Potretteja

Nämä ovat tilaustöinä tehtyjä muotokuvia, jotka valmistuivat muutama viikko sitten. Omasta mielestäni nämä näyttävät livenä paremmilta, sillä kamera jotenkin onnistuu tekemään lyijykynäjäljestä karkean näköistä.

Teknisesti nämä kuvat kaipaisivat pehmennystä reunoihin ja vähemmän viivan käyttöä muotojen rajaamiseen, mutta en vielä toistaiseksi osaa tätä virhettä korjata. Kuitenkin nämä ovat mielestäni hyvin onnistuneita ja olen pystynyt kuvaamaan mallini tunnistettavasti. Tosin niin kuin olen aikaisemminkin maininnut niin valokuvista tehdessä ainut tapa säilyttää mallikuvan henkilön omimmat kasvonpiirteet on mitata virheettömästi kaikkien osien suhteet ja ikään kuin kopioida valokuva. Jos minulla olisi enemmän kuvia tai piirtäisin elävää mallia, voisin kikkailla selkeästi enemmän. Lyijykynäpiirrokset ovat kuitenkin kivan näköisiä ja ne tuovat muotokuvaan tietynlaista juhlavuutta, minkä vuoksi ne ovat ehdottomasti piirtämisen arvoisia.

Hiiri se kissalle takkia ompeli

Tässä tilaustöinä tehtyjä kivikissoja, jotka sain valmiiksi ihan pari viikkoa sitten. Minulle oli annettu kahteen ylimmäiseen työhön mallikuvat kissoista, joiden ulkomuotoa oli tarkoitus jäljitellä mahdollisimman hyvin. Vaikka toinen kissoista oli täysin musta ja toisella oli kokonaan tumma naama, uskoin erisävyisillä sinisillä ja harmailla klaaraavani kolmiuloitteisen ulkoasun maalaamisen ihan mallikkaasti. No todellisuus sitten huitaisi minua nyrkillä vasempaan silmään viimeistään siinä kohtaa, kun toinen kivistä näytti pelkältä mustalta möykyltä, jolla on silmät.

Rauhoittelin itseäni sillä, että tilanne muuttuisi paremmaksi, kun lisäisin kiveen lisää sinistä. Ja jokainen varmasti ymmärtää sanomattakin, että silloin se näytti siniseltä möykyltä, jolla on silmät. Seuraavaksi kokeilin ruskeita värejä ja sitten harmaita. Palasin vielä punaruskeiden sävyjen kautta takaisin siniseen ja suunnittelin raahaavani eri väreillä täplitetyn mulkosilmäisen hirviökiven jonnekin, minne ei päivänvalo paista. Olisin heittänyt sen kaaressa ulos maalaushuoneeni ikkunasta, ellei äitini auto olisi ollut niin pahasti vaaravyöhykkeellä.

Lopulta löysin omasta mielestäni parhaan suhteen harmaille, sinisille ja mustille sävyille. Sain muodosta jonkin tolkun ja päivän päätteeksi olin tyytyväinen kivikissan ulkoasuun. Ainut ongelma oli, että maali kiilsi niin paljon, että vain tietyssä kuvakulmassa kissan muodoista pystyi saamaan mitään tolkkua. Mutta maalihan kiiltää märkänä ja kivi näyttäisi paremmalta kuivana seuraavana aamuna – eikö totta? No juu eihän siinä sitten niin tietenkään käynyt vaan maali kiilsi kuivana ihan yhtä paljon kuin märkänä, sillä joku idiootti oli valinnut kaupasta kiiltäväpintaista maalia, eikä sitten tajunnut sitä kuin vasta tässä hetkessä. Se sama tollo päätti myös alunperin maalata nämä kissat niin rosoisille kiville, että kiiltävä maali oikein hohtaa jokaisesta muhkurasta saaden aikaan täysin muodottoman näköisen otuksen, jolta näkyvät ainoastaan silmät.

Olin kyllä aika neuvoton ja hämmästynyt siitä, miten useasti oma nokkeluuteni onnistuukaan kampittamaan minut. Istuin hiljaa tuijottamassa silmästä silmään tuota pelottavaa kasaa kasvojeni edessä ja totesin jo hermostuksesta huvittuneena, että se on kyllä kaikkea muuta kuin kissan näköinen. Mietin sitä hetkeä kun ojentaisin tuon kummallisen lohkareen tilaajalle ja kertoisin, että siitä ei ihan kissaa tullutkaan. Mieleeni juolahti satu, jossa hiiri oli kissalle räätälinä: ”Ei siitä ihan takkia tullutkaan, mutta jos vaikka housut?” Niin että miten olisi tällainen mörkökivi?

