Suosikkityöni

Piirtämisestä

Tämä on yksi niistä töistä, joita piirtelin sairaalassa ollessani. Niin kuin olen aikaisemminkin sanonut, omia kasvoja on helpoin piirtää, koska ne tuntee parhaiten. Vaikka vaikeimpina hetkinä piirtäminen on ollut kokonaan katkolla , toisinaan jaksoin ottaa kynän käteen ja piirtää. Vaikka en mitään muuta pystynyt tekemään, piirtäminen oli niitä ensimmäisiä asioita, joita jaksoin alkaa tekemään.

Olo on suurimman osan ajasta hyvin tuskainen ja levoton. On vaikea tehdä mitään, mutta tekemättömyys nostaa stressin pintaan. Pitäisi jaksaa. Typerä ääni päässä moittii taukoamatta, miten minä olen epäonnistunut, ruma, lihava ja kaikin puolin tyhmä. Itsesääliin ei saa jäädä rypemään ja tuleen ei saisi jäädä makaamaan. Mieli tekisi tehdä itselle jotain pahaa. Joskus teenkin. Koko kroppa tuntuu lamaantuneen ja kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Kaikista näistä ajatuksista ja olotiloista huolimatta on ollut hetkiä, jolloin jaksoin piirtää, sillä se sai minut tuntemaan, että olin elossa  –  oikeasti. Tunne siitä, että osaan edes jotain, löi kiilaa päässäni kuuluvien moitteiden väliin. Olen purkanut olotilojani kuvataiteeseen jo monen monta kertaa ja lähes kaikki maalaukseni kumpuavat jostain pahan olon purkamisesta. Postauksessa Hiljaisuus käsittelin paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja masennusta hyvin suoraan. Taide on siis minulle kaikin puolin kanava puhua omasta olotilasta ja siksi se on minulle yksi tärkeimmistä asioista. Ilman sitä en varmasti enää olisi täällä.

Mitä minulle kuuluu?

Maalaaminen ei ole tuntunut pitkään aikaan kovin hyvältä ja siksi olenkin vältellyt sitä aika kauan. Nyt kuitenkin sain jonkinlaisen innostuspuuskan maalaamista kohtaan ja maalasinkin pitkän tovin ja yhdellä syötöllä valmiiksi koko taulun. Tämä on mukaelma Bob Rossin samankaltaisesta taulusta, enkä siis voi sanoa maalanneeni tätä omasta päästäni, niin kuin yleensä teen. Kuitenkin tätä oli hauska tehdä ja olen lopputulokseen tyytyväinen.

En ole pitkään aikaan myöskään kirjoitellut kuulumisiani blogiin, joten nyt olisi varmasti aika sille. Kävin luokanopettajakoulutusta riittävän kauan huomatakseni, ettei se koulu ole todellakaan minua varten. Tajusin, että en ole riittävän sosiaalinen ja sanavalmis opettajan rooliin, ja tekeväni asioita, joista en pitänyt sitten ollenkaan. Vaikka rakastankin kuvataidetta, sisältyy opettajan työhön niin paljon minulle sopimattomia asioita, että tajusin repiväni itseni kappaleiksi jo pelkästään opiskelun kautta.  En vain ymmärtänyt sitä riittävän ajoissa ja puskin itseni äärirajoille ja lopulta poltin itseni loppuun. 

Viime vuosi on ollut raskasta aikaa ja olen ollut hyvin eristyksissä ja jopa hävennyt sitä, mitä minulle on tapahtunut. Yritin pitkään salata olotilaani läheisimmiltä ihmisiltäni ja välttelin kertomasta totuutta asioista. Minulle diagnosoitiin vaikea psykoottistasoinen masennustila, syömishäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Päivisin kärsin erilaisista itsesyytöksistä, jatkuvasta tuskaisesta olosta ja myrkytyspeloista, kun taas öisin heräilin jatkuviin painajaisiin ja näin pelottavia ihmishahmoja sänkyni vieressä.  Syömishäiriö kuihdutti minut 36 kiloiseksi ja kaiken tapahtuneen summana päädyin lopulta sairaalaan. En edelleenkään tahdo kertoa kaikkia yksityiskohtia sairastusvaiheista ja kaikkein synkimmistä hetkistä. 

Viimeisen vuoden aikana olen ollut kolme kertaa sairaalajaksolla. Viimeisin oli viime kesänä, jolloin puolestaan lääkkeiden ja liikkumattomuuden yhteisvaikutuksesta lihoin erittäin paljon. Kärsin lihomisesta edelleen, vaikka syön hyvin minimaalisesti.

Tällä hetkellä elämäni on kaventunut aika pitkälti neljän seinän sisään ja pääasiallinen tavoitteeni on vain selvitä päivistä. En ole osastolla, mutta jatkuva tuskainen olo ja ajoittaiset paniikkihäiriöoireet tekevät elämästäni hyvin raskasta. Harhat ovat pysyneet kurissa lääkityksen avulla. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta tällä hetkellä ja saan olla tyytyväinen päivän saavutuksiin, jos olen jaksanut vaihtaa lakanat tai tehdä ruokaa. Tämä on vähän tällaista uudelleen opettelemista monessa suhteessa. Tämän kaiken keskellä on vaikea uskoa valoisaan tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki järjestyy. Olen edelleen itsekin vähän ymmälläni siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty ja minne kaikki energia on kadonnut. Toivotan kuitenkin itse kullekin voimia pimeneviin iltoihin.

Kurkistus luonnoskirjaan

Minions

Collie

Kortteilua

Ilta-aurinko