urakkaa saaden minut hetkeksi unohtamaan tämän tehtävän, johon oli jo kulunut mielettömästi aikaa ja joka ei siitä huolimatta ollut edennyt lähtöruutua pidemmälle. Eniten minua harmitti se, että jouduin lykkäämään maalauksen valmistumista yhä pidemmälle ja pidemmälle, jolloin tilaaja joutui odottamaan pelkästään oman sekoiluni vuoksi. Periksi en raaskinut antaa, vaikka minusta jo tuntui monen kuukauden mallikuvan tuijottelun jälkeen, että tuo valokuvan koira kepposteli kanssani ja imi päästäni kaikki ideat. 

Jossain vaiheessa ymmärsin, että minähän voisin maalata koiran taustalle enemmän oman tyyliseni mielikuvituksellisen maiseman ilman kahlitsevia malleja. Siinähän olen vahvimmillani. Sain hyvän vision ja aloin luonnostella. Maalasin useita tunteja monena päivänä, kunnes tajusin, että se ei ollut hyvä. Ei ollenkaan. Mietin miten voisin korjata virheeni, mutta päädyin lopulta hylkäämään sen version kokonaan ja aloittamaan alusta. Alusta aloittaminen tuntuu aina kurjalta, mutta parhaassa tapauksessa se myös motivoi ja sisuunnuttaa onnistumaan seuraavalla yrittämällä.

Uusi maisema eteni hyvää vauhtia ja reilun viikon maalaamisen jälkeen työ oli melkein koiraa vaille valmis. Tässä kohtaa kuitenkin tajusin, että perspektiivin ja sommittelun vuoksi jouduin maalaamaan koiran todella pieneen kokoon, jolloin sen kasvonpiirteistä tai ylipäänsä muodoista ei saisi oikein mitään selvää. Työ olisi siis ennen kaikkea maisema, ei  muotokuva.  Maisema ei ehkä edes olisi ollenkaan tilaajan mieleen. Tässä kohtaa aika alkoi myös auttamatta loppumaan kesken. Otsaan mätkiminen ja itsensä solvaaminen mitä moninaisimmilla haukkumasanoilla eivät helpottaneet oloani toivomallani tavalla, joten päädyin käpertymään omaan sänkyyni katsomaan elokuvaa netistä ja syömään suklaata; lihominen ja finninaama kun selkeästi nostavat tunnelmaa. Tietysti olisin voinut vielä säveltää surullisen laulun, kirjoittaa itsesäälissä piehtaroinnin seurauksena pitkän tekstin siitä, miten epäonnistunut olen ihmisenä  tai polttaa maalauksen dramaattisen rummutuksen säestämänä. Kaikki tuo kävi silloin mielessä ja jokainen niistä ideoista tuntui siinä hetkessä oikein varteen otettavalta toimintasuunnitelmalta. Luojan kiitos kerkesin nukahtamaan ennen varsinaista toimeen ryhtymistä.

Seuraavana päivänä olin löytänyt taas sen ”lippu korkealle ja kohti uusia pettymyksiä” asenteen ja päätin käyttää jäljellä olevat muutamat päivät uuden version maalaamiseen. Meillä oli koulusta talviloma, joten minulla olisi käytössä enemmän tunteja kuin normaalisti. Lähestyin maalausta nyt ennen kaikkea koiran kannalta ja jätin taustan melkein kokonaan huomioimatta. Maalasin, maalasin ja maalasin, sillä en halunnut tuottaa pettymystä enkä halunnut antaa mielikuvissani kapuloita rattaisiin viskovan maalikoiran voittaa. Toivoin vain erittäin paljon, että väsymys ei näkyisi valmiissa työssä. 

Loppujen lopuksi sain maalauksen valmiiksi ajallaan, mutta pelkäsin sen olevan huono veto. En osannut sanoa, oliko tämäkään työ tilaajan mieleen, sillä tässä korostui mahdollisesti koira liikaa ja maisema puolestaan unohtui. Minulla oli kuitenkin kaksi versioita näytettävänä, joista toivoin toisen kelpaavan. Olin viimeiset viikot tuijottanut noita maalauksia melkein 24/7 ja löytänyt niistä kaikki mahdolliset virheet ja kritisoinut itseäni aivan kaikesta. Oikeastaan näin pelkkiä virheitä, vaikka yritin todistella itselleni muuta. Pelkäsin monen kuukauden sata lasissa panostamisen olevan pelkkä floppi. Niskassa painoi jostain syystä epäonnistunut fiilis ja pelkäsin näiden kuvien toimittamista enemmän kuin minkään muun työn koskaan aikaisemmin.

Tilaaja kuitenkin halusi minulta molemmat taulut ja kehui useampaan otteeseen niiden olevan upeita. En havainnut minkäänlaista pettymystä töihin ja uskoin hänen aidosti pitävän niistä. Mieletön paino katosi harteilta ja helpottunut hymy pyrki kasvoille. Niissä ei ole mitään vikaa. Ei mitään vikaa. Hengittäminenkin tuntui nyt puolet kevyemmältä.