Kortteilua

Ilta-aurinko

Jouluista kevennystä

Ajattelin jakaa tähän kohtaan vähän jouluista kevennystä varsinaisten taidekuvien sijaan. Monet tosin luokittelevat videotaiteen taiteeksi, joten ehkä tämä on sitten sitä. Videolla on muutama kirjoitusvirhe, joita en jaksanut korjata, koska ne eivät niin erityisesti häirinneet minua.

Ostimme kissan muutettuamme kaksioon syksyllä ja siitä karvapallosta onkin ollut ns. riesaa siitä saakka. Mussu on mieletön persoona, enkä usko ikinä tavanneeni yhtä eriskummallista ja räiskyväluonteista kissaa, vaikka olen ollut tekemisissä kissojen kanssa koko ikäni.

Mussu, Mytty, Möttiäinen, Mussupussu, Pässi, Purupässi, Möttö, Mursu, Vatipää, Vaaveli, Katti, Kisunen, Kisse... Lista jatkuu varmasti loputtomiin ja monet eläimen omistajat tietävät lauseen ”rakkaalla lapsella on monta nimeä” olevan totisinta totta. Mussun pahoihin tapoihin kuuluu pureminen ja yletön riehuminen, jossa huonekalut ja käsivarret saavat kunnolla kyytiä. Toruilla ei ole mitään vaikutusta ja suihkupullo ei aina ole käden ulottuvilla juuri sillä hetkellä, kun sitä tarvittaisiin. Pari minuuttia huonon käytöksen jälkeen tapahtunut rankaisu ei saa kissaaa yhdistämään sitä kiellettyyn toimintaan – se kokee sen enemmän riidan haastamisena kuin opetuksena. 

Nuoret kissat ovat villejä ja usein kaipaavat ikätovereita leikkimiseen ja ylimääräisen energian purkamiseen. Alunperin ehdotin kahden kissan hankkimista, mutta ideani ei saanut kannatusta. Nyt Mussu siis hakee luontaista leikkitoveriaan minusta ja Teemusta, jolloin se ei mitenkään voi saada tarpeeksi huomiota koulutöiden ja muiden kiireiden lomassa.

Kierrätystä

Tämä on jo aika vanha maalaus ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin tästä ei edes pitänyt tulla mitään. Maalasin tämän viime keväänä, kun päätin käyttää harjoitteluun vanhoja vesiliukoisia Miranoleja ja heikompilaatuisia akryylivärejä. Maalauspohjana käytin vanhasta tv- tasosta otettua vaneria. Pyrin siis kierrättämään vanhoja materiaaleja, sen sijaan, että ostaisin uusia. Tietysti sillä, että olin köyhä kuin kirkonrotta, saattoi olla jotain tekemistä tämän kierrätysvimman kanssa.

Vaneri oli erittäin haasteellinen maalausalusta, sillä se ei imenyt maalia ollenkaan, jolloin päällekkäiset maalikerrokset eivät tahtoneet millään pysyä siellä missä piti. Maalini olivat myös osittain erittäin kehnossa kunnossa, jolloin en saanut oikein kontrollia tiettyihin osiin kuvaa. 

Joitain alueita työstin ihan liikaa, jolloin lopputulos jäi omasta mielestäni aika suttuiseksi. Erityisesti minua häiritsee isoin kuusi vasemmalla, sillä se olisi näyttänyt hyvältä, jos olisin älynnyt lopettaa maalaamisen ajoissa. Kuitenkin tämä on harjoitustyönä ihan hyvä ja teknistä kehittymistä tämän työn jälkeen onkin tapahtunut ihan mukavasti. Eikä tämä maalaus suinkaan ollut turhaa työtä, sillä se päätyi lahjaksi isotädilleni.

Kiiltävää

Olen harmitellut aikaisemminkin sitä, miten lyijykynäjälki kiiltää valokuvissa ja miten paljon paremmilta piirustukset näyttäisivät livenä. Varsinkin paksut mustat alueet mielellään heijastelevat valon suunnasta huolimatta. Kuitenkin näihin piirustuksiin itsessään olen tyytyväinen ja voisin jopa väittää, että ylempi kuva on tähän mennessä tekemistäni paripotreteista parhain. Alempi on myös hyvä, mutta koska se on ylempään nähden kooltaan puolet pienempi (A4), siihen oli vaikea saada yhtä hyvin yksityiskohtia ja pehmeyttä.

