Viimeisellä kuvanveistokurssilla meidän annettiin vapaasti valita, mitä halusimme tehdä. Koska saven muovailu on minulle vaikeaa ja vielä toistaiseksi aika vierastakin, päätin keskittyä perusteellisesti mallin tutkimiseen. Lisäksi tiesin, että valintakurssilla tarvitsisin tuota taitoa. Valitsin siis kuvanveistoluokasta kipsipään, jota aloin kopioida. Mallini oli karkea tutkielma päästä, jossa kallon muodot oli esitetty tahkomaisina terävinä rakenteina.
Yleensä tällaiset työt tehdään vähän isompaan kokoon ja saven sisällä on jonkinlainen teräs- tai metallirunko siksi, että savi on raskasta ainetta ja se helposti painuu kasaan oman painonsa alla. Työ säilyy myös paremmin ehjänä ja oikeassa muodossa muotintekovaiheessa, jos sisällä on tukirakenteita.
Itse siis skippasin rungon tekemisen, koska tiesin, että minulla ei olisi aikaa tehdä muottia kyseiselle työlle, eikä siis myöskään valaa tai avata muottia - keskityin vain muovailuun. Työni varmasti näyttää kohtalaisen yksinkertaiselta, mutta itselleni tuon lopputuloksen aikaansaaminen oli erittäin haasteellista. Pyöristin helposti muotoja liikaa, enkä meinannut millään saada teräviä rakenteita oikean muotoisiksi ja kokoisiksi. Tekemistä tietysti hankaloitti vähän työni pieni koko.
Lopputulos on ihan kiva, vaikka peilin kautta tarkasteltuna työssä huomaa reippaasti toispuoleisuutta. Mittasuhteetkaan eivät menneet ihan yksiin, mutta opin muovailusta paljon ja tiedän, että seuraava savityö sujuu jo paremmin. Harmilloista sinällään oli, että jouduin heittämään työn pois muovailun jälkeen, koska en ehtinyt muotteja tekemään. On aina sääli tuhota jokin työ, jonka parissa on työskennellyt pitemmän aikaa. Uskoakseni pääsen yli savipään kuolemasta (tai murhasta).
Kuvanveistoluokasta oli vaikea löytää tarpeeksi siistiä kuvaamisympäristöä, joten päätin käyttää ainutta puhdasta löytämääni seinää taustana. Tämä tietenkin vaati raskaan savimöykyn nostamisen toisella kädellä yläviistoon seinän eteen ja kuvan ottamisen samanaikaisesti toisella kädellä. Lihakseton olemukseni vaikeutti kuvauskohteen vakaana pitämistä sen verran, että kokonaisvaltainen edestakaisin vaappuminen jätti jälkeensä revähtäneen olkapään. Koin itseni onnekkaaksi siitä, että kukaan ei ollut todistamassa tuota tapahtumaa ja saatoin vähin äänin pyöriskellä luokassa pöljän näköisenä ja päästää ilmoille muutaman sopimattoman lausahduksen tulematta leimatuksi sekopääksi. Taas yhden kokemuksen rikkaampana kiitän ja kuittaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti