Pengoin tässä muutama päivä sitten vanhoja laatikoita ja löysin sieltä sarjakuvia, joita olin piirtänyt noin kymmenisen vuotta sitten. Tuohon aikaan en juuri muuta piirrellytkään kuin näitä Lurppa ja Lörppä -sarjakuvia. Niitä lueskellessani repeilin kiitettävän monta kertaa, mutta samalla yllätyin ideoiden taitavuudesta. No ok, olivathan jotkut niistä erittäin lapsellisia, kepeitä ja jopa vähän liian ilkeitä, mutta en odotanut itseltäni noin rikasta mielikuvitusta.
Ensimmäisen Lurppa ja Lörppä -sarjakuvan taisin piirtää jo ihan ensimmäisillä alakoulun luokilla. En muista tarkkaan, mutta idea on erittäin vanha. Tein näitä muutaman vielä yläasteen koululehteenkin, mutta lukiossa luovuin ideasta omasta mielestäni lapsellisten hahmojen takia. En edes itse tiedä, mitä nuo hahmot esitttävät, mutta kai ne ovat jotain leluja olevinaan. Joukossa on tosin ihan oikeita eläimiä, kuten vuohia ja sammakko.
Nyt kuitenkin halusin herättää nämä sarjakuvat uudelleen henkiin ihan nostalgian vuoksi ja toivottavasti niitä on myös teidän kiva lukea. En muuttanut tekstejä sarjakuvista kielioppivirheiden korjaamista lukuun ottamatta; myös asettelun jätin suht ennalleen. Piirtojäljen halusin jättää kepeäksi ja pikkuisen luonnosmaiseksi, koska sellasiksi ne jo lapsena kuvittelin. Alla on kuva alkuperäisestä työstä, jonka olen siis noin kymmen vuotiaana ruutuvihkooni raapustanut.
Piirtelen näitä uudelleen lisää vielä tulevaisuudessa aina kun minulla on aikaa. Tällä hetkellä minulla on useampi potretti työn alla, joten en voi luvata mitään.
Alkuperäinen sarjakuva noin kymmenen vuotta sitten
Valokuvaus ei ole vahvinta aluettani, mutta päätin nyt kuitenkin kuvata sellaisia asioita, jotka tavalla tai toisella ovat minua koskettaneet. En häpeä myöntää sitä, että olen tavattoman herkkä ihminen ja koen hyvin voimakkaasti ympärilläni tapahtuvat asiat. Sen takia halusin nyt jakaa ajatuksiani ja toivon, että ne herättävät jonkinlaisia tunteita myös teissä. Aihe on rankka, mutta minusta tästä asiasta pitää voida puhua häpeilemättä ja vähättelemättä. Omia kokemuksia tai tuntemuksiaan saa myös ihan rohkeasti tulla kertomaan.
Lapsiin kohdistuva niin fyysinen kuin psyykkinenki väkivalta on jotain sellaista, joka saa ihokarvat nousemaan pystyyn ja synnyttää auttamatta mielettömän vihan tunteen. Sitä ei voi oikein puolustella millään, ei vaikka mitenpäin asiaa kääntäisi. Väkivalta tietysti kaikissa muodoissa ja tilanteissa on väärin, mutta kuristavimmalta se tuntuu silloin, kun se tapahtuu perheen piirissä. Vanhemman tärkeimmän tehtävän pitäisi olla turvallisen kasvuympäristön rakentaminen ja lapsesta huolehtiminen rakkaudella, täysin ehdoitta. Oulun vauvasurmat ja 8-vuotiaan Eerikan murha ovat viimeaikoina otsikoissa olleita äärimmäisiä ja pelottavia esimerkkejä rajusta vanhempien vallankäytöstä ja pahan olon purkamisesta viattomaan kohteeseen. Suomen lisäksi ulkomailta ja kehitysmaista löytyy tuhansittain surullisia esimerkkejä lasten hoitamisen laiminlyönnistä kuolemaan saakka, päivittäisestä kehoa rikkovasta väkivallasta seksuaalista hyväksikäyttöä unohtamatta. Lista jatkuisi loputtomiin ja jos haluaisi käsitellä ne asiat perusteellisesti, pitäisi kirjoittaa kokonainen kirja. Ihminen on pedoista pahin.
Lapsi kokee ympäristönsä moninkertaisesti voimakkaammin kuin aikuinen ja siksi he rikkoutuvat vielä helpommin. Lapsilta puuttuu ahdistavien tilanteiden käsittelyyn tarvittavat keinot lähes kokonaan ja monesti leikkiminen ja piirtäminen ovat ainoat asiat joilla oloa voi helpottaa. Lapsi aistii myös, jos aikuisella on paha olla ja vanhempien välinen riitely ei useinkaan jää huomaamatta. Lasta ei tarvitse fyysisesti kurittaa tai sanoin satuttaa, koska sairastunut ympäristö hoitaa väkivallan myös hyvää tarkoittavan ja rakastavan vanhemman puolesta.
Pahassa olossa ei sinällänsä ole mitään väärää; kukaan ei jaksa loputtomiin kantaa liian raskaita asioita, liittyivät ne sitten mihin tahansa. Masennukseen ei edes tarvitse olla mitään sen erityisempää laukaisevaa tekijää. Mieli voi sairastua ilman tiedossa olevaa syytäkin. Avun hakemisen vaikeus on osa masennuskierrettä, jota on vaikea ymmärtää ilman omaa kokemusta masennuksesta. Kulttuurissamme vallitsevat normit ja säännöt nostavat kynnystä hakea apua varsinkin miehillä. Väärin ei ole olla masentunut, mutta väärin on satuttaa ympärillään olevia oman sairautensa takia. Ihmistä ei saisi tuomita, teot sen sijaan pitää.