Juuri kun olin heittämässä kirvestä kaivoon, sain isältäni neuvon, jonka mukaan maalista saisi kiiltoa mahdollisesti pois hankaamalla sitä messinkiharjalla. Mitään en voinut enää menettää, joten otin neuvosta vaarin. Messinkiharja pelasti minut totaaliselta nöyryytykseltä ja katselin kuinka suoraan painajaisunista ryömineestä hirviöstä kuoriutui oikeasti kissalta näyttävä hahmo. Riemu oli sitä luokkaa, kuin olisin juuri voittanut maailmanmestaruuden jossain. Vaikka kivi on edelleen synkkä, eikä ehkä parhain luomukseni, laitoin koko osaamiseni peliin ja yritin kaikkeni. Se on kaikki mitä voi vaatia ja kyllä, minä olen tyytyväinen.

Harjoittelua hiilellä

Varoitus: Tämän postauksen kuvat sisältävät alastomuutta.

Toisella viikolla uudessa taidekoulussa sain tutustua hiilellä piirtämisen saloihin ja onnistuin saamaan tällaiset kaksi työtä valmiiksi A1- kokoisille papereille. Tahti on tunneilla minun makuuni pikkuisen liian kiireinen ja levoton, joten koen, että pitemmällä ajalla olisin saanut mittasuhteiltaan ja varjostukseltaan toimivammat kuvat piirrettyä. Kuitenkin minun olisi nimenomaan opittava nopeaa piirtämistä, koska se on erittäin tärkeä valttikortti valintakokeita ajatellen. 

 

Hiili piirustusvälineenä on minulle sentään vähän tutumpi kuin öljypastelli, vaikkakin ainoat kosketukseni hiileen ovat aika pitkälti peräisin vain valintakursseilta. Kyseinen tekniikka vaatii siis vielä rutkasti harjoittelua. Ärsyttävintä hiilellä piirtämisessä on varmasti se, että piirtämisasento on hiilessä pääsääntöisesti ihan erillainen kuin piirrettäessä lyijykynillä. Lisäksi hankaluuksia minulle tuotti pitää kiinni aivan hiilen päästä ja otteeni lipsuikin jatkuvasti kohti piirtämiseen käytettyä kärkeä. Aina näin käydessä tunsin pistävän katseen niskassani ja kuulin rasittavan tietäväisen oloisen opettajan hihkaisevan: ”muistatkos mitä minä juuri sanoin siitä piirtämisotteesta?” Siinä kohtaa teki mieli katkaista hiili keskeltä poikki.

Henkilökohtaisesti pidän ensimmäisestä kuvasta enemmän, koska siinä asento on luontevampi ja kroppa näyttää siltä, kuin siellä olisi ihan oikeasti luitakin sisällä. Vatsassa ja takimmaisessa jalassa on anatomisesti pientä marmattamisen aihetta, mutta olen kuitenkin kokonaisuutena tähän tyytyväinen. Varjostuksia oli ihan kiva tehdä, sillä piirustusjälkeä sai paperin kanssa levitettyä samaan tapaan kuin maalia tai lyijykynää. Piti vain olla tarkkana, ettei vahingossakaan levittänyt hiiltä sormella, sillä hiili ja sormissa oleva rasva sekoittuvat toisiinsa erittäin helposti luoden peruuttamattomasti suttuisen yleisilmeen.

Jälkimmäisessä kuvassa loppui vähän jaksaminen ja paukut kesken, koska piirtämiseen oli rajoitettu aikaa vain muutama tunti torstaina ja perjantaina, jolloin olisi pitänyt jaksaa skarpata erityisen tehokkaasti. Loppuviikosta väsymys paistaa väkisin läpi ja koko päivän seisominen saman kuvan vieressä puuduttaa tavalla, jota on ehkä vaikea ymmärtää kokematta sitä itse. En kuitenkaan saanut palautteeksi kokonaisvaltaista lyttäystä, joten siihen nähden tehtävä tuli suoritettua ihan mallikkaasti.