Tarkempaa työtä

Nämä ovat tilaustöinä tehtyjä piirustuksia ja ne ovat ajallisesti vaatineet minulta lähemmäs kymmenen tuntia per kuva. Tällaisia tarkkoja töitä tehdessä käytän viivotinta mittaamiseen ja tarkistelen mittausteni mahdollisia virheitä useaan otteeseen. On äärimmäisen tärkeää, että näinkin pienissä (A4) kuvissa kaikki osat ovat millilleen oikeassa paikassa, muuten piirroksesta katoaa välittömästi mallin tunnistettavuus.

Minulle oli annettu malliksi valokuvia, joita pyrin mahdollisimman perusteellisesti noudattamaan. En voi lähteä kauheasti kikkailemaan asennon tai ilmeen kanssa, koska minulla on siitä kyseisestä ihmisestä ainoastaan yksi kuva – en ole nähnyt mallejani ikinä livenä. En siis osaa kuvitella, miltä tuo kyseinen ihminen mahtaisi näyttää eri kuvakulmista, sillä valokuva vangitsee ihmisestä vain sekunnin murto-osan kestäneen olemuksen.

Keskeneräisenä työt näyttävät yleensä aika järkyttäviltä ja siinä tulee helposti sellainen uskonpuute ja epäluottamus omia kykyjään kohtaan, kun vahingossa päätyy arvostelemaan vielä vaiheessa olevaa potrettia. Osaanko? Pystynkö? Kannattaako jatkaa? Inhoittavinta on tietysti se, kun huomaa valmiista työstä, että se ei olekaan tarpeeksi hyvä ja koko kymmentuntinen rupeama on hajotettava alkutekijöihinsä ja yritettävä uudestaan. Näin onneksi tapahtuu enää melko harvoin ja useimmiten lopputulos on hyvä ja se valaa minuun taas lisää itseluottamusta seuraavia töitä ajatellen. Tottakai kehitettävää on vielä hurjasti, mutta ei minulla ole syytä sättiä omaa jälkeäni, koska se muuttuu paremmaksi koko ajan. 

Omasta mielestäni parhaiten onnistui alimmaisin kuva, sillä siinä sain mitattua kaikki osat paikoilleen kaikista parhaiten. Keskimmäisessä kuvassa silmät jäivät ihan pikkuisen liian kauas toisistaan ja pää jäi vähäsen leveäksi. Ylimmäisessä kuvassa haastetta lisäsi se, että kuvan tytön saparot kutistivat kasvojen osaa piirroksesta niin pieneksi, että pienimpiä yksityiskohtia oli vaikea tehdä. Näitä oli kuitenkin kiva piirtää ja lopputulokseen olen tyytyväinen.

Pikaharjoittelua

Löysin todella hyvältä vaikuttavan piirtämisoppaan ja olen jotenkin hämmentynyt siitä, että en ole kyseisen kirjan olemassaoloa aikaisemmin rekisteröinyt. Tuo kirja on siis Betty Edwardsin Luovan piirtämisen opas ja siinä pyritään osoittamaan, että kuka tahansa voi oppia piirtämään – olipa siihen erityislahjakkuutta tai ei. Siinä korostetaan, että piirtäminen on taito muiden joukossa ja täysin opittavissa mikäli niin itse haluaa. Jo pelkästään kirjan esipuhe luo voimakasta uskoa siihen, että dramaattiisia tuloksia on mahdollista saavuttaa jo muutaman päivän harjoittelun jälkeen, vaikka omat piirtämistaidot rajoittuisivatkin tikku-ukkoon.

Kyse ei niinkään ole käden taidoista, vaan kyvystä nähdä oikein. Kirjan alussa näytetään uskomattomia tuloksia kuukauden kestäneeltä kurssilta ja niitä katsellessa ensimmäinen reaktio on aika pitkälti hyvin epäuskoinen. Erityisen radikaali on Ken Darnelin kehityskaari, jossa vuoden piirtämisen aloittamisesta hän kykeni piirtämään mustavalkoista valokuvaa muistuttavan muotokuvan. Hänen ensimmäinen työnsä kurssilla oli lähinnä lapsen piirtämän näköinen, eikä sen taidonnäytteen perusteella ihan jokainen uskoisi, että ennen ja jälkeen kuvat on piirtänyt sama henkilö.