Aika usein piirtelen yhden työn valmiiksi suht nopealla tahdilla ja siirryn sitten seuraavaan työhön. Näiden piirustusten kanssa kului kuitenkin aikaa mielettömästi enemmän kuin aikaisemmissa tilaustöissä ja vekslasin jatkuvasti piirrosten välillä saamatta oikein mitään valmiiksi kerralla. Tästä saan syyttää ainoastaan omaa jaksamattomuuttani. Harmittaa aina suuresti, jos tilaaja joutuu odottamaan kuviaan todella kauan. Hutiloiden tulee kuitenkin huonoa jälkeä, joten tietysti on aina parempi kuunnella itseään ja edetä rauhassa. Yleensä hyvä neuvo tämän kaltaisissa asioissa on se, että jatkaa niiden tekemistä niin kauan kuin ne tuntuvat mielekkäiltä.

Näissä töissä lähes ainut minua häiritsevä asia on vaatteet. Kasvot näyttävät ihan hyvälle ja suht luonnolliselle, mutta vaatetus kaipaa hurjasti parannettavaa. Aloitan yleensä työt kasvoista, joten kiinnostus ja motivaatio on yleensä vielä siinä vaiheessa korkea. Lopuksi jatkan vaatteisiin ja väitän, että väsymys näkyy niiden ulkomuodossa aika selkeästi. Jos jatkaisin piirustusten tekemistä niin kauan kunnes olisin sata prosenttisesti niihin tyytyväinen, saisin ne valmiiksi ehkä viiden vuoden päästä. Jossain kohtaa pitää siis osata lopettaa ja hyväksyä oma keskeneräisyytensä. Piirustukseni saivat positiivisen vastaanoton tilaajan taholta, joten voin hyvällä omallatunnolla sanoa onnistuneeni.

Takapakkia

On  hassua, miten vielä muutama vuosi sitten pyörittelin silmiäni lausahduksille kuten ”itse on itsensä pahin vihollinen”, ”kuuntele sydäntäsi” ja ”elät elämääsi itseäsi etkä muita varten”.  Parhaansa yrittäminenhän pitäisi riittää, eikä sillä ole väliä, mitä muut ajattelevat. Kaikki järjestyy.  Jep kyllä nämä tiedetään.

Vasta kuitenkin nyt ymmärrän, miten nuo pinnalliselta höpölöpinältä kuulostaneet tyhjät lauseet ovatkin niin mielenkiintoisia ja täynnä tätä elämää mitä nyt elän. Ne ovat niin paljon enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten. Ja siitäkin huolimatta, vaikka tiedän niiden  olevan yksinkertaisia pikkuohjeita, ne tuntuvat ennemminkin ohjelmointikoodin kaltaisilta arvoituksilta, joiden purkamiseen kuluu veren, hien ja kyyneleiden lisäksi muun muassa aivan liikaa suklaakarkkeja.

Äänet päässä kutsuvat tyhmäksi, noloksi ja epäonnistuneeksi. En sovi oikein sinne enkä tänne, jolloin seuraava umpikuja tulee vastaan jo ennen kuin ehdin kunnolla ympäri kääntyä. Ja tehdessäni päätöksiä itseäni varten huomaan pohtivani kerta toisensa jälkeen aina ensimmäiseksi, että mitäköhän ne sukulaiset tai naapurin Pirkko-Liisa mahtavat ajatella tästä valinnasta. Äly hoi. Muiden ajatteleminen on tietysti fiksua ja huomaavaista, mutta oman itsensä jatkuva laiminlyönti johtaa lopulta dramaattisten vaiheitten seurauksena suljetulle osastolle, jossa viimeiset rippeet omanarvontunnostani sinkoutuvat kaaressa Saturnukseen.