Lapsen kertomusta väkivallasta ei läheskään aina uskota ja huolestuneet läheiset ja satunnaiset ulkopuoliset joutuvat helposti puun ja kuoren väliin. He huomaavat havahtuvansa todellisuuteen, jossa välineitä asian purkamiseen ei vain ole. Moni ei yritä puuttua asiaan millään tavalla. Lastensuojeluviranomaiset tekevät kriittisissä tilanteissa kohtalokkaita virheitä, jotka rikkovat lapsen vielä pienempiin osiin kuin aikaisemmin. Näitä työntekijöitä on jälkeenpäin helppo vihata ja miettiä mielessään miksi he eivät hoitaneet työtehtäviään ja toimivat epäreilusti tai miksi he eivät välittäneet. Tosiasiassa nämäkin ihmiset ovat vain ja ainoastaan ihmisiä ja nuo kyseiset asiat ovat solmussa käsittämättömän moneen suuntaan. Valitetttavaa mutta totta. Tämän voi täysin ymmärtää vasta kun on ollut vastaavassa tilanteessa itse. Varmasti näistä tehtävistä löytyy tunteettomiakin ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneet kuin rahasta ja omasta itsestään, mutta toivottavasti näitä on harvassa.
Alkoholista aiheutuvat haitat koskettavat joka viidettä lasta. Perheissä joissa vanhempi kokee olevansa kohtuukäyttäjä, saattaa siitä huolimatta olla pahoinvoiva lapsi. Pienen ihmisen silmin humaltunut aikuinen voi olla pelottava kokemus. Lapsi ei voi lähteä tilanteesta pois ja joutuu olemaan varuillaan, jolloin turvattomuuden tunne valtaa mielen. Humaltuneena vanhempi käyttäytyy ja kohtelee muita eri tavalla ja jotkut muuttuvat alkoholin vaikutuksesta väkivaltaisiksi. Perheissä joissa alkoholin käyttö on runsasta, voi lapsi joutua elämään jatkuvassa pelossa. Pienten lasten vanhemmilta ei tietenkään ole syytä kieltää alkoholia kokonaan, mutta lasten ehdoilla on aina mentävä, vaikka hän ei oma aloitteisesti osaisikaan tai uskaltaisi kertoa pahalta tuntuvista asioista tai peloistaan.
Lapset ovat tulilinjalla surullisen usein. Liian moni kokee turvattoman lapsuuden ja jossain kohtaa nämä traumat purkautuvat jättäen jälkeensä lisää tuhoa. Ihmisten pahuus on tullut esiin monta kertaa, mutta silti jostain syystä se yllättää aina yhtä paljon.
Tämä öljyvärimaalaus tuli valmiiksi eilen ja vaikka se ei aiheensa puolesta edusta omaa vahvuusaluettani, siitä tuli omasta mielestäni ihan kaunis. Tämä on tilaustyönä tehty ja minulle annettiin sitä varten mallikuvaksi valokuva, jota oli tarkoitus seurata. Kuitenkin halusin käyttää tässä työssä myös omaa mielikuvitustani ja sommittelun ja peruselementtien paikaalleen saattamisen jälkeen luovuin mallikuvasta kokonaan lisätäkseni oman näkemyseni maalaukseen. Osasyynä mallikuvasta luopumiseen oli myös se, että en osaa vielä maalata valokuvatarkasti ja oma jälki näyttää niin masentavan kehnolta valokuvan vieressä.
Uskalsin kokeilla uudestaan valonsäteiden maalaamista ja onneksi se onnistui tällä kertaa. Joku saattaakin muistaa edellisen yritykseni maalarinteippivalokeilojen kanssa postauksesta "Ei mennyt niinkuin strömsössä". Olin kahden vaiheilla uskallanko maalata valonsäteitä, sillä taulu näytti jo ennen niitä ihan kivalta ja mikäli munaisin, olisi monen tunnin työ jälleen vedetty viemäristä alas ja raivari valmis.
Vinkkinä valonsäteiden maalaajille on, että käyttäkää täysin kuivaa ja puhdasta sivellintä maalin levittämisessä ja koittakaa jaksaa odottaa pohjamaalin täydellistä kuivumista. Ei myöskään kannata syödä samaan aikaan, uskokaa huviksenne.
Minua pyydettiin jälleen tekemään karikatyyrionnittelukortti. Mallikuvaksi sain vanhan ala-asteen luokkakuvan ja lisäksi pyysin kevyen luonne-/karaktäärikuvauksen kyseisestä henkilöstä, jotta saisin piirroshahmoon enemmän luonnetta. Harrastukset, kiinnostuksen kohteet sekä luonteenpiirteet helpottivat piirtämistä huomattavasti.
Minun oli skannattava kuva koneelle ja suurennettava sitä melkoisesti ennen, kun pystyin riittävästi analysoimaan keskeiset kasvonpirteet. En uskaltanut lähteä venyttämään kasvoja karikatyyrille ominaiseen tapaan kovinkaan paljoa, koska minulla oli vain yksi mallikuva, enkä ollut itse henkilökohtaisesti tavannut valokuvassa olevaa miestä. Keskityin siis lähinnä tunnistettavuuden säilyttämiseen ja jätin turhat kikkailut sikseen. Varsinkin näin pienessä kuvassa on äärimmäisen tärkeää olla millintarkka mittauksissaan, sillä pienet virheet kadottavat helposti henkilön omimmat piirteet. Loin karikatyyrisen ilmeen oikeastaan pelkällä pään ja vartalon valtavalla kokoerolla ja tipauttamalla hahmon niskaan aika pitkälti kaikki minulle kerrottuihin harrastuksiin liittyvät esineet.