Kurssi on suunnattu ensisijaisesti huonon piirustustaidon omaaville ihmisille, mutta myös enemmän harjoitelleet saavat siitä varmasti irti paljonkin. Ajattelin nyt laittaa tuon kirjan testiin ja katsoa, onko se niin tajunnanräjäyttävä, kuin sen väitetään olevan. Minulla on tällä hetkellä tosin elämä vähän sekaisin ja tilaustyöt lisäävät kiirettä arkeen, joten tuskin ehdin tätä kurssia tekemään mitään hirveän ripeää tahtia. Haluan kuitenkin kehittyä paremmaksi piirtäjäksi, minkä vuoksi pyrin kokeilemaan mahdollisimman paljon kaikkea. Ehkä joku muukin saa kipinän piirtämisen harjoitteluun tästä.

Tekoaika: 40 min

"Ilme on pelottava.Voisin kuvitella tuollaisen hahmon kävelevän yöllä sänkyni viereen ja pyytävän minua tulemaan kanssaan etsimään ametisteja 500 vuotta vanhasta sokkeloisesta kaivoksesta. Se vakuuttaisi, että se on täysin turvallista ja kivaa..."

Tekoaika: 30 min

"Tässä olikin tärkeää huomata piirtämistyylin muutos, kun apuna ei ole fyysistä mallia. Muistista piirrettäessä työskentelyssä käytetään apuna tuttuja symboleja ja jotain kaavamaista mallia esimerkiksi siitä miltä nenä yleensä näyttää."

Tekoaika: 20 min

"Erityisen positiivisesti yllättynyt olen käteen. Vihaan käsien piirtämistä, koska se on niin älyttömän vaikeaa ja tiedän, että monet voivat samaistua siihen tunteeseen."

Tässä on kirjan ensimmäinen harjoitus, jossa oli tarkoitus saada aikaan kolme eri piirustusta tavallisille kopiopapereille 2B lyijykynällä. Ensimmäiseksi piti piirtää omat kasvot peiliä apuna käyttäen, sitten joku itselle tuttu henkilö pelkkien muistikuvien nojalla ja lopuksi käsi vapaavalintaisesta asennosta. Alustavaksi aika-arvioksi oli asetettu tunti, mutta oli mahdollista jatkaa niin kauan kuin halusi. Minä yritin pitäytyä siinä tunnissa, mutta jouduin venyttämään työskentelyä puoli tuntia yli alkuperäisen suunnitelman. Tässä tärkeää oli lähinnä mittasuhteiden realistisuus, eikä niinkään yksityiskohdat ja varjostus. Minähän olisin mittaillut, varjostanut ja korjaillut piirtojälkeä varmasti vielä huomennakin, mutta se ei ollut olennaista tässä tehtävässä. En siis tehnyt tarkkoja mittauksia, niin kuin aina tilaustöitä tehdessäni teen. Yritin piirtää sen mitä näin, koska juuri sellaista haastavaa harjoittelua kaipaan.

Pystyn piirtämään hyvin, mikäli saan tehdä tarkat mittaukset ja käyttää aikaa juuri niin paljon kuin haluan. Eli nämä kuvat ovat täysin viimestelemättömiä ja hirveän karkeita, luonnoksia oikeastaan. Niissä on korjattavaa vaikka ja kuinka. Älkää siis kivittäkö minua siitä. Kuitenkin kun mietin nopeaa työskentelyä ja katson kohtalaisen hyvää lopputulosta, voin olla näihin töihin ihan tyytyväinen. Erityisen positiivisesti yllättynyt olen käteen. Vihaan käsien piirtämistä, koska se on niin älyttömän vaikeaa ja tiedän, että monet voivat samaistua siihen tunteeseen.

Omakuva ei näytä minulta oikeastaan ollenkaan, mutta monet osat ovat kuitenkin oikeilla paikoillaan. Lähinnä pienet silmät ja liian kapea leuka tekevät siitä oudon näköisen. Näytän ehkä nuoremmalta kuin olenkaan. En myöskään nostanut päätäni tarpeeksi katsoessani mallia peilistä, jolloin piirsin korvat liian ylös. Ilme on pelottava.Voisin kuvitella tuollaisen hahmon kävelevän yöllä sänkyni viereen ja pyytävän minua tulemaan kanssaan etsimään ametisteja 500 vuotta vanhasta sokkeloisesta kaivoksesta. Se vakuuttaisi, että se on täysin turvallista ja kivaa... 