Déjà vu ... tämä tilannehan muistuttaa ihan vanhaa Tomb Raider 4 - peliä, jossa onnistuin pelin loppupuolella tallentamaan pelin kielekkeelle, josta ei päässyt suuntaan eikä toiseen. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi: Pudottaudu kielekkeeltä alas kuolemaasi ja paina playstationin virtanappula raivonpuuskassa sekä pleikkarin että sen alla olevan pöydän läpi tai aloita koko peli alusta. Tietysti olisin voinut myös heittä pleikkarin lampeen, sulattaa sen uunissa, käyttää sitä ilmakiväärin maalitauluna, antaa kissojeni tuhota cd:n, tehdä pleikkarista tilataideteoksen yhdessä vanupuikkojen ja maapähkinävoin kanssa, porata siihen reikiä, lähettää silvotun pleikkarin valmistajalle mukanaan pelikoneen kirjoittama sydäntä särkevä itsemurhakirje... Eli saattoi niitä vaihtoehtoja olla pari enemmänkin. 

Tuossa tilanteessa kuitenkin päätin aloittaa pelin alusta ja suoritin kaikki tasot kunnialla loppuun toisella yrityksellä. Eli mitä tästä opimme? Umpikujatilanteessa kannattaa aloittaa alusta, jos tahtoo päästä eteenpäin. Eli aloitan koko elämäni alusta? Äiti(kään) ei välttämättä arvosta yli suurta vauvaa muutamaksi vuodeksi eivätkä legot ja lastensadut oikein nappaa enää. Tällä kertaa olisin kuitenkin ainakin ala-asteella luokkani pisin, eikä tarvitsisi hävetä heikkoa englanninkielen taitoa. Tässä kohtaa isken jarrut pohjaan ajatusleikkini suhteen, koska tiedän pystyväni jatkamaan sitä mauttomuuteen asti.

Eniten minun käy sääliksi äidin selkää, joten ehkä alusta aloittaminen ei vie minua ihan kehtoon saakka. Lähinnä minun on otettava oman pääkoppani kanssa takapakkia ja tietyllä tasolla tehtävä joitain asioita uudelleen, jotta pääsisin eteenpäin. Ja aloitin sen maalaamalla, koska se on minulle varmasti kaikkein rakkain harrastus ja sen kautta ajatus kulkee parhaiten.  Maalasin itselleni ympäristön, johon minunlaiseni otus sopii etu- ja takaperin aivan yhtä hyvin, eikä kukaan tuomitse tai määrää sen maailman asioista. Monet eivät varmasti ymmärrä asioita, joita tulen tekemään ja uskovat selviytyvänsä niistä itse paremmin. Fakta on kuitenkin se, että minun elämäni on uniikki, eikä kukaan voi täysin asettua asemaani. Teen mitä minun täytyy, enkä kysy keneltäkään siihen lupaa tai ymmärrystä. Ja siinä vaiheessa kun huomaan pyöritteleväni silmiäni tälle tekstille tiedän, että asiat ovat jälleen hyvin.

Gishwhes 2016

Oheisessa videossa on esitetty oma panokseni tämän vuoden Gishwhesiin. Tehtävänä oli kopioida Bob Rossin maalaus mahdollisimman hyvin ja tiivistää maalausprosessi 30 sekunnin mittaiseksi videoksi. Aikaa maalauksen ja videon tekemiseen oli vain muutama päivä, joten kaiken piti mielellään onnistua ensiyrittämällä.

Kaikki sujui muuten suht mutkattomasti, mutta taulupohja oli aivan liian märkä monen päällekkäisen öljyvärikerroksen tekemiseen. Värit sulautuivat monin paikoin liikaa toisiinsa ja taulu ei vain yksinkertaisesti imenyt enempää väriä. Kuivumisen odotteluun ei ollut aikaa, joten lopputulos ei ole täysin sellainen kuin sen piti olla.

30 sekunnin mittainen nopeutettu video on jokseenkin levotonta katseltavaa, mutta toteutuksen täytyi olla tehtävänannon mukainen. Ja tietysti verrattaessa maalauksia keskenään, on helppo huomata niissä eroavaisuuksia. Kuitenkin annettuun aikaan nähden tehtävä onnistui hyvin ja maalaus on tunnistettavissa jäljitelmäksi Bob Rossin työstä.