Pahoittelen nyt erittäin paljon tuota toista kuvaa, sillä enhän minä osaa muistin varassa piirtää oikein ollenkaan. Tässä olikin tärkeää huomata piirtämistyylin muutos, kun apuna ei ole fyysistä mallia. Muistista piirrettäessä työskentelyssä käytetään apuna tuttuja symboleja ja jotain kaavamaista mallia esimerkiksi siitä miltä nenä yleensä näyttää.  Silloin nenän piirtää lähes aina samanlaiseksi ja siitä puuttuu luonnollisuus kokonaan. Huomaankin selvästi, että peilistä piirtämäni kuva, jossa olen katsonut mallia, on selkeästi erilainen ja parempi kuin muistikuvista piirtämäni ihminen. Näen kyllä käyttäväni ”symbolijärjestelmää” myös mallista piirrettäessä, mutta tämän kurssin tarkoituksena onkin päästä siitä eroon. Ei siis mitään hätää - ainakaan vielä. Nämä harjoitukset ovat pohja, johon voin kehitystäni verrata, kun olen saanut kurssin tehtyä loppuun ja toivon, että opin näkemään asiat eri tavalla niin kuin kirja lupasi. Olisi hienoa viedä kehitykseni jälleen uudelle tasolle.

Tarina siitä, kuinka minä opin piirtämään

Minä olen aina ollut koulussa kuvataiteen suhteen hyvin aktiivinen silloinkin, kun kyse ei ollut kuvataidetunneista. Oikeastaan varsinkin silloin. Ala-asteella, yläasteella ja vielä suurimman osan lukiostakin olin lähinnä kiinnostunut piirtämään sarjakuvahahmoja ja  muuta ei niin valokuvatarkkaa. Kätteni jälkeä ala-asteelta esittelinkin jo aikaisemmin postauksessa Lurppa ja Lörppä: Tappelu. Maisemamaalauksen löysin vasta lukion viimeisellä vuodella ja siitä saakka olen kehittänyt kyseistä taitoa. Sittemmin realismi on sivuuttanut muut tyylit sujuvalla kyynerpäätaktiikalla.

Ala-asteella olin niin kertakaikkisen tunnollinen ja kiltti, että en pahemmin oppituntien aikana uskaltanut vihkojani kuvittaa, mutta yläasteella siitä oli tullut jo paha tapa. Jotkut opettajat tosin vetivät herneen nenään siitä niin helposti, että oli parasta pitää kukkiva luovuus kurissa. Joitain opettajia ei sitten taas liiemmin kiinnostanut, mitä minä siellä hiljaa yksinäisyydessä tein. Tärkeintä oli, että en ollut harmiksi kenellekään. Yläasteen pitkän matematiikan opettaja jopa vähän hymyillen kehaisi katsottuaan vihkoani, että ne kuvat olivat ihan kivaa piristystä muuten tylsään numeromassaan. Hän oli sen asian kanssa täysin ok. Ja minähän piirsin aina kun voin, koska se teki oloni paremmaksi – minulla oli syyni!

Lukiossa ei varmasti ollut montaa sellaista tuntia, jolloin en olisi piirtänyt ja kehitys alkoi näkyä aina selvemmin. Matematiikan tunnit olivat selkeästi hedelmällisimpiä. Jossain kohtaa tuli vastaan kettu-kausi, jolloin jokainen kurssivihko täyttyi yksinkertaisista kettu-hahmoista. Minä kuvittelin itseni keskelle hämyistä metsää, jossa nämä ketut tanssivat sammaleisten kivien päällä ja söivät kilpaa marjapiirakkaa; korvissa raikasi  Avril Lavigne - Here's to Never Growing Up. Venäjän vallankumous ja geometriset ongelmat olivat jossain metsänrajan toisella puolella, eikä niistä tarvitsisi murehtia kuin vasta kurssikokeessa.

Jotkut hahmot olivat oikein söpöjä, mutta kun ajatus ja keskittyminen karkasivat, oli lopputulos vähemmän edustava. Mitäköhän olen mahtanut ajatella?

Pelit ovat inspiroineet minua piirtämään aina. Videopelit ovat olleet minulle varsinkin lapsena rakas harrastus ja pelaan kyllä tarkasti harkittuja pelejä vielä edelleen. Nykyisin kaipaan kuitenkin peleiltä toimivaa juonta ja kokonaisvaltaista pelikokemusta, jossa voi tuntea olevansa osa pelin luomaa maailmaa. Räiskintä ja räjähdykset eivät kiinnosta yhtään. Lapsena mielenkiinto kohdistui peleihin kuten Sly, Ratchet ja Clank sekä Crash, nykyään elokuvamaiset pelit kuten The Last of Us ja Tomb Raider ovat pelaamisen arvoisia. Myös Far Cry 3 ja Uncharted- sarja ovat niissä tapahtuvasta silmittömästä sotimisesta huolimatta olleet pohjimmiltaan mielenkiintoisia juoneltaan. Sly on kiva hahmo piirtää ja muistelen sen pelaamista lämmöllä. Oikein sympaattinen peli. Minä kuitenkin halusin piirtäessäni karsia osia Slyn tyylistä, koska jotenkin se oli helpompi piirtää ilman turhia asusteita. Jotkut Sly-harrastajat saattavat silti tunnistaa hahmon tuollaisenaan.Ylempi kuva on raapustettu matematiikan vihkoon ja alempi kuva on piirretty abi-vuonna terveystiedon vihkoon.

Lukion matematiikan tunneilla keskittymisen ylläpitäminen oli äärimmäisen vaikeaa, mistä alla olevan kuvan hahmon ilme kertoo varmasti kaiken. Kai se on vähän niin kuin omakuva. On rikollisen väärin yrittää saada minut keskittymään yhtälöparin ratkaisemiseen kahdeksalta aamulla. Ihan oikeasti?! Matikan opettaja selosti meille kaikkea, mikä sujahti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuulin kuitenkin, kun hän painotti meitä toistamaan, toistamaan ja toistamaan, jotta rutiini kehittyisi ja uusien asioiden oppiminen onnistuisi paremmin. Sehän on ihan totta! Heureka ja sitä rataa. Minäkin toistin, toistin ja toistin – harjoittelin omien sarjakuvahahmojeni piirtämistä oikein ahkerasti.

Lopulta olin kehittyny piirtäjänä sen verran hyvin, että lukion lopussa piirtämäni hahmot seisoivat hyvin omilla jaloillaan ja niiden koko rakenne oli mielestäni uskottava ja suht toimiva. Niillä oli oma luonne ja ne hengittivät tavalla, jota en aikaisemmin kyennyt hahmoistani aistimaan. Olin niistä ylpeä, vaikka tolkuttoman ankara itsekritiikki lannistikin hurjasti, enkä uskaltanut näyttää piirroksiani muuta kuin lähimmille ystävilleni. En uskonut, että minusta koskaan tulee mitään ja että taide voisi koskaan olla mikään muu kuin harrastus. Saattaa se sellaiseksi edelleen jäädä, mutta toivoisin voivani tulevaisuudessa työskennellä sellaisessa työssä, jossa taide on läsnä ja teen kaikkeni, että se unelma toteutuisi. Tämä on se asia mitä minä rakastan ja koen, että minulla olisi niin paljon annettavaa.

Ja tämän tekstin perusteella kannustankin kaikkia koululaisia ja opiskelijoita vähät välittämään oppitunneista ja käyttämään kaiken aikansa vain piirtämiseen... no juu en sentään. Halusin osoittaa, että piirtämisen oppinen on vaatinut minulta paljon toistoa ja harjoitusta. Suurimmat harjoitusprosessit olen kyllä tehnyt jossain ihan muualla kuin koulussa, mutta se että piirsin lähestulkoon jokapäivä, oli olennainen osa kehitystä. Ja kerron nyt vielä, että minä pärjäsin koulussa hyvin. Tein itsenäisesti isoimman työn ja läksyni myös niin hyvin kuin jaksoin. Olin vähän keskimääräistä parempi lukiossa. Ja kirjoitinhan minä pitkästä matikasta kirkkaasti Magnan. Oppitunnit ja koulussa käyminen olivat minulle se vaikea pala ja sitä ilmapiiriä pakenin piirtämällä. Minun piti tehdä mitä minun piti tehdä. En siis neuvo ketään matkimaan minua.

Sitä on kuitenkin itselleen aina se kriittisin ja minulla onkin taiteeseen sellainen viha-rakkaussuhde. Vaikka olisin onnistunut omasta mielestäni hyvin jossain työssä ja muutkin antaisivat minulle positiivista palautetta, niin minä näen aina virheitä ja parantamisen varaa – aina. Joskus se on todella lannistavaa, kun tuntuu, ettei ikinä opi jotain asiaa, vaikka kuinka yrittää ja se on liian pitkä taival kulkea. Epäonnistumiset musertavat, mutta niille ei saa antaa valtaa tai varsinkaan mitään kättäpidempää. Usein tekoprosessi on se ikävin, kun itse arvostelee keskeneräistä työtä. Lopputulos usein maksaa vaivan takaisin ja se kun näkee, että kehittyy. Parasta on se kun voi taiteen kautta antaa muille jotain ja koskettaa.

Piirtämisen oppiminen on taito muiden taitojen joukossa ja tahtoisin saada ihmiset ymmärtämään, että se on täysin saavuttettavissa. Se vaatii kuitenkin yleensä sitkeyttä, sisäistä motivaatiota, lukemista, toistamista ja kokonaisvaltaista omistautumista. Jos vain itse tarpeeksi sitä haluaa, ei mikään voi estää sen oppimista.  Älkää siis ajatelko, että te ette voisi oppia piirtämään, koska teillä ei ole taiteen lahjaa. Pötyä! Yrittäkää, minä uskon, että te pystytte siihen.